ADELHEID. Aika alkaa minusta tuntua tukalan pitkältä; vakavasti minä en
kehtaa puhua, ja minua hävettää leikkiä laskea teidän kanssanne.
Ikävyys, sinä olet pahempi, kuin vilutauti.
WEISLINGEN. Oletteko te minuun jo kyllästynyt?
ADELHEID. Teihin vähemmän, kuin teidän seuraanne. Minä tahtoisin, että
te olisitte siellä, minne te tahdoitte lähteä, ja ett'emme olisi
pidättäneet teitä.
WEISLINGEN. Tuota se on nais-suosio! Ensin se hautoo äidinlämmöllä
meidän rakkaimpia toiveitamme; sitten, niin kuin epävakainen kana, se
hylkää pesänsä ja heittää jo itävän perilliskuntansa kuolemaan ja
mätänemään.
ADELHEID. Soimatkaa te naisia! Typerä pelari repii rikki ja tallaa
niitä viattomia korttia, joilla pelaten hän joutui häviölle. Vaan
sallikaa minun kertoa jotakin mies-väestä! Mitä te siis olette,
haastamaan huikentelevaisuudesta? Te, jotka harvoin olette, mitä te
olla tahdotte, ette koskaan, mitä teidän tulisi olla! Kuninkaita
juhla-asussa, rahvaan kadehdittavia! Mitä joku räätälin-rouva
hennoisikaan antaa, jos saisi kaulassaan kannettavaksi jonkun nauhan
helmiä teidän pukimenne poimeesta, jonka saappaan-korkonne niin
halveksivasti potkaisee pois!
WEISLINGEN. Te olette katkera.
ADELHEID. Se on säiste -- vuoron kaikua teidän lauluunne. Ennen
kuin minä tunsin teidät, Weislingen, kävi minulle, niin kuin
räätälin-rouvalle. Huhu, satakielinen -- minä en tässä puhu
vertauksilla -- oli teidät niin parturinlaisesti sivellyt, että minä
viehätyin halajamaan: Jospa sinä kuitenkin saisit omin silmin nähdä
tämän erinäisen valion miehistä sukua, tämän Foiniks-Weislingenin! Niin
kuin minä halasin, niin minulle tapahtuikin.
WEISLINGEN. Ja tämä Foiniks esiytyi kuin säntillinen kotikukko.
ADELHEID. Ei, Weislingen, minä olin myötätuntoinen teitä kohtaan.
WEISLINGEN. Ehkä luulitte vaan.
ADELHEID. Ja olin. Sillä, totta puhuen, te olitte yli sen mitä
maineenne tiesi. Suuri yleisö arvottaa ainoastansa ansion heijastusta.
Niin kuin minulle käy tavallisesti, että minun ei tee mieleni
ajattelemaan niitä ihmisiä, joille minä suon hyvää, niin me elimme
tovisen aikaa rinnatusten; tuntui kyllä, että mieleni oli jotain
vailla, vaan minä en tiennyt, mitä oikeastaan teissä puuttui, jota minä
kaipasin. Vihdoin aukenivat silmäni. Ja minä näin, että sen toimivan
miehen sijassa, joka uuteen elon-toimeen herätti kokonaisen
ruhtinaskunnan, eikä siltä itseään eikä mainettaan unhottanut, joka oli
satojen suuremmoisten yritysten nojassa, niin kuin päällekkäin
vyörytettyjen vuorten kukulla kohonnut ylös pilviin saakka: sen sain
yks kaks nähdä, ja se ruikaili kuin kivulias runoilija, alakuloili kuin
terve tyttö,[50] joutiloitsi enemmän kuin vanha nuori mies. Alussa minä
luin syyksi teidän kovan-onnen kohtauksenne, joka vielä uutena painoi
teidän sydäntänne, ja koetin puolustaa teitä parhaimman mukaan, niin
pitkälle kuin vaan voin. Nyt, koska teidän olemuksenne näyttää päivä
päivältä huononevan, täytyy teidän antaa anteeksi, jos minä riistän
suosioni pois teiltä. Teillä ei ole oikeus sitä omata, minä lahjoitin
sen[51] koko elämän ajaksi eräälle toiselle, joka sitä ei voinut
siirtää teille.
WEISLINGEN. Niin päästäkää minut irti!
ADELHEID. En, ennen kuin kaikki toivo on kadonnut. Yksinäisyys on
näissä suhteissa vaarallista. -- Mies parka! Te olette yhtä
nurpeissanne kuin joku, jolle on ruvennut uskottomaksi ensimäinen
tyttö-kulta, ja juuri sen tähden minä en heitäkään teitä vielä hukkaan.
Antakaa minulle kätenne, suokaa anteeksi, jos minä mitä olen sanonut
sulassa rakkaudessa!
WEISLINGEN. Jos sinä voisit minua rakastaa, jos sinä voisit minun
tuliseen kiihkooni suoda edes yhden pisaran lievitystä! Adelheid! Sinun
nuhteesi ovat kovin epäoikeita. Jos sinä voisit edes sadannen osan
aavistaa siitä, mikä nyt jonkun aikaa on minussa työskennellyt, etpä
suinkaan olisi minua niin armottomasti hennonut suopeudella, tylyydellä
ja ylenkatseella sinne tänne raastella. -- Sinä naurat -- Tuon liika
hopussa astumani askeleen perästä jälleen sointua oman itseni sopuun,
se maksoi minulle enemmän kuin yhden päivän. Ruveta torjumaan pois
mielestäni sitä ihmistä, jonka rakas muisto niin elävän uutena nyt asuu
minussa!
ADELHEID. Kumma mies, joka voit rakastaa sitä, jota sinä kadehdit! Tuo
on samaa, kuin jos minä sodassa kuljettaisin ruokavaroja viholliselle.
WEISLINGEN. Minä hyvin tunnen, ett'ei tässä siedä ensinkään nuhjustaa.
Hänelle on annettu ilmi, että minä olen taas Weislingen,[52] ja hän
tähystää tilaisuutta, saadakseen oman etunsa voitolle meistä. Vaan,
Adelheid, ei me olla niin unteloita, kuin sinä luulet. Meidän
ratsuväkemme on saanut lisävoimia, ja on varallaan, meidän
neuvottelumme ovat käymässä edelleen, ja toivottavasti sitten
Augsburg'in valtiopäivät jouduttavat meidän esityksemme terälle.
ADELHEID. Te siis menette sinne?
WEISLINGEN. Jos voisin ottaa mukaani yhden toivomuksen! (Suutelee
Adelheidin kättä).
ADELHEID. O, te heikko-uskoiset! Aina tunnustähtiä sekä ihmeitä![53]
Matkusta, Weislingen, ja täytä, mitä olet aikonut tehdä. Piispan etu,
sinun etusi, minun etuni, ne ovat niin kutoutuneet yhteen, että, olipa
tuo vaikka vaan politiikan vuoksi --
WEISLINGEN. Sinä voit ivailla.
ADELHEID. Minä en ivaile. Minun omaisuuttani pitää huostassaan se kopea
herttua, sinun omaisuuttasi ei Götz hevillä heitä loukkaamatta; ja jos
me emme pidä yhtä puolta keskenämme, samoin kuin meidän vihollisemme
keskenään, ja taivuta keisaria puoleemme, niin me ollaan hukassa.
WEISLINGEN. En minä siitä ole hädissäni. Enin osa ruhtinaita on meidän
kanssamme yhtä mieltä. Keisari pyytää apua Turkkilaisia vastaan, ja sen
tähden on kohtuullista, että hän taasen avustaa meitä. Miten maireelta
onkaan minusta tuntuva, kun saan vapauttaa sinun omaisuutesi
vallattomain vihollisten käsistä, asettaa Schwabenissa rauhattomat päät
lepoon, jälleen rakentaa rauhan piispakunnalle, meille kaikille! -- Ja
sitten --?
ADELHEID. Yksi päivä synnyttää toisen, ja onnen kainalossa lepää
tulevaisuus.
WEISLINGEN. Mutta meidän itsemme täytyy tahtoa.
ADELHEID. Mehän tahdomme.
WEISLINGEN. Oikeinko totta?
ADELHEID. No niin. Menkää vaan!
WEISLINGEN. Tenhotar!
* * * * *
Ravintola.
Talonpoikais-häät. Ulkona soittoa ja tanssia.
APPI. GÖTZ ja SELBITZ (istuvat pöydässä).
SULHO (menee edellisten luokse).
GÖTZ. Se oli selvintä, että te riitanne näin onnellisesti ja
riemuisesti lopetatte naimiskaupalla.
APPI. Paremmin, kuin mitä minä oisin unissakaan saattanut kuvailla.
Rauhassa ja sovussa naapurini kanssa, ynnä sen ohessa yksi tytär
hyvässä turvassa.
SULHO. Ja minun omistettavana se riitamaa-tilkku ynnä sen ohessa koko
kylän mairehin hieprukka. Kun Jumala ois' sallinut, että te ennemmin
olisitte taipunut siihen!
SELBITZ. Kuinka kauvan te olette keräjöineet?
APPI. Noin kahdeksan pitkää vuotta. Minä hennoisin horkkaa ennen potea
toista mointa kauvemman, kuin nyt alottaa uudestaan. Siinä saa nykkiä,
ette voi uskoakaan, ennen kuin niiltä myssypölkyiltä kiskotaan päätös
povesta; ja mitä on saatu sitten? Piru vieköön tuon asessori
Sapupin![54] se on joku kirottu, musta Italialainen.
SULHO. Niin, se on hurja mies! kaksi kertaa olin minä sen luona.
APPI. Ja minä kolme. Ja nähkääs, te hyvät herrat, siinä me saadaan
päätös viimein, joka julistaa, että mulla on yhtä suuri oikeus kuin
tällä naapurilla, ja naapurilla yhtä suuri oikeus kuin minulla ja siinä
sitä seistä ällötettiin avossa suin, kunnes minulle Herra Jumalani
juolautti mieleen, että rupesinpa ja annoin tälle naapurille tyttäreni
ynnä sen maa-resun yhtä mukaa.
GÖTZ (ryyppää). Etisen sovun malja.
APPI. Suokoon Jumala! Meni syteen tai saveen, mut keräjöimään en minä
enää rupea en kuuna herran valkeana. Mikä kaunis roivio rahaa siinä
kuluu takanakin! Joka kunnia-kumarruksesta, minkä tuo atvokaatti tekee,
täytyy sinun maksaa.
SELBITZ. Onhan vuonna vuotuissaan keisarillisia tarkastuksia siellä.
APPI. Ei siitä ole vainuttu mit' ikään. Jo multa sen ohessa on moni
kaunis talari ennättänyt laskea lippa-hivoota. Se on hiivatin
kolistamista?
GÖTZ. Mitä te tarkoitatte?
APPI. Ah, siell' ei jää muuta kuin "matti" taskuun toiselle niiden
kynsissä! Asessori yksin, Jumala antakoon hänelle anteeksi, minulta
kolisti kahdeksantoista kulta-guldenia pois poikkeen.
SULHO. Kuka?
APPI. Kukako? Kukas muu kuin Sapupi!
GÖTZ. Tuo on rietasta.
APPI. Kyllä, mun täytyi sille ensin antaa kaksikymmentä. Ja kun min'
olin sille ne maksanut sujoksi, hänen huvilassaan, jok'on niin muhkea,
ett'ei se ole tosikaan, juuri siinä suuressa salissa, niin minulta
perin tahtoi sydän murtua surusta. Sillä, nähkääs, ainahan tila ja talo
saattaa olla aikaan-tultava melko hyvin, mutta mistä sitä rahaista
rahaa koituu? -- Siellä minä seisoin, ja Luoja ties paraite, mitenkä
minun oli laita! Mulla ei ollut ei niin kilahtavaa kuutinata massissa
matkarahaksi. Viimeiseltä minä rohkaisime ja ilmaisin hälle seikan. Kun
hän sitte näki, että minun sieluni keitti hädän tippeitä, niin hän sekä
viskasi mulle kaksi takaisin jotta näytti mist' on viis' poikki.
SULHO. Tuo ei ole mahdollista! Sekö Sapupi?
APPI. Kuinka sin' oot olevinasi, näet! Se ikään! Eikä kukaan muu!
SULHO. Sen ottakoon perkele! Se suolsi niin ikään multa viisitoista
guldenia.
APPI. Sen sika!