Sen veltoks pojaks mainitsen,
Ken talvell' arkailee.
Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,
Kun tuuli henkäisee,
Ja yskän oitis silloin saa,
Kun raitis pohja puhaltaa.
Kivuljas, heikko, semmoinen
Hän olkoon alallaan.
Vaan ken on veltto, hemmoinen,
Hän halvaks arvataan.
Ja voi, jos pelkur' on hän vaan.
Varokoon silloin turkkiaan.
On roihun luona rattoisaa,
Kun illat jatkuvat
Ja tuuli puita tuivertaa
Ja juoksee jutelmat.
Mut kunnon talvipäivänä
Vapaasen ilmaan riennän mä.
Siell' itse ajan hevostan'
Ja kelkkaan' ohjailen.
Harjulla hangen korkeimman
Mä viihdyn parhaiten,
Ja jyrkänteeltä kukkulan
Sokerimaahan soljahdan.
Ja jäällä kirkkain luistimin
Kuin tuuli liitelen,
Välistä suksin notkuvin
Hangella kiitelen
Iloisna, punaposkisna,
Kans kumppanien kilvalla.
Laadimme lumilinnoja,
Ja sitten taistellaan,
Ja voitto taikka kuolema,
Mi osaks tulleekaan!
Voi kurjaa, joll' ei tarmoa,
Ei hälle annet' armoa!
Virkeitä oomme poikia,
Pidämme telmettä.
Virkeistä nousee pojista
Uljaita miehiä.
Ja voimaa, kättä jäntevää
Tarvitsee kyllä maamme tää.
Hyv' äiti, älä hemmoita
Sä liioin minua!
Mun käten' täytyy karaista
Suojaamaan sinua.
Kun vahvuutta saan tahdollen'
Niin turvaan sua riemuiten.
Kun erehdyn, sä hyvyyteen
Ojenna mua vaan:
Jumalanpelkoon, nöyryyteen
Ja työhön uutteraan;
Niin, äiti, mua neuvo sä,
Ett' öisin miesnä mielevä!
Mä maan ja kansan parasta
Vaan tahdon harrastaa,
Jos kirja, miekka aseena
Tai aura olla saa,
Tarvitsen kaikkeen vahvuutta,
Ja ruumiin, sielun voimia.
On veltto siis se poikanen,
Ken talvell' arkailee.
Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,
Kun tuuli henkäisee.
Me, pojat, virkeit' olemme
Ja uljaiks miehiks aiomme.