HÖYHENSAARET.

Tuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä

on muutamia vehreitä saaria, joita sanotaan _Höyhensaariksi_. Siellä

on niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa

laineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin,

eipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä

saaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa.

Siellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin

yksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu

siellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat

hiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii

tuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta

illan viileydessä.

Ah, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan

taistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin

kauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni

niitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä

he koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja

mitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne

heidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen.

Sillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei

ole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän

olisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi

Höyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko

paistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko

voimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta

työstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu

hiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella,

niin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin

ja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea

tutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenä _Työn kanava, Terveyden

raitis ulappa_ ja _Hyvän omantunnon tyyni satama_.

Sattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan

viimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja

murheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat

kaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään

äitinsä syliin.

Tämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet,

ett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä

varmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee

paistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä

lapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen

näyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset,

kuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu

silloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren

syvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat

tuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa

kukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne

uiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren

pinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät

ole saaneet sitä muusta syystä.

Näillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista

tehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan

ihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät

sinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia

koralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa

kirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja

säteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on

lukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit

riippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät

näihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha

laskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta

väkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan

päällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla

ulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se,

jolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen

tummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä,

mutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri

Höyhensaarien.

Monta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki

ne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole

päivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai

kuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan

häikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja

hämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki

esineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan

häikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa

kaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki

rakkaat ja hyvät vanhat ystävät.

Siellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin

olisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle

sydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana,

aivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä

olet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa,

niin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat

vastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin

iloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä

koskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet

heidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan

entisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean

pallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta

kenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin

kuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin

sitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka

kerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa;

kaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun

olit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka

juoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun

se sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina,

kauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole

ainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa

puvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on

vahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä,

eikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin

mäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se

on, ja se on hauskaa!

Nyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa

leikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla,

ja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään

tullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla.

Ja sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi

on hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse

paikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit

vanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana

silmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä

olet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset

yhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi

silmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan

kummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään

samaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun

keppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin

sitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni,

ett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri

ja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä

voileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin,

että hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi

piparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin.

Sinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän

peninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha.

On sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla.

Mutta vähän matkan päässä ovat _Ohdakesaaret_. Sinne joutuu moni,

joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka

on hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin

luola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri

sentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan.

Näiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa

vuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin

verkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia,

purojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen

liverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni,

josta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei

millään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii

siellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli

tulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja

riitaisten vaeltelijain pahoja töitä.

Ei, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekä _Painajaisen_ luo, joka

siellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä

ystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän

on niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun

alle, seisoi vanha _Nukku Matti_ jo silloin hänen vieressänsä ja

levitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu

kunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö.

Hänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset

kenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän

ojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja

kun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin

suloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen

äänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa

laulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen

silmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja

painavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa.

Oi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja

laupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa

enemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia,

lähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön

ajaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua,

lähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja

unhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi

veli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden

syvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja

antavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat

lapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin

pieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet,

ja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset

kasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät

lapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne

myöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse.

Silloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin

Ohdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu,

että hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille.

Koska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille

pikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa

ja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa

poikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota

soittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten

herrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien

puheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne

herrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat

usein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon

tuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa.

Siinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain

koettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan

vuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten

tietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa

niin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka

kullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään

saliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen

kuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän

päällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän

ympärilleen.

Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se

sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia

ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas

iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien

lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta;

sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi

hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin

haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen

kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja

tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea,

mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen:

mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain

näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat

sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin,

ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin

tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä

moittia. Unet ovat vain unia.

Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden

käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa,

vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä,

jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä

vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä

ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua.

Älä mene Ohdakesaarille!

Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken

vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista

saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen,

sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään

tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois

laistuina.

Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin

luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia

pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa

iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja

nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän

yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin

häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia,

ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti

nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta

tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja

kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin

kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on

paljo muitakin.