MARIA. Te rakastatte minua, niin te sanotte. Sen minä uskon kernaasti
ja toivon tulevani onnelliseksi teidän kanssanne ja tekeväni teidät
onnelliseksi.
WEISLINGEN. Minä en tunne muuta kuin sen ainoan onnen, että minä olen
kokonaan sinun omasi. (Halaa Mariaa).
MARIA. Minä pyydän, päästäkää minut. Yhden suudelman minä tosin myönsin
teille ikäänkuin käsirahaksi; mutta näyttää siltä, että te mielitte jo
omistaa, mikä ainoastaan ehtojen nojassa kuuluu teille.
WEISLINGEN. Sinä olet liika ankara, Maria! Viaton rakkaus ilahuttaa
jumaluutta eikä suinkaan pahoita.
MARIA. Olkoon niin! Mutta minä en siitä pyhemmäksi ylene. Minulle
opetettiin, että rakkaus-halailut ovat sukulaisuuttaan voimalliset,
niin kuin kahleet, sekä että tytöt, jotka rakastavat, ovat heikommat,
kuin Simson, hivus-suortuansa menetettyään.
WEISLINGEN. Kuka sitä opetti sinulle?
MARIA. Sen luostarin abbedissa, jossa minua kasvatettiin.
Kuudenteentoista ikävuoteeni asti olin minä hänen luonansa, ja ainoasti
ollessani teidän luonanne, tunnen minä taas samaa onnea, mitä sain
nauttia hänen seurassaan. Hän oli rakastanut ja sen takia hän tiesi
puhua. Hänellä oli sydän täynnä tunnetta. Niin, hän oli oikein
erinomainen nais-henkilö.
WEISLINGEN. Sittenpä hän oli sinun kaltaisesi! (Tarttuu Marian käteen).
Ah! miltä se on tuntuva, kun minun täytyy jättää sinut!
MARIA (vetää kätensä takaisin). Vähän ahdistaa sydäntänne, toivon ma,
sillä minä hyvin tiedän, mitenkä minulle käy. Mutta teidän täytyy
lähteä.
WEISLINGEN. Niin, minun kallis kultaseni, ja minä tahdon lähteä. Sillä
minä tunnen, mitä autuuden suloisuuksia itselleni saavutan sillä
uhrauksella. Siunattu olkoon sinun veljesi, siunattu se päivä, jona hän
lähti ottamaan minua vangiksi!
MARIA. Hänen sydämensä uhkui täynnä toiveita sekä häntä itseänsä että
sinua kohtaan. Jääkää terveeksi! sanoi hän hyvästiä heittäissään, minä
tahdon mennä ja koetan jälleen löytää sen miehen.
WEISLINGEN. Ja hänen aikeensa onnistui. Kuinka soisin minä, että tuon
katalan hovi-elämän tautta ei minun tilusteni hoito ja talouteni
turvaaminen olisi niin tullut laiminlyödyksi! Sinä voisit oitis olla
minun omani.
MARIA. On odottamisellakin omat riemunsa.
WEISLINGEN. Älä sano sitä, Maria, muuten minun täytyy peljätä, että
sinun tunteesi on vaisumpi kuin minun. Kuitenkin minä ansainneena
kärsin rangaistuksen, ja mitkä toiveet minua sitten seuraavat joka
askelella! Saada olla kokonaan sinun omasi, elää ainoasti sinun
kanssasi ja hyväin ihmisten piirissä, kaukana, erillään maailmasta,
saada nauttia kaikkea sitä armasta suloutta, mitä kaksi semmoista
sydäntä voi toisilleen suoda! Mitä on ruhtinasten armo, mitä maailman
ylistys tämän yksinkertaisen ja ainoan onnellisuuden verralla! Minä
olen toiveillut paljon, paljon aaveillut; tämä minulle koituu yli
kaiken toiveilun ja aaveilun.
GÖTZ (tulee ja ensiksi puhuu Weislingenille). Teidän
palveluspoikanne[27] on jälleen täällä. Hän tuskin voi väsymykseltä ja
nälältä lausua mitään. Vaimoni antaa jotain ruokaa hänelle. Niin paljon
minä olen ymmärtänyt, että piispa ei tahdo sitä minun poikaani antaa
pois, että keisarilliset komisariukset tulee nimitettäväksi, ja eräs
päivä määrättäväksi, jona sitten asia tasataan. Olkoonpa sen laita
miten tahansa, Adelbert, te olette vapaa! Enkä minä vaadi muuta mitään
kuin teidän kättänne, sen vakuudeksi että te tästä puoleen ette
julkisesti ettekä salaisesti toimita minun vihollisilleni mitään
avustusta.
WEISLINGEN. Tässä puristan minä teidän kättänne. Suokaa, että tästä
hetkestä alkain ystävyys ja luottamus, niin kuin muuttumaton
luonnonlaki, vallitsee meidän kesken! Sallikaa samalla minun puristaa
tätä kättä (ottaa Marian käden) ja omistaa mitä jaloin neito.
GÖTZ. Saanko minä sanoa teille: onnea!
MARIA. Jos te sen sanotte yhdessä mielin minun kanssani.
GÖTZ. Se on erinomainen onni, että meidän molemminpuoliset etumme tällä
kertaa käyvät näin yhteen. Ei sinun tarvitse punastua. Sinun katseesi
on hyvä puhumaan. No niin, Weislingen! -- Antakaa kättä toisillenne, ja
minä lausun: Amen! -- Minun ystäväni ja veljeni! -- Minä kiitän sinua,
sisko! Sinä taidat enemmän kuin kehrätä rohtimia. Sinä olet punonut
yhden langan lisää pauloittamaan tätä paratiisi-lintua.[28] Sinä et
näytä aivan vapaalta, Adelbert! Mikä sinua vaivaa? Minä -- olen ehyt
onnellinen; mitä minä ainoasti uneksien toivoin, näen minä nyt, ja olen
kuin uneksija. Ah! nyt on minun unennäköni päättynyt. Minä näin viime
yönä unta, että olin ojentavinani tämän rautakouran sinulle, ja sinä
puristit sitä niin kovasti, että se oli, ikään kuin poikkimurtuneena
luiskahtavinaan irti rautahihasta. Minä säikähdin ja siihen heräsin.
Olisinko saanut jatkaa untani, niin olisin minä siinä nähnyt, mitenkä
sinä olisit minulle laatinut uuden, elävän käden. -- Sinun täytyy nyt
lähteä täältä, panemaan linnasi ja kontusi täydelliseen kuntoon. Se
kirottu hovi sinut on saattanut laiminlyömään ne molemmat. Minun pitää
rouvani kutsua. Elisabeth!
MARIA. Veljeni on nyt täysin iloissaan.
WEISLINGEN. Ja kuitenkin minä tällä kertaa uskallan kiistata siinä
häneltä etusijaa.
GÖTZ. Jahka joutuu, sinun asumuksesi on hyvin ihana.
MARIA. Franken, se on siunattu maa.
WEISLINGEN. Ja kyllä minä saatan sanoa, että minun linnani sijaitsee
mitä siunatuimmassa ja suloisimmassa seudussa.
GÖTZ. Niin, kyllä sinä saatat, minä takaan. Tässä juoksee Main-joki, ja
siitä vähitellen nousee vuori, jota kattaa peltojen ja viinimäkien
vihanta, ja jonka ylinnä huippuna seisoo sinun linnasi, sitten taipuu
joki pikaisena polvena kiertämään sen kallion alaviertä, jonka kukulla
sijaitsee tuo linnasi. Suuren salin akkunat seisoo kohtisuorassa veden
yllä, avaamassa näkö-aloja silmän siintämättömiin!
ELISABETH (tulee). Kuinka täällä ollaan?
GÖTZ. Sinun pitää myös kätellä näitä ja sanoa: Jumala siunatkoon teitä!
Nää on pariskunta.
ELISABETH. Niin äkkiä!
GÖTZ. Vaan ei äkki-arvaamatta.
ELISABETH (Weislingen'ille). Ikävöikää te häntä aina, niin kuin tähän
saakka, kun vasta kositte häntä! Ja sitten! Olkaa sitä mukaa onnellinen
kuin te ette unhota häntä!
WEISLINGEN. Amen! minä en pyydä mitään onnea, muuten kuin sillä
ehdolla.
GÖTZ. Rakas rouvani, sulhanen lähtee nyt pikku matkalle; sillä tämä
suuri muutos tuo monta pientä mukanaan. Hän erkanee piispan hovista,
sekä antaa sikäläisen ystävyyden vähä vähältä jäähtyä. Sitten hän
riistää omaisuutensa pois noiden omaa voittoa kiskovain vuokraajain
kynsistä. Ja -- tule sisko, tule Elisabeth! Me annamme hänen olla
yksinään. Hänen pojallansa on epäilemättä joitain salaisia asioita,
toimitettavia hänelle.
WEISLINGEN. Ei mitään, joita teidän ei sovi kuulla.
GÖTZ. Ei tarvita. -- Franken ja Schwaben! Te olette nyt heimostuneita
lähemmin kuin ennen koskaan. Kuinka meidän on helppo nyt pitää silmällä
ruhtinaita!
(Kolmen pois).
WEISLINGEN. Jumala taivaassa! Että sinä minulle, tälle arvottomalle,
voit valmistaa vakaisen autuuden! Se on liika paljon minun sydämeni
osaksi. Kuinka minä olin riippuvainen niistä kurjista ihmisistä, joita
minä uskoin vallitsevani, riippuvainen ruhtinaan silmäyksistä, ja siitä
hyvin kunnioittavasta suosiosta, mikä minua siellä saarsi! Götz, kallis
Götz, sinä minun olet antanut jälleen itselleni, ja sinä, Maria,
vihdoin kerität täydelliseksi minun mielen-muutokseni. Minä nyt
hengitän niin kepeästi, kuin nauttisin vapaata ilmaa. Bamberg'iä nähdä
minä en tahdo enää, tahdon katkaista ne raiskat siteet, jotka minun
alensivat omaa itseäni alemma! Minun sydämeni avartuu, ei minun
tarvitse enää tuskissani tavoitella tuota kiellettyä suuruutta.[29]
Niin totta kuin ikinä se on onnellinen ja suuri, jonka ei tarvitse
hallita eikä totella, ollakseen jotakin!
FRANS (esiytyy). Jumala siunatkoon teitä, ankara herra! Minä tuon
teille niin paljon terveisiä, ett'en tiedä oikein, mistä alkanen.
Bamberg ja koko kymmenpeninkulmainen ympäristö lähettää teille
tuhatkertaisen tervehdyksen: Jumala siunatkoon teitä!
WEISLINGEN. Tervetullut, Frans! Mitä sinä vielä muuta kuulutat?
FRANS. Teistä on niin tuores muisto hovissa ja kaikkialla, että sitä on
mahdoton kertoa.
WEISLINGEN. Se ei ole kauvan kestävä.
FRANS. Niin kauvan kuin te elätte! Ja kuolemanne jälkeen, on se
kirkkaampana välkkyvä, kuin messinki-kirjaimet jossain hautapatsaassa.
Te ette voi ikinä aavistaa, kuinka syvästi teidän kovan-onnen
kohtauksenne koski kaikkien sydämeen!
WEISLINGEN. Mitä piispa sanoi?
FRANS. Hän oli niin kiihkeä utelemaan, että hän kysymystensä
hätiköivällä tulvalla haitalsi minun vastauksiani. Kyllä hän jo tiesi
asian ennestään; sillä Färber, joka Haslach'issa pääsi karkuun, vei
hänelle tuon odottamattoman sanoman. Mutta hän tahtoi saada selon
kaikesta. Hän kyseli kuin tuskainen, jos te miten lienette särkeytynyt.
Minä sanoin: Hän on ehommallaan, kiireestä kantapäähän.
WEISLINGEN. Mitä hän nimesi minun ehdotuksestani?
FRANS. Ensin hän käkesi paikalla antaa kaikki tyyni pois, sekä pojan
että rahaa lunnaiksi, pelkästi vaan vapauttaakseen teidät. Mutta kun
hän sai kuulla, että te ilmankin pääsette irti ja että teidän paljas
sananne pätee korvaamaan sitä poikaa, silloin hän tahtoi välttämättä
lykätä asian Berlichingenin kohdalta toiseen aikaan. Hän sanoi minulle
satakin seikkaa teitä varten -- minä olen ne jo unhottanut kerrassaan.
Se oli koko pitkä saarna, ylipään tätä maata: Minun on mahdoton tulla
toimeen ilman Weislingeniä.
WEISLINGEN. Siihen hän kyllä saa tottua.
FRANS. Mitä te sanotte? Piispa sanoi: Kiirehdi häntä, kaikki odottaa
häntä!
WEISLINGEN. Sopii odottaa. Minä en matkusta hoviin.
FRANS. Ettekö hoviin? Herra! Kuinka voi tuommoista pistää päähänne? Jos
te tietäisitte, mitä minä tiedän. Jos te voisitte edes uneksia, mitä
minä olen omin silmin nähnyt.
WEISLINGEN. Mikä sinuun meni?
FRANS. Ihan pelkkä muistelma hurmauttaa minut pois suunnalta. Bamberg
ei ole enää Bamberg, eräs enkeli naisen hahmossa on siitä somaissut
taivaan etehisen.
WEISLINGEN. Eikö muuta?
FRANS. Minä annan vaikka pääni pantiksi, jos te, sen naisen nähtyänne,
ette liikahda pois suunnalta.
WEISLINGEN. Kuka se sitten on?
FRANS. Adelheid von Walldorf.
WEISLINGEN. Hän! Minä olen paljon kuullut hänen kauneudestaan.
FRANS. Kuullutko? Tuo on pian sitä kuin te sanoisitte: minä olen nähnyt
musiikia. Kielen kyky lienee siksensä mahdoton ilmaisemaan yhtä
piirrettä hänen täydellisyyksistään, koska silmäkään, hänen
läsnäollessansa, ei ole kyllin riittävä tarkoitukseensa.
WEISLINGEN. Et sinä ole enää kotonasi.
FRANS. Mahtaa olla sitä. Viime kerran kun minä olin näkemässä häntä, ei
minulla ollut selvää tajua enemmän kuin juopuneella. Tai pikemmin,
voinpa sanoa, minä tunsin siinä silmänräpäyksessä samaa, mitä
pyhimykset, kun heille näytetään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki
aistimet voimallisempina, korkeampina, täydellisempinä, ja kuitenkin
kykenemättömät mihinkään toimeen.
WEISLINGEN. Sepä on harvinaista.
FRANS. Hän istui huoneessa piispan tykönä, kun minä olin hyvästillä. He
pelasivat shakkia. Pappi oli sangen armollinen, ojensi kätensä minulle
suudeltavaksi, ja puhui minulle paljon, josta minä en tajunnut tuon
taivaallista. Sillä minä vaan katselin puhujan naapuritarta, joka oli
silmänsä teroittanut pelilautaa tähystämään, niin kuin olisi jotain
suurta temppua ongelmoinut. Hieno, väijyvä juoni suun ja posken
ympärillä! Minä olisin hinnalla millä tahansa tahtonut olla se
norsunluu-kuningas. Ylhäisyys ja ystävällisyys valtioitsi hänen
otsallaan. Ja se häikäisevä kasvojen ja poven valkeus, ah, kuin sen
tenhoa teroitti mustain hiusten varjo!
WEISLINGEN. Ne ovat sinusta tehneet täydellisen runoilijan.
FRANS. Niin siinä silmänräpäyksessä ainakin sitä minä tunsin, mikä
luopi runoilijan: täysi, tyyten yhtä ainoista tunnelmaa täysi sydän!
Kun piispa lopetti ja minä kumarsin, katsoi se ihanainen minuun ja
sanoi: Minulta myös tuntemattoman terveiset! Pyytäkää häntä tulemaan
pian. Häntä odottaa uudet ystävät; niitä halveksimaan hän ei tule,
olkoonpa hän entisistä kuin rikas hyvänsä. -- Minä yritin vastaukseksi
sohmata jotain, mutta sydämen ja kielen välinen väylä oli sulussa, minä
kumarsin. Olisin koko ajallisen omaisuuteni antanut siitä, jos minä
olisin saanut luvan suudella hänen pikku sormensa päähyttä! Juuri kun
minä niin seison, sattuu piispa nyrväämään yhden talonpojan lattialle;
minä sitä nostamaan ja kosketan siinä tuon naisen verho-lievettä, --
sekös mua säräytti kautta joka jäsenen, enkä tiedä, mitenkä minä lienen
mennyt ovesta ulos.
WEISLINGEN. Onko hänen miehensä hovissa?
FRANS. Hän on jo neljä kuukautta ollut leskenä. Huolta huojentaakseen,
oleksii hän nyt Bamberg'issa. Teidän pitää hänet nähdä. Kun hän katsoo
toiseen, tuntuu ihan kuin ihattaisiin kevät-auringon paistetta.
WEISLINGEN. Minuun tuo vaikuttaisi paljon vähemmän.
FRANS. Minä olen kuullut, että tehän olette jo ihan kuin naimisissa.
WEISLINGEN. Soisin, että minä olisin. Hellästä Mariastani on minulle
koittava elämän onni. Suloista sielua kuvastaa hänen siniset silmänsä.
Ja valkoinen kuin taivaan enkeli, viattomuuden ja rakkauden luoma, hän
johtaa minun sydämeni rauhan ja onnen satamaan. Laita kapineet kokoon!
ja sitten minun linnaani! Minä en tahdo enää nähdä Bamberg'ia, en,
vaikka itse Pyhä Veit tulisi pyytämään minua. (Pois).
FRANS. No Jumala armahtakoon meitä sitten! Vaan toivotaan parasta!
Maria on rakastettava ja kaunis, enkähän minä saata moittia sairasta ja
vankia siitä, jospa rakastuu häneen. Hänen silmissänsä on lohtua,
myötätuntoista surumielisyyttä. -- Mutta sinun ilmeesi, Adelheid, on
kaikki tyyni elämää, tulta, rohkeutta. -- Minusta tulisi! -- Minä olen
hupsu -- siksi tekaisi minut yksi hänen katseensa. Minun herrani täytyy
lähteä sinne! Minun täytyy lähteä sinne! Ja siellä minä tahdon itseni
ällöttää selväksi tai hulluksi.