Niinkuin Göthen "Götz von Berlichingen" kuvaa erään aikakauden elämää,
joka myllersi olot kansan alhaisimmista kerroksista ylhäisimpiin asti,
samoin on se näytelmänä tehnyt käänteen, miltei vallankumouksen maansa
runoudessa ja erittäinkin näytelmätaiteessa. Orjuuttihan vielä Göthen
nuoruudessa Saksan mieltä ja kieltä vieras sivistys. Olihan jo kauan
runoudessa vallinnut Ranskan kuosi, tuo luonnoton sievistely, joka
Ranskan hovista lähteneenä oli levinnyt laajalle joka maan
sivistyneihin, säädellen muka oikean taidetajun ja kauneuden sääntöjä.
Mutta tuota "vale-klassillisuutta" vastaan oli jo nousemassa
vastavirtaus, ja Göthekin oli nuoruuden innossaan liittäynyt tuohon
"myrsky- ja hyrskysuuntaan", joka tahtoi antaa luonnolle ja sydämen
tunteille täyden vallan vastoin Ranskalaisten teeskentelyä, vale-intoa
ja kylmiä korupuheita.
Götzin tapainen henkilö, semmoisena kuin hän Göthen näytelmässä
ilmestyy, näytti olevankin omansa viemään uutta taidesuuntaa voitolle.
Oli kyllä vanhastaan tästä ritarista olemassa toinenkin käsitys, jonka
mukaan hän ei juuri ollut muuta kuin joku viimeisiä jätteitä tuosta
rosvoritarisuudesta, jonka korkein oikeuden periaate oli "oman käden
apu". Mutta Göthen Götz on tuon vanhan, oikean, kultaisen ritarisuuden
oiva edustaja, jalosydäminen ritari, heikkojen ja sorrettujen turva.
Tämän ritarin tuo viheliäinen aikakausi, jossa hän joutuu elämään ja
taistelemaan, tuntee väärin, tuomitsee valtakunnan-kiroukseen --
kuolemaan. Mutta Göthe on runoelmassaan puhdistanut jalon vainajan
kilven kaikesta tahrasta, jopa tehnyt tämän niin oikein ja
todenmukaisesti, että tunnollinen tieteellinenkin tutkimus on
pääasiassa voinut yhtyä hänen käsitykseensä. Näin on Göthen "Götz"
käännekohtana historialliseenkin käsitykseen nähden. Nuori runoilija
oleskeli vv. 1770-1771 Strassburg'issa tutkimassa Saksan valtio- ja
oikeushistoriaa, kun hän sattui saamaan käsiinsä muutamia kirjoja,
joista uutta valoa levisi hänelle isänmaansa oloihin niinä etäisinä,
metelisinä aikoina, jolloin uusi-aika teki tuloaan monine
uudistuksineen ihmisten mielissä, kirkon, valtion ja yhteiskunnan
oloissa. Tärkein näistä kirjoista oli Nürnbergissä 1731 julkaistu
"Lebens-Beschreibung Herrn Götzens von Berlichingen, Zugenannt mit
Eisern Hand, Eines zu Zeiten Kaysers Maximiliani I und Caroli V kühnen
und tapfern Reichs-Cavaliers. Mit verschiedenen Anmerckungen erläutert,
zum Druck befördert, von Verono Franck von Steigerwald." Tämä teos on
Göthen puheenalaisen näytelmän pohjus. Luullaan ritari Götzin itse
kirjoittaneen tuon elämäkertansa ollessaan vankina omassa linnassaan
Honnberg'issä (Homberg'issä?), jonka alueelta hän ei saanut mennä
mihinkään eikä mennytkään muuta, kuin mitä hän kerran keisari Kaarle
V:nen palvelijana kävi sotaretkellä Unkarissa Turkkilaisia vastaan ja
Champagne'ssa Ranskalaisia vastaan v. 1544. -- Ikänsä ikävällä
iltapuhteella hän kirjoitti elämäkertansa. Hän kuoli 23 p. heinäkuuta
v. 1562.
Saksan valtio- ja oikeus-historiaa lukiessaan oli Göthe tietysti
yleensä yhtä mieltä kuin ne kirjailijat, joista hän tietojaan ammenteli
(_Datt_ de pace publica, _Pistorius_ Diffidationes y.m.), että rauha,
_maanrauha_ on hyvä ja oikea asia, _kahakat_ sitävastaan ja kapinat
paha ja väärä, onnettomuus. Mutta iki hyväksi ihastui hän, kun tuota
"elämäkertaa" lukiessaan sai tutustua jaloon, vakavaan, vilpittömään
mieheen, joka virheineenkin oli "jaloimpia saksalaisia henkilöitä".
Kertomuksen yksinkertaisuus ja vakavuus sai hänet luottamaan kertojan
sanoihin; hän vähitellen aavisti: tämä on totta! Se ritari on varmaan
syyttömästi kärsinyt pimeyden, pahuuden sortoa! Näin runoilijan mieli
muuttui, hän alkoi aivan toisin silmin katsella puheenalaisen ajan
olosuhteita.
Samana vuonna 1770, kuin Göthe tutki Saksan oikeushistoriaa, julkaisi
vapaamielinen, etevä historiantutkija Justus Moser kirjoituksen "oman
käden oikeudesta" (Von dem Faustrecht). Göthe siitä ei vielä silloin
tiennyt. Mutta nämä miehet, toinen runoilija, toinen tiedemies, olivat,
merkillistä kyllä, toisistaan tietämättä yhtyneet miltei samaan
mieleen, mitä tulee keskiajan maanrauhoihin ja kahakoihin Saksassa.
Niinpä Moser sanoi, että, keskiaikaisiin oloihin nähden, tuo
järjestetty oman käden oikeus oli "taitoteos korkeinta laatua". Muuten,
sanottakoon mitä tahansa jälkeenpäin tuosta oikeuden kannasta, aikanaan
se varmaan on ollut jalosti _saksalainen_.
Rehellisen, jalon saksalaisen ritarin elämäntarina tuleentui pian
runoilijan sielussa runollisesti käsiteltäväksi, mutta ei vanhaan
sovinnaiseen "klassilliseen" tyyliin. Shakespearen syntymäpäivänä
puhetta pitäessään oli hän lausunut luopuneensa säännöllisestä
teaatterista, jossa vallitsi kangistava ajan, paikan ja toiminnan
yhteys. Sen jäykkiin kaavoihin oli hänen mahdoton pingottaa Götzin
draaman vilkkaita, tyrskyisiä tapauksia ja taisteloita, ne olivat koko
hengeltään sille vento vieraita. Pikemmin miellytti runoilijaa mallina
Shakespeare, johon hän oli hiljan tutustunut ja jota hän myrsky- ja
tyrskyläisenä elävästi ihaili. Mutta eipä hän alussa edes aikonut tehdä
Götzin elämäkerrasta teatterissa näyteltävää kappaletta; niin oli hänen
mielikuvattimensa avartunut suuren englantilaisen teoksista.
Shakespearen luonnollisuus ja luontehikas käsittely lienee kyllä ollut
nuorelle runoilijalle suureksi avuksi sankarinsa kuvan sommittelussa,
mutta etupäässä oli tämä kuitenkin hänen oman neronsa luoma. Häntä
viehätti omituisella hengenheimolaisuuden vetovoimalla puoleensa tuo
vanha saksalainen ritari. Asuihan Göthen omassa sielussa samallainen
syvä pyrkimys oikeutta ja totuutta kohti, huolimatta lain varjosta.
Näin runoelman luonti sujui kuin omasta povesta.
V. 1771 kirjoitti Göthe Götz'in n.s. "suunnitelman" (Entwurf), joka
kyllä oli ihastuttavan suuremmoinen niiden mielestä, jotka saivat sen
lukea -- vaan tuli heiltä muistutuksiakin. Vähän hämärää on, mitä
Herder -- muuten ankara arvostelija -- oikeastaan lienee sanonut tuosta
suunnitelmasta. Göthe itse on kertonut Herderin muka lausuneen siitä
epäystävällisesti ja kovasti, pianpa pilkaten. Mutta toista puhuu
Herder itse, kun hän esim. kirjoitti morsiamelleen mainitusta
suunnitelmasta: "todellisen kaunis runotuote".
Kun Göthe v. 1772 oleskeli Wetzlarissa harjoittelijana valtakunnan
kamarioikeudessa, kuului hän pieneen ystäväin piiriin, joka leikillä
nimittihe pöytäkunnaksi ja antoi kullekin jäsenelleen jonkun
ritarinimen. Göthen nimenä oli Götz von Berlichingen, _rehellinen_.
Tästä näkyy, että Göthen suunnitelma oli jo siinä piirissä tuttu.
V. 1773 runoilija korjasi, jopa kirjoitti uudestaan koko teoksensa.
Vielä samana vuonna saatiin tämä _toinen valmistelma_ painosta
kustannetuksi. Siinä on vielä Shakespeare mallina, mutta "myrskyä" on
vähemmän, paikoin lienee sentään "vasaran jälkiä", nuoruuden
epäkypsyyttä.
Siitä huolimatta tämä perin saksalainen, luontehikas ja runollinen
näytelmä, joka jo Göthen maltilla ja syvällä älyllä eläväksi
henkilöittää erään mieltäkiinnittävän osan Saksan historiaa, heti
herätti suurta huomiota. Jopa pian uskottiin syntyneen uuden
Shakespearen. Mutta siinä olikin vain ensi jätti-askeleitaan astunut
"jumalallinen Göthe." Sillä tähän näytelmään hän pääasiassa heittikin
"myrskynsä" sekä Shakespearen-jälittelynsä, ja tästä puoleen hän kulki
omaa uraansa yhtenä maailman suurimpia älyjä.
"Götz" herätti huomioita, ja arvosteluita sateli puolelta jos
toiseltakin. Mitä moitteisiin tulee, kuvaavat ne sattuvasti aikaansa,
niinkuin sekin, että siinä näytelmässä muka puolustetaan kahakoita ja
oman kouran oikeutta. Vaan merkillisin kuvaamassa on se melkein typerä
ja parjaava arvostelu, jonka tekijä ei ole kukaan vähempi kuin Preussin
suuri Fredrik. Preussin oli hän kyllä etevällä sodanjohtotaidollaan
kohottanut suurvallan asemaan ja siinä oli hänen suuruutensa, mutta
muuten hän kuuluisalla gallomaniallansa, ranskankiihkollaan, ei
ansaitse suuruuden nimeä. Hän tahtoi välttämättä olla sivistykseltään
ranskalainen; ei siis kumma, ettei hän ymmärtänyt "Götzin" moisen
perin-saksalaisen näytelmän kauneutta. Tuosta kuninkaallisesta
arvostelusta on lausunut Göthen äiti: Voi sanoa niin, kuin on sanottu
Englannin Elisabetista, että suurikin kuningatar on vain nainen, että
suurikin kuningas on vain ihminen. --
Vaikka "Götz" ei ollutkaan aiottu näyteltäväksi, esitettiin se
kuitenkin ensi kertaa teatterissa, Berliinissä, jo 14 p. huhtik. 1774
ja tekijäksi ilmoitti sikäläinen sanomalehti: "Dr. Göde in Frankfurt am
Main", johon nähden kirja ei vielä liene maininnut tekijänsä nimeä.
Sitten v. 1874 voitiin sanoa, että tätä kappalta jo oli näytelty 131
kertaa. Sinä Göthen ensi syntymäpäivänä, jona hän ei enää elänyt, oli
Götz'in osaa näytellyt mies, esiin huudettuna, lausunut: Tänpäiväisen
kappaleen mestari lepää maan povessa, mutta hänen teoksensa elää
iankaikkisuudessa!
* * * * *
Historiallisen totuuden arvosta näytelmissä on lausuttu pianpa
vastakkaisia mielipiteitä. Mitä "Götz'iin" tulee, on sen
historiallisestakin puolesta kirjoitettu niin paljon, että nyt tässä,
mikä vaan aikoo värjöttää sattumoisin pisteltynä viittana uudekseltaan
lukevalle suomalaiselle, seikkaperäistä esitystä ei voi tulla
kysymykseenkään. Sen verran olkoon vaan viitattu toiselta puolen, että
nimenomaan juuri "Götz'in" historiallinen totuus on todistettukin ja
että tuo "totuus" antaa tälle näytelmälle erityisen arvon. Ja vielä
enemmän: jos Göthen tiedossa ja käytettävissä olisi ollut se
_asiakirjain_ paljous, millä _nyt_ voidaan tätä näytelmää ikäänkuin
oikeaksi leimata, niin olisi hän, niihin nähden, saanut kuvata vielä
rohkeammin ja luottaa Götz'in "elämäkertaan". Nimittäin oikeusjuttu,
josta nuo asiakirjat ovat tallella, oli nostettu Götz'iä vastaan, kun
häntä syytettiin muka oman etunsa vuoksi johtaneen talonpoikia tuossa
kauheassa Saksan talonpoikais-kapinassa v. 1525. Paljon olisi runoilija
varmaan kostunut noista erinomaisista asiakirjoista. (Kats. esim. Rede
-- -- am 22 November 1849 von Dr. Heinr. Zoepfl -- Ueber den Prozess
von Kurmainz gegen Götz von Berlichingen wegen Beschädigungen im
Bauernkriege. Heidelberg.)
Kuitenkin: totuus iski nuoren runoilijan sydämestä tulta, jonka valossa
ja lämmössä kypsyi keväimen ihana runoelma, ylevä taideteos ja
melkeinpä -- historia!
Tämä Saksan suurimman runoilijan ensimäinen suuri teos ja
historiallinen draama tapahtuu noin vuonna 1519, mikä vuosiluku
ainoastaan runollisena vapautena näkyy sovistuvan siksi luvuksi, 1525,
jona historia kertoo suuren talonpoikaissodan tapahtuneen. Mutta kun
ajattelee, että nuo talonpoikais-kahakat lähinnä syttyivät
uskonpuhdistuksen aiheesta, inhimillisen vapaaksi-pyrinnön
luonnollisina ilmiöinä, ja semmoisina yleensä kuuluvat keski- ja
uudenajan väliseen murrokseen, ja koska tuo murros ilmiöineen on
arvattava paljon väljemmäksi, kuin mitä yksityisillä vuosiluvuilla
voidaan säntilleen sanoa, niin ei noiden kahakkainkaan suhteen
vuosiluku sinne tai tänne suuria merkitse.
Maksimilian, hyvää tarkoittava, mutta heikko keisari, hallitsee
Saksanmaata. Ei tuo hänen laittamansa pitkäveteinen valtakunnan
kamari-oikeus eikä kurja valtakunnan armeija voi viedä keisarin tahtoa
perille. Ruhtinaat koettavat päästä keisarista riippumattomiksi sekä
suurentaa valtaansa kukistamalla heikompia naapureitaan. Tuo
ruhtinaallinen vallanhimo uhkaa lähinnä vapaata ritarisuutta, joka ei
saa turvaa eikä oikeutta keisarilta; on täytynyt turvautua omaan
nyrkkiinsä, jos mieli varjella nahkaansa ruhtinailta. Vaan useimmiten
ritarit vaihtavat asemaa: ylöllinen hovielämä vetää puoleensa näitä,
niin että tahallaan hylkäävät ritarisuutensa vaaroineen, vaivoineen ja
hupenevat ruhtinasten hoviloihin.
Ainoastaan yksityiset voimakkaat ritarihenkilöt pysyvät vielä lujasti
ehommallaan: Götz von Berlichingen, Frans von Sickingen ja Hans von
Selbitz. Nämä riippuvat keisarissaan murenemattomalla uskollisuudella,
mutta ruhtinaista eivät piittaa mitään; vieläpä vanhan pitämyksen
mukaan omin käsin kostavat jokaiselle ilkiölle, eivätkä viitsi, jos
heille on väkivaltaa tehty, oikeuden-puutteessaan kääntyä tuon
viheliäisen kamari-oikeuden puoleen; ovatpa käskemättäkin valmiit,
miekka kädessä, suojelemaan jokaista viatonta, jota ahdistetaan. Mutta
ruhtinaat juuri kiusaavatkin ja sortavat kansaa; oloonsa ikävystyneinä
vartovat talonpojat tilaisuutta, milloin heidän kävisi kohottaa itseään
ja kostaa sortajilleen. Siinä touhussaan he toivovat apua ritareilta.
Etenkin on Götz rahvaan mielumies; kaikissa piireissä, talonpojan
luona, munkki-seurueissa, yksinpä mustalais-joukkueissakin, jotka
samoilla maleksivat maita mantuja, ylistetään hänen nimeänsä. Hän on
turvaamassa sorrettua, missä hän suinkin voi, hänen avullaan tämä
pääsee oikeutensa omistajaksi. Mutta ruhtinasten puolelta nähdään
näissä ritareissa pelkkää rikosta. Nuo sekä hengelliset että maalliset
valtakunnan _suuret_, niinikään valtakunnan-kaupungit ovat ritarien
katkeroita vastustajoita, koska, kuten väittävät, nämä pilaavat
julkisen rauhan ja turvallisuuden, ja heidän vallattomuuttansa vastaan
alati kestettävien taistelujen takia laiminlyödään tärkeämpi tehtävä:
valtakunnan suojeleminen ulkovihollisten, etupäässä Turkkilaisten
uhkaavilta hyökkäyksiltä, -- vaan totta puhuen, koska nämä rohkeat
ritarit tekevät haittaa ruhtinasten vallanhimoisille hankkeille.
Sentähden he ritareita sortaakseen muodostavat liittokuntia
keskuudessaan ja itse joka tilaisuudessa rikkovat maanrauhan. Yhtenään
he pyrkivät riitaan ritarien kanssa ärsyttääkseen heitä epäoikeihin
tekoihin, joista sitten saisivat aiheen raivata heidät pois tieltä. He
eivät siinä voi toivoa kannatusta keisarilta, sillä hän suosii noita
uskollisia ritareita ja tietää että, jos valtakunta vaaraan joutuu,
näiden väkevä käsi hyödyttää häntä paljon enemmän kuin kaikki nuo
vastahakoiset ruhtinaat, jotka kyllä huutaa pauhaavat, että valtakunnan
turvallisuus on vaarassa, vaikka ainoastaan heidän itsekkäät etunsa
välistä ovat vaarassa. Keisarin lempi näitä ikäviä rauhanhäiritsijöitä
kohtaan ei ruhtinasten silmissä ole muuta kuin sulaa heikkoutta, ja he
tekevät voitavansa panetellakseen niitä hänelle rauhan ja järjestyksen
vihollisiksi.
Näin on Göthen näytelmällä vankka historiallinen pohja, ja pääsankarin
yleiset piirteetkin tarjosi hänelle historia valmiina. Mutta
tosi-elämän noihin piirteisiin loi sittenkin Göthen oma runoilija-nero,
se sai Götzistä jotakin ominaisella elollaan viehättävää. Tuo
"elämäkerta" oli vain kuiva luuranko, jonka vasta Göthe veresti verellä
ja lihalla, elävöitti sykkivällä sydämellä. Historia-aineksistaan on
runoilija sepittänyt kuvan 16:n vuosisadan oloista värikkäämmän,
eloisamman, ihanteellisesti todemman kuin minkä mikään historioitsija
olisi osannut kyhätä. Runollisen kuvausvoiman uhkuvasta lähteestä
ne sukeuvat ilmi kaikki nuo henkilöt, jotka niin luonnollisina
tosi-ihmisinä elävät edessämme ja samalla siirtävät meidät ylemmän
olemuksen piiriin. Niiden hajanaisia kasvonpiirteitä ja alku-aiheita
oli hän nähnyt elämässä ympärillään, ennenkuin hän ryhtyi niistä
taideteoksia sommittelemaan. Sieltä ne ovat alkuaan kotoisin kaikki:
Elisabeth, tuo kelpo emäntä, vaimojen valio, samoin hellästi lempivä,
itsensä uhraava Maria, tulinen kunnon Lerse, reipas, miellyttävä
ratsuripoika Yrjö, keimaileva, juonikas Adelheid, heikko, horjuva
Weislingen, hehkuvan himokas Frans y.m. Tuommoisia ihmisiä näkee yhäti
ympärillään -- mutta minkä rikkaan elämän on suuri runoilija osannut
niistä luoda!
V. 1804 ryhtyi Göthe vielä 3:nnen kerran näytelmäänsä uudestaan
muovailemaan, mutta tämä melodraamallinen muovailos ei voinut yleisön
suosiosta syrjäyttää _toista valmistelmaa_ v:lta 1773 eikä päässyt
näyteltäväksi juuri muualla kuin Weimarin hoviteatterissa. Paraiten
tunnetuksi on siten mainittu 2:nen valmistelma jäänyt, ja siitä on tämä
suomennoskin tehty.