Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä
salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen
laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi,
täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren
sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan
oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä
siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja
mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja
läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti;
se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään
kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille
Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi
palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan
saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina
vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka
roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti.
Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta
nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen
pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta
suuri yksinäinen kallio, _Petter Matin kivi_. Ei kenkään enää
tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut
nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli
verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään
kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina
lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen
salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana
poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä
aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne
heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä,
pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun
sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin
nimittäin kaukaiset esineet _kajastivat_ merestä ja näyttivät
ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen
ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat
punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin
kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan
ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen
keskellä.
Kerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla
liikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta
millainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä
päättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle
johtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain
kuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun
munia -- hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen -- ja kivellä
seisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten,
että näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita
välistä näytellään rahasta kuin petoja.
Siitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin
kiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän
olisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä
tunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti
kiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka
lauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa.
Muutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova
lounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin,
huusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä
laskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin
olin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli
kolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä
kalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta
näyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa.
Minä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä
lähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän
korkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja
kun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa.
Nyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan
sentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla,
takanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä
olisi voitu verrata.
Totta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään
kummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta
yksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja
salaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa
vuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina
murtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli
saanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät
olleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja
päiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä.
Pohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa
sivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä.
Hienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti
sen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat
linnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän
lähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös
tuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä
vastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen
vain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi
puolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta;
olihan heillä pesät kalliolla.
Minä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein
tasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen
horsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän
puolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää;
yksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja
hedelmiä!
Mitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä
puumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin
luonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin
ja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen
parikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen.
Monta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon
ja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin
kahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter
Matin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi
jotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta
ei saa kertoakaan.
Minulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut
jättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa?
Petter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä,
voi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä
hyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin
käsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti
ympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän
suurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain
ihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas
taivaalta!
"Ehkä nyt jo lähdemme?" sanoi kalastaja.
Me läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten
pariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä
etsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista.
Ihmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille
hylkeet nousevat "päivää paistattamaan". Hylkeenampujat saivat
paraat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkin
_hyljekiviksi_ ja pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät
joutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei
kukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit
oli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin.
Mutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa
vuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin
matalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja
nyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis
veden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta
ylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä?
Mutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi,
samoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen
maata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää
alemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin
kasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen
tietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista,
vaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: "sinun maasi kasvaa!"