(Talvi-leikki.)
Henkilöt:
Jeronimus, rikas talonpoika.
Ukko Maunu.
Akka Maunu.
Matti |
Maija | kaksi köyhää lasta.
Kuu.
Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee
läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa
metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole
pimeä, vaan pimenee kohta.
Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.
_Ukko_. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja
mitä katsot?
_Akka_. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa.
Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja
hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän
ansiomme, ukko.
_Ukko_. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä
on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.
_Akka_. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin,
miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme
jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta
hopearahaakin. Ohhoh!
_Ukko_. Ohhoh!
_Akka_. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain
aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes
puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa
oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se
jotakin, se, ukko hyvä.
_Ukko_. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.
_Akka_. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan.
Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan
kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.
_Ukko_. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.
_Akka_. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa
pikku jaon hänen kanssansa.
_Ukko_. Perunoistammeko?
_Akka_. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt
tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta
kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte
me...
_Ukko_. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?
_Akka_. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin
vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi
olla muuta kuin laillista ja oikeata.
_Ukko_ (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta...
_Akka_. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös,
on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa
rikkaudestaan köyhille.
_Ukko_. Niin, mutta...
Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit.
_Maija_. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa
rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle).
Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä
kotia. Saammeko olla teillä yötä?
_Akka_. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin
meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!... Tule, ukko,
meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)
_Matti_. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin
tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita
omenia! (Hän laulaa:)
Kaksi kultaomenaa.
Oi, jos olis mulla,
Saisin hevon ratsastaa.
Voisin rikkaaks tulla.
Vaan nyt tässä tallustaa
Rakkaan siskon kanssa saa,
Linnun lailla karkoittaa
Huolet laulelulla.
_Maija_. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi
pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?
_Matti_.
Heittääkseni koppia
Jos mull' olisi niitä,
Heittäisin kaikk' sulle ma:
Hauskaa tulis siitä.
Vaan nyt musakiven sain...
_Maija_.
Männyn käpy mull' on vain...
_Molemmat_.
Olkoot sijass' omenain,
Kun ei rahaa riitä.
_Maija_. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.
_Matti_. Ota itse, jos saat!
(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)
_Maija_. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!
_Matti_. Maltas, nyt viskaan ylemmä.
_Maija_. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)
_Matti_. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)
_Jeronimus_ (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä
kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen
olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi
kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä
teette?
_Matti_. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.
_Jeronimus_. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?
_Matti_. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa
omenasatoamme.
_Jeronimus_. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun
aitani yli?
_Maija_. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan
varsilla on vielä enempi.
_Jeronimus_. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten
tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)
_Matti_. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee
varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta
meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)
_Maija_. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?
_Matti_. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.
_Maija_. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes
kuu olisi paistamassa!
(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on
palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa
edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).
_Kuu_ (laulaen kuin palovartia).
Kello on kahdeksan lyönyt:
Kotihin kulkee karja jo syönyt,
Loppunut päivän on puuha ja työ;
Sisään, lapset! jo joutuu yö!
_Maija_. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah,
miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin
laulanut jotakin?
_Matti_. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa!
Palovartia se lauloi tuolla kylässä.
_Maija_. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina
lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:
Ilman kannella istuu kuu
Ja lasista kurkistaapi.
Mun mieleni...
_Matti_.
... tuosta riemastuu
Ja soittoon sormeni saapi.
_Molemmat_.
Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas,
Kun yllä maan on olla sun virkas!
Saat nähdä jo...
_Kuu_.
... Ohoh, ohoh!
_Maija_. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!
_Matti_. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.
_Maija_. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh,
ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin
taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan
päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä
ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia
harppauksia.
_Matti_. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin
yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat
eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä,
näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä
poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!
_Maija_. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:
Näet hullutuksia paljon, näin
Kulkeissasi iltasilla...
_Matti_.
Näet tuskiin sortuvan lempiväin.
Näet riemua rakastavilla.
_Molemmat_.
Näet kyyneleitäkin monta, mutta
Ne luoksesi kohden korkeutta
Ei nousta voi...
_Kuu_.
... Ei nousta voi.
_Matti_. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä
meille tietä hyvään latoon!
_Maija_. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!
(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)
Näet kyyneleitäkin monta, mutta
Ne luoksesi kohden korkeutta
Ei nous...
_Kuu_ (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian
korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte
niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla
sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea
yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää
koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä.
Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän
kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain
puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua
minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin,
niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin
pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää
kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven
näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn
piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä
yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat
paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite
putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään
yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin
lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan
heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen
kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin
minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)
Sävel: Onpa vielä Suomessa...
Olin pieni lapsi maan,
Eksyin kerran maailmaan,
Etsin vielä emoain
Seuraan häntä vuosittain.
Yhä vaan
Ympär' maan
Pyörin, paljon nähdä saan;
Illat pimeet valistaa
Saatan, milloin nukkuu maa.
Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena
päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen
minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan
sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi
palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta...
Vaan kun vuotta tuhannen
Sua vielä seurailen,
Surus tuudin nukuksiin,
Lastes majaa vahdin, -- niin
Taivaalta
Laajalta
Syliis suo mun pudota,
Rauhaan siihen nukkuen
Kuin laps' äitin rinnoillen.
Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini.
Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe
sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee
pimeä.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)
_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan
melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.
_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset
oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän.
Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me
säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat
pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen
säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen
pimeä.
_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja
olen syytön...
_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)
_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois
peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)
_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.
_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli!
_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen
yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)
_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton
kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?
_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?
_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja
harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää
rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me
opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.
_Ukko_. Niin, mutta ... mutta...
_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista
tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)
_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset!
Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että
oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa,
vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!
_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun
puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani
himoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on
asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon.
Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä
onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma
tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain
näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä
näytän. (Laulaa:)
Sävel: Mä olen Papageno...
Mä olen tuima tyranni;
Piiskaani pelkää orhini.
Lyön härkää, lehmää, lammasta,
En pelkää pässin puskuja.
Ja koira, kissa, renki saa
Myös lyöntejäni koettaa.
Jos varas vain käy tänne, niin
Hän heti joutuu arestiin.
Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon
tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he
saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon
säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he
tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin
kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)
_Kuu_. Tyhmeliini!
_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta
tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista
harjaa.)
_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset,
että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen
tervapyttyä.
_Ukko_. Liian on korkealla.
_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti
nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä)
mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti?
Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka,
oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme.
Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän
sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen
aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!
_Kuu_. Ha ha ha!
_Ukko_. Säkki nauroi.
_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!
_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin,
akka, että se on liian korkealla.
_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun
tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.
_Kuu_. Ha ha ha!
_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!
_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs
sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas
niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me
tuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!
_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni,
auttakaa! auttakaa!
(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa
rakeita. Ukko ja akka häviävät).
(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)
_Matti_. Maija! Missä olet, Maija?
_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.
_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää
siellä olevan talo.
_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin
eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.
_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla
ylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä?
_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme
tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!
_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?
(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen
kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja
tervapyttyineen).
[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka
mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]
_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas
tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin
kauniita omenia.
_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla
kuussa riippuu?
_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja...
_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken
täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?
_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa;
sentähden minä otin heidät.
_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä,
saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.
_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun
kuulet kuun puhuvan.
_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden
ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla
liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)
_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai
niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet
lähtenyt kävelylle?
_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!
_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas
säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti?
Myllynränniinkö?
_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä
olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut
irti!
_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus!
_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet
viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä
annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?
_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen
kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!
_Maija_. Päästä hänet irti, Matti!
_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin
sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!
_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on,
kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän
vierettelekse.)
_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas!
_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta.
_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa
johonkin!
_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta.
_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse
jaloillasi! Se on mukavampaa.
_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin,
tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä
annan teille selkään!
_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!
_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa?
Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi,
taikka...
_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo
kaivoin pois puun alta!
_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte
vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat
sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.
_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai
rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme
vain tehneet sinulle pilaa.
_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita,
varastaaksenne omenia?
_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli
liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä,
miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.
_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan,
näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat.
Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?
_Matti_. Matti ja Maija.
_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut
säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan
ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun
avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni
pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä.
Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin,
että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?
_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!
_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin
köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!
_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.
_Kaikki laulavat_.
Kuu ilman kannella kuljeksii
Ja tielle hän tirkistääpi.
Ja tiellä nyt ukko astuksii,
Ja akka se häpeääpi.
Sua, kuu, he tervata halusivat,
Vaan itse ansahan lankesivat:
He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.
Nyt ukko ja akka on siellä vaan
Ja siellä pysyvät aina.
Sun kultalevystäs lapset maan
Alati kultia lainaa.
Mut' sinä vain kuljet matkojasi
Ja peilaat vesihin muotoasi
Niin ylhäältä, niin ylhäältä.