Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan,
ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat
korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät
sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin
sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä
järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla,
ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja
rakkaudesta yht'aikaa.
Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli
äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat
ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä
kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian
maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi
pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto,
sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon
paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä
kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat
kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin
viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa.
Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai
valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa;
moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja
monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin,
kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas.
Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli
pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä
keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan
auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta,
istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja
kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos
tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja.
Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta
vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle
iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän
mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen
henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki
pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän
vain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli
kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko
valtakuntaansa.
Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa,
sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet
oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä
Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli
nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein
oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle,
joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään
muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa,
nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti,
että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se
loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä.
Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän
maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri.
Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta
ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi
ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin
ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko
Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei
olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja
hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian.
Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä
pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa.
Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen
öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän
kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman
vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun
Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita
tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille
ja heidän perillisilleen.
Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja
synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle.
Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle
rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli
väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli
vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän
kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi
häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se
syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin
rangaistustuomion.
Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin
prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen
suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon
lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin
kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain
läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun
tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta
ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja
leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän
neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen
laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi
kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla.
Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä;
mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista
Pohjolassa.
Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi
pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja
oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut.
Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta
perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet,
ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä
usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä
hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei
tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan
päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia
ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen
se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on,
ennenkuin osasi oikein nauttia iloa.
Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään
kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa
suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä
suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen
jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan
suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan
kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei
voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä
tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen
ollut hänelle mieluinen.
Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä
pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän
ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan;
mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut
häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten
kuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on
Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän
oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon
_Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas
entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri
eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja
sanoi: "koira, tahdotko elää?"
Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö.
Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää."
Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu
Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän
vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä
minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo."
"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho.
Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta
kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä
Ispahaniin.
Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat
valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin,
jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa
suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten
tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle
tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta
heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva,
rautainen ristikkoaita.
Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri
riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään,
hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi
leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin
välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta,
ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.
Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla
koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan
vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli
kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan
mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin
ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista
ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein
kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta
taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa,
niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan
kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa
pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen
neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille.
Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin
yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista
ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir
voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua
kuningasta seurassansa.
Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä
nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille
purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen
kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu.
Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa
höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli
hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista.
Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja
toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se
päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa,
kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa
kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin
se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin
suurtakin voittajaa.
Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä
vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille
krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen,
jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa
kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa
vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti
pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki
seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti
kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle,
eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein
hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja
pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi
pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan
ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan
saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan
eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin.
Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja
ahmasi porsaan.
Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen
Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin
susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi
shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta
aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä
tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja
ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja
urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti
lempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai
uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen
hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi.
Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja
sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen
heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen
hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli
vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin.
Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa
istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri
ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan
sanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa
ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät
säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa
eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman
viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti
vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan
ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan
musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua
nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan.
Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta
turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui
hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi
vihollisen vertä.
Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri
leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden
eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa
prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen.
Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin
pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti
siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut
elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin
liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi
Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko
kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi
heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät
yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa
päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan
oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri
kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten
vietiin Ormus pois kentältä.
Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin
joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko
paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat
ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle
katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat.
Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin
tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut
aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja
laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana
astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla
koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia
jalkojansa.
Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot
vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman,
makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen
kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti
pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa.
Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti
prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.
Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta
ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan
urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja
yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa
ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki
oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään
tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi
näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.
Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa
sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä
tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat
joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri
oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän
keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli
Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin,
tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.
Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä
synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä
oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan
surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa
moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin
hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen
tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian
kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa
palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen.
Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja
ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta
kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat
ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi
Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa
viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää
hänet tai kuolla.
Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin,
niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri
ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta
prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa
eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli
vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä
eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa
Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan
juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja
piti itse prinsessan.
Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka _Pimpedora_ istui
ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa _Pimpepanturi_ istui
puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi
oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska.
Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa
hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin
vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi
lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?"
"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi
Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään.
"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa
syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka.
"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka
varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme."
"Eipä olekaan susi", sanoi lappalaisakka, "vaan isä se siellä palaa.
Hän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen
ärähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin."
Samassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri
kidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen
oman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: "No, eukko, mitä ruokaa
sinulla on? Minä olen juossut aika matkan."
Tiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut
vähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja
lupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan,
missä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli
tuonut.
"Se kävisi liian pitkäksi kertoa", arveli Hirmu. "Hoida sinä vain
kaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon
maitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti
Persiasta ja tuo meille onnea."
Prinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan;
hän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän
makaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka
oli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli
valasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle
tevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa
Manalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty
pois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli
miettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet
ja sanoi prinsessa Kultakutrille:
"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma
tiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen
ritari _Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu_, pelasti sinut oman
kalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja
palvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen
tilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan."
"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?" sanoi rehellinen lappalaisakka
omalla kielellään velho Hirmulle.
Velho sanoi prinsessalle: "Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi
meidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus
Pandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla
takaisin Persiaan."
Pimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi,
kun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään
hänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän
kumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä
mahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta
hävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa
niin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan
salamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät.
"Ei, ei tästä mitään tule", sanoi velho, "hänet pitää ensin kesyttää."
Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi
leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli
poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä
ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja
revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään.
Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä
hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä
salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin.
Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden
ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu
ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten
seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena
yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin
nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka
hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin
huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui.
Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen
ukko, jota suomalaiset sanovat _Nukku Matiksi_, ruotsalaiset
_John Blundiksi_ ja norjalaiset _Ole Luköjeksi_, persialaiset en
tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien
kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle.
Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi
taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana
kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa
silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin
omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten
neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin
paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja
kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän
Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä
enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä
pelastajasi tulee!
Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään
tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka
kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut.
Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian
laiska.
Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset
tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja
hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin
Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa
sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu,
niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti.
Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta
Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut
vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut
mitään.
Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä
syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta
kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin
et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi,
seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä
marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn,
mitä olet päättänyt."
Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli
Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja
kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät
kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin.
Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi
yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän
sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa
veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan
vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin
ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli
itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen
kaiun tunturin seinistä.
Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja
viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi
hän, "mitäs nyt olet päättänyt?"
Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään.
"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan
sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja."
Niin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin
pilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia;
kunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. "Toivotan sinulle suurta
huvia uusista tuttavistasi", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan.
Kultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt
mitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät
oli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään
pitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä
hänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti
kun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu
hienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten
kangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis
saaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta.
Ne pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata
kiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa
rauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin
kaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja.
Puolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui
lappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen
kanssa. "Lapsi raukka", sanoi hyväluontoinen mummo, "sääli minun on
sinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin
minut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa
pikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella
itseään itikoilta."
"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole
nälkään", sanoi Pimpepanturi leppeästi. "Johan siitä vähän
pureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on
lihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa,
mutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi
ahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa
vaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon
verileipääkään."
"En, sitä minä en suinkaan osaa", vastasi Kultakutri ja kiitti
molempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä
ollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään
pistelleet.
"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi", sanoi
lappalaisakka.
"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin", sanoi Pimpepanturi.
"Kiitos, kiitos!" virkkoi Kultakutri.
Ja ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan
varmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa,
sekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen
yhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan
mitään, suuttui hän hirmuisesti.
"Tule ulos!" tiuskasi hän.
Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona
ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa
syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen
säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin
sinivuorilla.
Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle
Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta
kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt,
mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan
kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt
aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän
kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat
kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran
kysyn."
Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta,
mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho
kiukusta vapisevalla äänellä:
_"Adama donai marrabataësan!"_ Se merkitsee ihmisten kielellä:
ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä
syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin
tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan
tuuleen.
Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki
kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän
itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää
mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista
vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin
saloilla.
"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu
ja palasi lappalaiskotaan.
Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli
riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan
etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon,
kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän
saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita
tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin
rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään
ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan,
ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran
saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo.
Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut
henkiin, niin minä sanon jotakin!"
"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi
kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?"
"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon.
Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa
mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin:
"Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy
kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa
on muurattu uuni!"
Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa,
ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat
eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja.
Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät
kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi,
ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla.
Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan
ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen
kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään
samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin
hän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän
kirjoituksen: _Kultakutri_. Hirmu oli näet hakannut sen sanan
tunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että
löytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin.
Nyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi
tunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen
aikeessa kanervakankaalle päin.
"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut
Ahrimanin valtakuntaan!" sanoi prinssi jyrkästi.
Velho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut
pulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs
näin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä
tunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän
kyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka
seurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau,
huomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe
kaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli
vielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi
sen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä
oli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui
koiran suuhun, tuli koko velhosta loppu.
Kun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt
varmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli
Kultakutri?
Prinssi astui telttaan.
Lappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi
makasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä
päivällistä odottaessaan.
"No, mummo", sanoi prinssi, "teidän miehenne on kuollut, antakaa
minulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!"
"Ah, todellako, onko hän kuollut?" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan
tuosta surustuvan. "Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi
hänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä
kankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan
sellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla,
silloin on hänellä kuolema edessä."
"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä
yönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!"
vaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka
ääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat
vaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa
näköinen.
"Malttakaas!" sanoi lappalaisakka. "Nyt johtuu mieleeni ne sanat,
joilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä
hiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin
hänen sanovan:
"'_Adama donai marrabataësan_!'"
"Mitäpä niistä apua", huokasi prinssi, "kun emme tiedä sanoja millä
purkaa lumousta."
Pimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi
teltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan
raapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: "No, isä
aina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta."
"Niin, niin hän tosiaankin teki", vakuutti lappalaisakkakin.
Prinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja
huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti:
_Marrabataësan donai Adama!_
Huuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui
nopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni.
Prinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta
luonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina
eri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan
kerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan
kuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään,
yksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon.
"Aurinko laskeutuu jo", sanoi lappalaisakka. "Jos ette pian keksi
oikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta."
Ja auringon punakehrä näytti jo olevan aivan vierähtämäisillään alas
taivaan rannan taa. Oli niin hiljaista luonnossa, kylmä ja kostea
iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkulain
yli. Kaikki kasvit, jotka vähän aikaa sitte olivat uskaltaneet
kukoistaa Lapissa, olivat nyt jo melkein kuoleman kourissa.
Prinssi Abderrahman oli kauhusta aivan kalpeana; hän tuskin jaksoi
kuiskaamalla sanoa viimeisiä sanoja, joita ei ollut vielä koettanut:
_"Marraba donai Adama taësan!"_
Mutta kas, silloin nousi etäisellä kunnaalla kanervakukan varsi. Se
kasvoi nopeasti, niinkuin lilja aamuruskossa, milloin Ginnistanin
keijukaiset taikasauvoillaan koskettavat sinivuoria. Sumua oli jo
ylt'ympäri kukkulaa, sumusta kasvoi hento olento, ja kun prinssi
hengästyksiin asti juosten ehti sinne, astui hänelle vastaan
Kultakutri kalpeana niinkuin se, joka on maistanut kuoleman ensi
viileyttä. Prinssi oli viime hetkenä osannut lausua oikean sanan.
Prinssi Abderrahman kantoi käsissänsä kalpean prinsessan telttaan, ja
vähitellen voimistui Kultakutri lappalaisakan hoidossa. Pimpedora oli
onnellinen, Pimpepanturi ilossaan unhotti ikävöidyn päivällisensä,
joka oli palanut padan pohjaan, ja prinssi Abderrahman teki
jotakin, jota prinssit eivät juuri tee; hän näet pyörtyi pelkästä
ihastuksesta. Hänen ensi sanansa, kun hän jälleen heräsi, olivat
rukous Allahille, ja sitte hän heti kysyi Kultakutrilta: "Miltä
tuntui tuo muuttuminen kanervakukaksi?"
"Tuntui siltä, kuin vaipuisi takaisin ensi lapsuutensa kehtoon
eikä tietäisi muuta kuin syödä, juoda ja olla onnellinen Jumalan
rakkaudessa", vastasi Kultakutri.
"Ja miltä tuntui jälleen eloon herääminen?"
"Kuin herääminen kirkkaana aamuna raskaasta ja suloisesta unesta."
"Huomenna me palaamme Persiaan!"
"Palatkaamme vain!" vastasi Kultakutri. "Mutta tämä hyvä mummo ja
hänen poikansa ovat säälineet minua, vanki raukkaa. Sentähden me
viemme heidät kanssamme Persiaan, heidän pitää asuman Ispahanin
palatsissa."
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Pimpedora, "minusta on parempi täällä
Lapissa omassa porontalja-teltassani."
"Onko siellä lunta ja poroja Persiassa?" kysyi Pimpepanturi.
"Lunta on ainoastaan korkeimmilla vuorilla, ja porojen sijasta on
meillä peuroja, antilooppeja ja gaselleja", sanoi prinsessa.
"Ei, kiitos kaunis", arveli Pimpepanturi, "sinä saat mennä ja ottaa
mieheksesi kenen hyvänsä. Ei missään maailmassa ole niin hyvää maata
kuin Lappi."
Ei siinä maksanut vaivaa ruveta kiistelemään. Prinssi ja prinsessa
läksivät seuraavana päivänä, annettuaan lappalaisakalle ja hänen
pojalleen kullankirjaiset ja kalliskiviset pukunsa ja saatuaan niiden
sijaan poronnahkaiset lappalaisvaatteet.
Lappalaisakka sulloi kalliit persialaiset puvut tuohikonttiin ja
iloitsi itsekseen, kun arvaili niillä saavansa kokonaisen maton
jauhoja.
Shah Nadir istui yksikseen ja ikävästä harmaantuvana Ispahanissa
kultapalatsissaan; hän ei voinut unhottaa kadonnutta tytärtänsä.
Hänen kiittämättömät poikansa olivat tehneet häntä vastaan kapinan
ja marssineet suuren sotavoiman kanssa pääkaupungin luo kukistamaan
häntä valtaistuimeltansa. Silloin suurvisiiri ilmoitti nuoren
villimiehen, jolla oli kanssansa nuori villinainen, molemmat
eläinnahkavaatteissa, ja koira, tahtovan laskeutua kuninkaan jalkain
juureen. Shah Nadir ei koskaan kieltänyt vierasta pääsemästä
luoksensa; ehkäpä vieras muukalainen tiesi jotakin hänen rakkaimmasta
lapsestaan. Villi-ihmiset tuotiin sisään; villimies laskeutui
polvilleen, vaan nainen kiersi heti käsivartensa kuningasvanhukselle
kaulaan, niin että suurvisiirin parta muuttui peljästyksestä
vehreäksi. Mutta Shah Nadir tunsi Lapin poronnahkankin alta niin
kauan kaivatun ja niin toivottomasti ikävöidyn lapsensa. "Allah,
Allah!" huudahti hän, "nyt minä voin kuolla."
"Ei, herra kuningas", sanoi prinssi Abderrahman, "nyt sinun pitää
elää ja iloita meidän kanssamme ja saada takaisin valtakuntasi."
Shah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin
uskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan
perintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa
Kultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen
tuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan
kapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin
vasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan
kapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin.
Sitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät
hyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan
ja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä
elokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi
kuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle
Persialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he
onnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana
kiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät
lopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina
Turanissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin
ja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja
Pimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von
Pikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He
luultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä
kuin Lappi.