VAIVAISUKKO.

Oletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo

paikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta

sitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja

keltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle;

ja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä

matkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä

hän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan

tiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä,

joka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun

se oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen

vain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä

vierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin

on hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka

olisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No,

luulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos,

kun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa;

mutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen

yhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen

puku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale

pudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon.

Eipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa

noin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen

hyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä.

Ja enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran

kuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet

aarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta

kurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun

koko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään?

Ei, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi

nieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja

kurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja

jalassa keltaiset housut.

Mutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei

tapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen

Pietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska

hän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään

vuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille

sekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta

sydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut

muuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin

ahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa

riksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä

ja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt,

koska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka

ryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät.

Kun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi

vaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä

ja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista

plootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut.

Ei suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi

siihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään

miettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden

hän keksi seuraavan petoksen.

Vaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä

anteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte

pois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja

lukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä,

teki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti

kiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin

paikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa,

hiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut,

ukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin

viisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan

kaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita

vaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä

varkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja

köyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre

kiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta

niin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä.

Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä,

mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi

tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä

minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta

täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta

hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset

pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain

ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette,

sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä.

Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat

eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita."

Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui

hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta

käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta,

koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt

muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti,

tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko

ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin

elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti

maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko.

Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa

ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää

kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa

nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä

nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti

kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen;

hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne

viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että

minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin

mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se

metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat

kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun

murhanneen vaivaisukon?

Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa.

Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja

sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja

ja rautoja.

Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että

nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain

alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui

astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun

aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt

näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin

kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa.

Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä

tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään

helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty

kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa

työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä.

Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun

raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa

tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja

viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen

sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota

sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni.

Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta

odottamaton tapaus pelasti sen.

Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta

panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen

lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan.

Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle

taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän

ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin

tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti

huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne?

Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut

paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa

rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo

maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan.

Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse

rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä

maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä

siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja

keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin

valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt

pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät

mennä ohitse.

Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin

suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain

kättensä tekoa.

Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista,

Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin

myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja

vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään,

tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö

mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se

vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi

rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi,

niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa

on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme

kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään."

Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat

karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari

kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan

ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että

nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta

peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät

tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin

suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan

eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään

ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä

vaivaisukon rahat.

"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa

vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen

vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään

tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.

"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen.

"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?"

"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat

ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki

itsellensä.)

"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan

ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa

hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)

"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut

karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa

vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin

häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin

ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei

Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä

huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli.

Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat

uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja

huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko

oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä

ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan

minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko

joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki

kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen

toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään

otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat

joutuneensa hirveän velhon kynsiin.

Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.

Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies

oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä

kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan,

oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä,

oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa.

Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa

oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon,

joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti

rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että

karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta

hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi

vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat

rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan.

Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei

minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä.

Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain

joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa

tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä,

että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko

parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi

ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki

kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt

vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa

vaivaisille korvaukseksi.

Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko

kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan

ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan

päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä

asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte

on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin

voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet

seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti

se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha

nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty

Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin

savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään

ole mahdotonta.