"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi
minulle: minä olen aina teidän luonanne."
Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan
valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina
teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa."
Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui
heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän
äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan
hänen jäljestänsä.
"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi
opettaja.
"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika.
"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö.
"Teidän äitinne makaa myöskin."
Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä
oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä
jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle
unissa.
"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja.
"Hän on Jumalan valtakunnassa."
"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan
sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin
sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan."
Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat
ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä
ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että
heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan
valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä.
Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat
häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin
lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa?