Muurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen
hongan juurella, jonka nimi oli _Sammalparta_, ja sen paikan nimi
oli _Kanervala_, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia.
Sammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että
hänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä
silmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain
katsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla
vuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan
maanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli
honka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea,
seistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän
sai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä,
mutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut
janosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa
tai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa
hänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän
huoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen
päällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa.
Nuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen
asti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää
kasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen
mielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran
päästä tästä janoisesta maasta.
Sammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oli
_Kekola_. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät
sanoa sitä vain _keoksi_, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla
kenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa
jok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin
sankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He
olivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli
heille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi
Sammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin
havuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi,
ja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa.
Muutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan
asti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he
olleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. "Sammalparta pyrkii taivaasen",
sanoivat he. "Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja
niin äärettömän tyhmä?"
Sammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen
juurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. "Kyllä minä pyrinkin
taivaasen", sanoi hän. "Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin
tuo kova vuori ja sammumaton jano."
"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!" sanoivat muurahaiset toinen
toiselleen. "Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä
leivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan
päällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on
suojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa."
"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen",
sanoi Sammalparta. "Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta
asti."
Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat
taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä,
ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet
pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät
huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen
siikasien ruoaksi."
Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon
majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää
vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei
huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä,
tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään
parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä
harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua.
Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan
poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika
Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan
paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi
Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja
sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä.
Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan,
leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin
muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän
poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi
oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti
kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi
pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva
kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan
katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä
toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja
huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi.
Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat
lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset
peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus
käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän
kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä,
niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja
sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli.
Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä
kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein
Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten
tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen
kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta
heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli
vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän
välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla ... huh, miten se
kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja
heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa.
Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan
kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän
itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt
ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä
paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin,
ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten
viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli
kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla
nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet.
Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli
vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus
vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa.
"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli
Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin
rinnettä alas mereen.
"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka
iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen
katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä
otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun
sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset
sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon
puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat
juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla
janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä,
joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun
äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?"
"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella
oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta.
"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä
rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun
kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen
myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää."
"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta,
sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen.
"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet
parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat
saaneet palkkansa."
"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta
ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui
kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan
ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen.
Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai
eikö.
Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen
märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta
nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä
Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat
joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori,
joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan
melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri
kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan
sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä
kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö.