Toivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut
luvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta
aina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi,
pieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään
koettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli
sunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja
hän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja
rupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea
ahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut
kaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa
airon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus;
hän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa
lisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen
mielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se
vasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan
muu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa.
Nuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi:
"hoi, pojat, siellä köysissä!"
"Hoi!" vastasivat pojat, jotka olivat nousseet ylimmäksi.
"Luota sinä käsiisi äläkä jalkoihisi, sinä siellä latvassa, muuten
tulla tuiskahdat alas kuin variksen poika!" neuvoi Nuora-Matti.
"Ihan niin!" huusi ylimmäksi ehtinyt huimapää, liihentäytyen yhä
ulommaksi pramraa'alle.
Nuora-Matti mutisi jotakin koiranpennuista, jotka tahtovat olla
kissanpoikia, eikä ollut enää niinä miehinäänkään, että muka huomaisi
koko poikajoukkoa, mutta piti kuitenkin hyvin varansa ja vilkasi
vähäväliä sinne päin, koska hän kerran oli vahtina laivan kannella.
Pianpa pojat väsyivätkin kiipeilemiseen. Eräs märssypoika pyyhki
hikeä otsastaan ja arveli Toivoa aika suureksi laivaksi, jonka
raa'annokkaan kiipeäminen ei suinkaan ollut mitätön urhotyö.
"No niin", sanoi Nuora-Matti välinpitämättömästi, "onhan tuo vähän
likempänä kuuta. Kyllä Toivo on suuri, mutta olisittepas nähneet
Refanutin!"
"Mikä se on, se Refanut?" kysyivät pojat, "Kerros meille, Matti!"
"No, senhän toki tietää joka kokkipoikakin, joka on veneellä vienyt
puuastioita Köpenhaminaan. Eihän teistä kukaan liene niin tietämätön."
Mutta pojista ei ollut kukaan kuullut puhuttavan mitään sellaista
kaikissa luonnon kolmessa valtakunnassa; Matin piti kaikin mokomin
kertoa.
Nuora-Matti laittoi poskeensa aivan uuden mällin, siveli partaansa,
katsoa tirkisti veitikkamaisesti poikia ja alkoi:
"Onko teistä kukaan käynyt Torniossa?"
"Ei", vastasivat pojat.
"No, samapa se. Tornio on kaupunki niin etäällä tuolla pohjoisessa
päin, että kun siellä lasketaan rysä, niin voidaan saada siihen
aurinkokin menemään juhannuksen aikaan. Siellä saadaan niin suuria
lohia, että niillä on silmät kuin täyskuu. Vielä pohjoisempana
on korkea vuori Aavasaksa, jonne ihmisiä matkustelee satojen
peninkulmain päästä asettamaan kellojansa auringon mukaan juuri kello
12 yöllä ja kirjoittelemaan harakanvarpaita vuoreen."
"Vai niin", sanoivat pojat.
"Torniossa asui monta vuotta sitte rikas kauppias, herra Petter.
Hän oli niin rikas, niin suunnattoman rikas, että hänellä oli
kaksikymmentä laivaa merellä, ja kun kuningas tuli Tornioon katsomaan
keskikesäisen yön aurinkoa, teetti herra Petter lasiseinäisen
kammarin jokeen, että kuningas näkisi lohien uiskentelemisen.
"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra
Petterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen
pitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt
vuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin
merkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on
herra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja
kysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa,
kuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa
kaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein:
"'Rakennuta Refanut!'
"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi
teitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas.
"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole
koko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun
laivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän
kultaa kuin Lapissa on kiviä.'
"Ohoh!" sanoivat pojat.
"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä
ihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen
laivan tekoon?"
"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan
kaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti
Päivänpaisteen vaimokseni.'
"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha
eikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun
hän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän
suostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä
vasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan.
"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa
on honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista.
Sinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään;
karhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet
meren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin
vuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin
vesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine
nousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket.
"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan
etukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä
käännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli,
mutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului
koko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne
mastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni
märssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas.
Laivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies
söi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä
voi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa
siinä tarvittiin vuoden varaksi."
Pojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan.
"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone.
Ankkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin
kaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä..."
"No, jopa olivat paksut!" sanoivat pojat.
"Ja partuunit ... no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin
kääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen
ajaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa,
sitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan
läkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'"
"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!" virkkoi
muuan poika.
"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta
eipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle;
kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman
päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei
puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen
ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin
hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät
kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin
kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa
vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi
korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä
korttelia, en muista niin tarkkaan..."
"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat.
"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää,
vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon
rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin,
ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe
oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja
tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne
jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta
onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin
verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja
39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin
mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu
huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin
15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku
mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi
Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan
padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä
120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät
katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen
Lapissa?'"
"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja
hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan
oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan.
Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta
ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia
maustimia.
"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden
lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä,
meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan
asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat
meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen
käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa
kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste
itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden.
Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi
voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan
palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon
vaimoksi.
"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli
olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut
mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen,
maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan
purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei
koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole
tyhmää olla sellainen maamoukka?"
"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat.
"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi
joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki
koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat
ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä
sanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias
velhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä
olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi
ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin,
sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen
ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään
järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi."
"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli
uutta mälliä.
"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli;
peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa,
ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä,
Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen
laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri
laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että
siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan
Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?"
"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!"
"Samapa se."
"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta
maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin
päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri
Mikonsaarilla."
"Ohoh!" sanoivat pojat.
"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää
vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä.
Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun
suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista
prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas',
tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat
rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne
turmelemaan meidän puuroamme!'
"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman
ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa,
huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin
sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo
valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia
suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin
hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu
mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä
Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana
Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi
koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva
kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu.
Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin
Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni
Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä
kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti."
"Olipas se!" sanoivat pojat.
"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni
ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto
äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti.
Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi
paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät
turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan
heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja
200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan
ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa
koko laivaan.
"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että
tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin
oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan
torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin
he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla
pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat
valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän
pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä
sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä
odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja
Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää
ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme
odottaa suurta ja hirmuista sotaa.'
"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä
hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä;
velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne
voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia
tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren.
Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois,
syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat,
kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.'
"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies,
ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen
nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista
nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi
yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa,
mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.'
"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa
ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea
kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!'
"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja
sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja
pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks',
kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut.
"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa
komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks',
kaks', kolme!'
"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän.
"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks',
kaks', kolme!'
"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten
upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki
yhdestä suusta.
"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä,
että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko
vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!'
"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota
koettaa.'
"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi
mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin,
että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän,
ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs
päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja
luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin
seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren
halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja
hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan
palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja..."
"No?" kysyivät pojat.
"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä
ruutivuorta."
"Todellako?"
"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro
se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta
vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän
oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka
vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän
heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle,
kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi
palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus
ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi
levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan.
Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan
kokoista muruakaan.
"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies..."
"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat.
"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä
merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta.
Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon
osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja
vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi.
Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton
sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä
sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.'
"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli
sotaministeri.
"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali.
"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan
Kattegatissa', huomautti yli-hovimestari.
"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä',
virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat
selviävät.'
"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin
merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota
ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren
Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä
puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas
ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä
jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin
kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti
kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen.
Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen
nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki
valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja
kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa.
"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes
pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että
oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta,
että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti
heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin
eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin
kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari;
nyt pidetään ylpeät häät.'
"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin
velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun
antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti
Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava
auringonlasku.
"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki
kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että
hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta
Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena
niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa
repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan
laivan kohtaloa.
"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin
arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät
pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui
kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter
köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta
Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon
säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän
joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat
herra Petterin ruodulta luokseen.
"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan
vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta
kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa
ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin
omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa
suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet
taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat
hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä
ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs
keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!'
Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa,
mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä.
Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna
jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa,
sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma
aivan edessänne."
"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti.
"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on
yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo
kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat
kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron."