Ensimmäinen kohtaus.
Northampton. Huone linnassa.
(Hubert ja kaksi palvelijaa tulee.)
HUBERT.
Nuo raudat paistakaa; ja sinä mene
Tuon seinäverhon taa. Maan poveen kun
Ma poljen jalkaani, niin syökse esiin
Ja tuoliin sio poika, jonka tapaat
Mun luonani. Varuilla siis, ja tarkkaa.
1. PALVELIJA.
Lie varmaan teillä valtuu tähän tekoon.
HUBERT.
Epäilys rietas! Älä pelkää. -- Menkää! --
(Palvelijat menevät.)
Tule, poikaseni, mull' on puhumista.
(Arthur tulee.)
ARTHUR.
Huomenta, Hubert!
HUBERT.
Pieni prinssi, huomenta!
ARTHUR.
Niin pieni prinssi -- vaikka suuremmankin
On oikeus -- kuin suinkin. -- Olet synkkä.
HUBERT.
Niin, totta, olen ollut iloisempi.
Hyväinen aika! Luulin, ettei voisi
Muu kukaan olla synkkä kuin vain minä.
Mut muistanpa, kun Ranskass' olin, siellä
Nuor' oli herrasto kuin yö niin synkkää
Vain huvikseen. Niin kristitty kun olen,
Jos oisin vapaa nyt ja lammaspaimen,
Niin iloinen ma oisin päivän pitkän.
Niin oisin täälläkin, jos vain en varois,
Ett' aikoo setä mulle lisää pahaa:
Hän pelkää minua ja minä häntä.
Mun syynikö, ett' isäni on Gottfrid?
Ei, totta, ei! Oi, Jumala! Jos oisin
Sun poikas, Hubert, niin mua rakastaisit.
HUBERT (syrjään).
Viattomilla loruillaan hän minuss'
Elohon herättää jo kuolleen säälin,
Jos häntä puhuttelen; joutuun toimeen!
ARTHUR.
Oletko sairas? Kalvas olet tänään.
Ah, jospa oisit sentään hiukan sairas!
Yön luonas istuisin ja valvoisin;
Ma enemmän sua hellin kuin sa mua.
HUBERT (syrjään).
Poveni sanoillaan hän valloittaa. --
Lue, pikku Arthur!
(Näyttää hänelle paperia.)
(Syrjään.)
Hupsu kosteus sinä!
Pois karkoitat sa julman kidutuksen!
Pian toimeen, muuten silmistäni lujuus
Naiskyynelinä vetrehinä vierii! --
Lukea voitko? Kaunis käsi, mitä?
ARTHUR.
Niin rumaan tarkoitukseen liian kaunis.
Molemmat silmät kuumin raudoin polttaa!
HUBERT.
Mun täytyy, laps.
ARTHUR.
Ja tahdot myös?
HUBERT.
Ja tahdon.
ARTHUR.
Ja hennot? Päätäsi kun särki, sidoin
Otsaasi nenäliinan, parahani --
Kuninkaan tytär ommellut sen oli --
Takaisin sitä koskaan vaatimatta.
Pitelin sydänyönä käsin päätäs
Ja tarkkana, kuin tunnilleen minuutit,
Alati virkistelin vitkaa aikaa,
Kysyen: "Mitä puutut?" "mitä särkee?"
Tai "mitä hyvää voisin tehdä sulle?"
Levossa köyhän miehen laps ois maannut
Sinulle lemmen sanaa sanomatta,
Mut sairaanhoitajasi oli prinssi.
Kai luulet lempeäni teeskelyksi
Ja juoneks sitä sanot: tee kuin tahdot.
Jos taivaan suomasta nyt mua piinaat,
No niin, sun täytyy. -- Silmänikö puhkot?
Nää silmät, jotka sinuun tuimaa katsett'
Ei luoneet eikä luo?
HUBERT.
Mua vala vaatii:
Tulisin raudoin ne mun polttaa täytyy.
ARTHUR.
Ah! Tuo vain tähän rauta-aikaan sopii!
Mut itse rauta tulipunainenkin,
Läheten silmää, kyyneleeni joisi
Ja viattomuuteni lähteess' itse
Näin sammuttaisi kuumaa kiukkuaan;
Niin, ruosteestakin syöpyis, siksi että
Tulellaan silmäkultaa vioitti.
Sinäkö takorautaa kovempi?
Jos saapuis enkeli ja sanois mulle,
Ett' aikoo Hubert multa silmät pistää,
En sitä uskois; sinua vain uskon.
HUBERT (polkien jalkaa).
Esille!
(Palvelijat palajavat, mukanaan köydet, raudat y.m.)
Tehkää niin kuin teitä käskin.
ARTHUR.
Oi, säästä, Hubert! Säästä! Silmät puhkoo
Jo noiden verimiesten tulikatse.
HUBERT.
Tuo tänne rauta! Kiinni hänet tuohon!
ARTHUR.
Oi, miksi tarpeen moinen raju raakuus?
En tenää vastaan; seison niinkuin kivi.
Jumalan tähden, Hubert, älä köytä!
Oi, kuule, Hubert! Laita pois nuo miehet,
Ja hiljaa minä istun niinkuin lammas,
En liiku, käänny, henkeäni vedä.
En rautaa katso vihassa. Nuo miehet
Vain laita pois, niin anteeks annan sulle,
Jos mitä tuskaa mulle hankkinet.
HUBERT.
Pois menkää; yksin meidät jättäkää.
1. PALVELIJA.
Mielisti erin moisest' olen työstä.
(Palvelijat menevät.)
ARTHUR.
Voi mua, pois kun sätin ystäväni!
Häll' ilkas katse on, mut sydän hellä. --
Takaisin kutsu mies! Hän säälillään
Sun säälis elvyttäis.
HUBERT.
Nyt ole valmis.
ARTHUR.
Apua eikö?
HUBERT.
Ei, vaan silmät puhki.
ARTHUR.
Oi! Sun jos oisi silmässäsi raiska,
Vain tomu, rae, sääski, pieni karva,
Jalossa näkimessä joku häire,
Niin tuntisit, kuin pienin siihen koskee,
Ja julmaa tointasi sa kauhistuisit.
HUBERT.
Sanasi, Arthur! Vait, ja kieles hilli!
ARTHUR.
Ei, Hubert, kaksi kieltä saata kyllin
Rukoilla kahden silmän puolesta.
Ei, Hubert! Älä multa kieltä sido!
Tai leikkaa, Hubert, kieleni, jos tahdot,
Kun silmät pitää saan! Oi, silmät säästä,
Jos muuksi ei, sua katsellakseni!
Oi, katsos! Ase kylmä on; ei tahdo
Se mua vioittaa.
HUBERT.
Tulistaa voin sen.
ARTHUR.
Et suinkaan. Tuli surusta on kuollut,
Kun sitä, joka hyödyksi on luotu,
Tuhoksi käytetään. No, katso itse!
Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole;
Sen elon taivaan henki sammutti.
Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.
HUBERT.
Mun henkeni voi siihen elon saada.
ARTHUR.
Se tee, niin näet, kuinka punastuu se
Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi!
Silmääsi ehkä sinkoo säkenenkin
Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat,
Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät.
Apunsa kieltää kaikki nyt, mill' aiot
Mua kiduttaa; sult' yksin puuttuu armo.
Jonk' omaa raivo tulikin ja rauta.
Nuo armottuuden kätyriksi luodut.
HUBERT.
Elä ja näe! Silmiisi en koske,
Setäsi kaikki aarteet vaikka saisin.
Mut olin vannonut ja päättänytkin
Raudalla tällä päästäsi ne polttaa.
ARTHUR.
Nyt Hubertilta näytät; koko ajan
Vain teeskelit.
HUBERT.
Vait! Hiljaa! Hyvästi!
Setäsi ei saa tietää, että elät.
Valeilla vainukoirat nuo ma syötän.
Levossa nuku, lapsut, huoletonna;
Ei Hubert kaiken mailman aarteista
Sua loukkaa, ei.
ARTHUR.
Oi, taivas! -- Kiitos, Hubert!
HUBERT.
Vait! Hiljaa tule jäljessäni mun;
Sun tähtes vaaraan suureen antaudun.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Valtahuone kuninkaan linnassa.
(Kuningas Juhana, kruunattuna, Pembroke, Salisbury ja
muita loordeja tulee. Kuningas istuutuu valtaistuimelle.)
KUNINGAS JUHANA.
Taas kruunattuna,[17] tässä taaskin istun
Ja ilokatseen kohtaamana, toivon.
PEMBROKE.
Tuo "taas" -- sen tohdin sanoa -- on liikaa.
Te olitte jo ennen kruunattu,
Ei ole teiltä kuninkuutta viety,
Kapinan tahrassa ei kansan into,
Ei rauhaa maassa ole häirinnyt
Uutuuden toivo eikä muutteen halu.
SALISBURY.
Pukeuta loistoon kahdenkertaiseen,
Koristaa arvo ilmankin jo rikas,
Täys kulta kullata, valota lilja,
Sirottaa hajuksia orvokkiin,
Silittää jäätä, panna taivaankaareen
Väriä uutta, taikka tuohuksilla
Ihanaa taivaan silmää kaunistaa
On naurettavaa, turhaa tuhlausta.
PEMBROKE.
Kuninkaan olkoon tahto, -- vaan tuo teko
On niinkuin vanha, ennen kuultu, taru,
Jok' uusittuna tympäisee, jos sitä
Ajattomasti korvaan tyrkytellään.
SALISBURY.
Näin vanhan suoran tavan arvokkaat
Ja tutut kasvot ihan rumistellaan,
Ja, niinkuin laiva tuulen kääntyessä,
Niin ajatuksetkin saa uuden suunnan,
Miel' arkailee ja säpsähtelee, sairaaks
Käy terve järki, totuus epäilyttää,
Kun puvun saa noin uudenkuosisen.
PEMBROKE.
Ken tahtoo tehdä parempaa kuin hyvää,
Se taitons' karuudellansa pilaa;
Ja usein, vikaa kaunistellessa,
Pahentuu vika kaunistelun kautta,
Kuin paikka, jolla pientä reikää korjaat,
Rumemmaks peittämällä tekee vian,
Kuin mitä vika oli ilman paikkaa.
SALISBURY.
Tähänpä, ennen uutta kruunaustanne,
Neuvomme tähtäs; majesteetti tyytyi
Ne hylkäämään; ja tyydymme siis mekin.
Kun meidän tahto suuressa ja pieness'
On majesteetin tahdon alamainen.
KUNINGAS JUHANA.
Ma syitä tähän uuteen kruunaukseen
Esitin teille, ja ne vahvoiks luulen;
Mut uudet, vahvemmat ma teille annan,
Kun pelkoni oli ohi. Mainikaa vain
Ne puutteet, jotka parannusta kaipaa,
Niin näette kohta, kuinka mieluisasti
Ma pyyntöjänne kuulen ja ne täytän.
PEMBROKE.
Siis minä, joka näiden kaikkein suuna
Julistan heidän sydämmensä toiveet,
Nyt itseni ja heidän, mutta teidän
Turvaksi enin, jota he ja minä
Syvästi harrastamme, nöyräst' anon
Vapautust' Arthurille, jonka vankeus
Nurinan nyrkkää mieltä kiihoittaa
Puhkeemaan tähän häijyyn arveluun:
Jos siihen, mitä rauhass' omistatte, --
On teillä oikeus, niin miksi pelko,
Jok' aina vääryyden käy kantapäillä,
Nyt teidät käskee nuoren lankonne
Vankeuteen panna, tylsään tiedonpuuttoon
Masentaa nuoren hengen, kieltää siltä
Jalojen urheilujen kalliit edut?
Jott' ajan viholliset tekosyytä
Ei tästä sais, niin suokaa meille käsky.
Ett' anoisimme hänen vapauttaan.
Enempää meill' ei mieless' oma hyöty,
Kuin minkä teidän etuunne se koskee;
Ja teille eduks on, ett' on hän vapaa.
KUNINGAS JUHANA.
Niin olkoon! Hänen nuoruutensa johdon
Ma uskon teille. --
(Hubert tulee.)
Hubert, mitä kuuluu?
(Hubert kuiskuttelee kuninkaalle.)
PEMBROKE.
Tuo mies sen verityön on toimittaja;
Näk' eräs ystäväni valtakirjan.
Kirotun, häijyn syyllisyyden kuva
Noiss' elää silmissä; tuo luihu katse
On raskaan, levottoman mielen ilme.
Varonpa, ett' on työ jo tehty, johon
Varoimme hänet valtuutetuksi.
SALISBURY.
Kuninkaan veri läikkii: salajuonen
Ja omantunnon väliä se kulkee
Kuin airut kahden tuiman sotarinnan.
Vihansa kypsä on; se kohta puhkee.
PEMBROKE.
Ja kun se puhkee, varon, että visva,
Jok' erkanee, on vienon lapsen surma.
KUNINGAS JUHANA.
Menemme suista kuolon vahvaa kättä. --
Vaikk' elävä on mulla tahto myöntää,
Niin kuollut teidän pyyntönne on, loordit.
Tän' yönä Arthur kuoli, niin hän sanoo.
SALISBURY.
Varoimme, ettei tautiin apua.
PEMBROKE.
Kuulimme lapsen olleen kuolemallaan
Jo ennen kuin hän kipuakaan tunsi.
Tili siitä tehdään, täällä taikka tuolla.
KUNINGAS JUHANA.
Miks minuun katsotte noin tuimasti?
Mun hallussani sallimanko sirppi?
Mun käskyssäni elon valtimotko!
SALISBURY.
Ilmeistä pelijuonta! Häpeää,
Ett' isoiset niin julki sitä käyttää!
Onneksi olkoon vain, ja hyvästi!
PEMBROKE.
Salisbury, varro minä lähden mukaan:
Perintö lapsiparan etsikäämme,
Väkisen haudan pieni valtakunta.
Se, jonka oli laaja maa, se veri
Siit' ainoastaan kolme jalkaa peri.
Oi, inhaa maailmaa! Tät' ei voi sietää;
Se kohta puhkee, ja se tuskaa tietää.
(Loordit menevät.)
KUNINGAS JUHANA.
Vihasta hehkuivat. Mua kaduttaa.
Verelle vahvaa perustust' ei panna;
Ei muiden kuolo elon varmuutt' anna.
(Sanansaattaja tulee.)
Pelokas sull' on katse; miss' on veri,
Jonk' ennen noilla poskillasi näin?
Noin synkän taivaan seestää myrsky yksin.
Ann' tulla! Mik' on Ranskassa nyt suunta?
SANANSAATTAJA.
Ranskasta Englantiin. Ei moista voimaa
Lie koskaan yhden vallan alueelta
Kerätty ulkomaiseen sotaretkeen.
Jäljittelevät teidän joutuanne:
On tuskin kuultu heidän varusteistaan,
Kun käy jo huhu, että perill' ovat.
KUNINGAS JUHANA.
Oh, miss' on vakoojamme juopotelleet?
Miss' uinailleet? Ja missä äidin tarkkuus,
Kun moinen sotajoukko kokoon saatu
On hänen kuulemattaan?
SANANSAATTAJA.
Hänen korvans'
On multaa täynnä: tään kuun esimmäisnä
Kuol' ylvä äitinne, ja kolme päivää
Sit' ennen lady Constance raivoon kuoli;
Sen sivumennen huhun suusta kuulin;
En tiedä, tottako vai valhetta.
KUNINGAS JUHANA.
Kiirettäs, julma kohtalotar, hilli!
Tee liitto kanssani, siks että talttuu
Nuo nurisevat päärit! -- Äiti kuollut!
Nyt Ranskass' asiani nurin käyvät. --
Ken johtaa tuota Ranskan sotavoimaa,
Jonk' äsken sanoit maalle nousseen?
SANANSAATTAJA.
Dauphin.
(Bastardi ja Pietari Pomfretilainen[18] tulevat.)
KUNINGAS JUHANA.
Nuo huonot uutisesi ihan huimaa
Mun päätäni. -- No, mitä sanoo mailma
Sun töistäsi? Äl' enää lisää pahaa
Mun sullo päähäni, se on jo täysi.
BASTARDI.
Jos pahinta te kuulla pelkäätte,
Niin kuulematta kohdatkoon se teitä.
KUNINGAS JUHANA.
Oi, anteeks anna, lanko! Tajun multa
Tää tulva vei. Nyt taas kun hyrskyn päällä
Vapaasti hengitän, niin kuulla taaskin
Voin vaikka ketä, puhukoon jos mitä.
BASTARDI.
Kuink' olen papistoa pidellyt,
Sen haalimani rahasummat näyttää.
Mut tänne kun ma kuljin halki maan,
Näin, että kansa oudoll' oli päällä,
Huhujen, turhain unten riivaamana,
Peloissaan, vaikk' ei tiennyt syytä pelkoon.
Profeetta täss' on, jonka mukaani
Pomfretin kaduilt' otin; tuhansittain
Häll' oli kuulijoita hännässään,
Kun karkein sorasävelin hän riekui,
Ett' ennen ensi helatorstain lounaa
Ois majesteetti erin kruunustaan.
KUNINGAS JUHANA.
Miks niin teit, sinä turhan haaveksija?
PIETARI.
Siks' että tiesin, että niin on käypä.
KUNINGAS JUHANA.
Pois, Hubert, hänet vie, ja tyrmään heitä!
Ja lounana sen päivän, jolloin sanoi
Mun kruunust' eroovan, hän hirtettäköön.
Vie varmaan talteen hänet. Palaa sitten;
Sinua tarvitsen. --
(Hubert menee Pietarin kanssa.)
Oi, rakas lanko,
Oletko kuullut, ketkä ovat tulleet?
BASTARDI.
Niin, ranskalaiset; sitä kaikki hokee.
Lord Bigot ja lord Salisbury mun kohtas,
Niin silmät punaisina kuni hiilos,
Pait muita; Arthurin hakivat hautaa;
Sanoivat hänet teidän toimestanne
Tän' yönä tapetuksi.
KUNINGAS JUHANA.
Hyvä lanko,
Pyrihän noiden seuraan. Mull' on keino,
Mill' uudestaan saan heidän suosionsa.
Tuo heidät tänne.
BASTARDI.
Menen etsimään.
KUNINGAS JUHANA.
Mut riennä; jalka jouduttakoon jalkaa!
Ei vihallista alamaista nyt,
Kun ulkovallat kaupungeita uhkaa
Julmalla rymyllä ja rynnäköllä!
Mercurius ole! Siivet kantapäihin
Ja lennä niinkuin aatos sieltä tänne.
BASTARDI.
Minulle ajan henki kiireen neuvoo.
(Menee.)
KUNINGAS JUHANA.
Sep' uljaan kelpo ylimyksen kieltä! --
Jälestä mene; sanan viejä ehkä
Minun ja paarein välillä on tarpeen;
Se sulle työksi.
SANANSAATTAJA.
Mielityöksi, herra.
(Menee.)
KUNINGAS JUHANA.
Vai äiti kuollut!
(Hubert palajaa.)
HUBERT.
Ruhtinaani, kuulin,
Ett' yöllä oli nähty viisi kuuta;
Alallaan oli neljä; viides näitä
Kummasti pyörähdellen kierteli.
KUNINGAS JUHANA.
Viis kuuta?
HUBERT.
Vanhukset ja vanhat eukot
Kaduilla ennustavat siitä turmaa.
Arthurin kuolema on kaikkein suussa;
Sen kuullessaan he huiskuttavat päätään
Ja toisiensa korvaan kuiskivat;
Puhuja kuulijan käy ranteeseen,
Ja kuulija nyt tekee kauhun liikkeen,
Rypistää otsaa, nyökkää, silmin mulkoo.
Näin sepän, palja kourassa hän seisoi,
Alasimella raudan jäähtyessä,
Suu auki uutist' ahmi räätäliltä;
Tää, mittapuu ja sakset kädessä,
Jalassa tohvelit, -- jotk' erehtyen
Hädissään oli pannut väärään jalkaan --
Huhusi tuhansien ranskalaisten
Kent'issä tappotanass' olevan;
Nyt toinen laiha, ryöttä kästyöläinen,
Puheeseen puuttuin, maini prinssin surman.
KUNINGAS JUHANA.
Miks tuolla mua koitat peljättää?
Miks Arthurin sa surmast' aina hoet?
Sun kätes hänet tappoi; mulla oli
Syy vahva surmaa hälle toivoa,
Mut sull' ei mitään syytä häntä tappaa.
HUBERT.
Ei mitään? Ettekö mua käskenyt?
KUNINGAS JUHANA.
Kirous kuningasten, että heillä
On orjia, jotk' oikust' aiheen saavat
Murtauta hengen kotiin veriseen,
Ja joille vallan otsanrypistyskin
On laki, joka tuiman majesteetin
Tuo mielen ilmi, vaikka kenties oikku
Sen aiheutti, eikä tosi aie.
HUBERT.
Täss' ovat kätenne ja sinettinne.
KUNINGAS JUHANA.
Oi, maan ja taivaan välillä kun tehdään
Viimeinen tili, silloin kadotukseen
Mun tuomitsee tuo sinetti ja käsi!
Pahasti tehdään moni työ, kun nähdään
Pahoille töille välikappaleita.
Jos tarjona et sinä oisi ollut,
Mies, jonka luonnon käsi merkinnyt,
Valinnut, leimannut on herjan töihin,
Tää murha mulle ei ois mieleen tullut.
Mut kun näin hirmumuotos ja sun keksin
Veriseen konnantyöhön sopivaksi
Ja halukkaaksi moiseen vaaran toimeen,
Niin Arthurin ma surmast' annoin vihjan,
Ja sinä, kuninkaan kun armoon pyrit,
Et prinssin murhaa tunnollesi pannut.
HUBERT.
Kuningas hyvä, --
KUNINGAS JUHANA.
Päätäsi jos oisit
Vain pudistellut, tai vain kavahtanut,
Kun hämärästi lausuin aikeeni,
Tai epäilyksen katseen minuun luonut,
Näin multa selvää kieltä vaiteloiden,
Häpeäst' oisin mykäks vaiennut
Ja sinun kammostasi kammostunut.
Mut sinä ymmärsit mun vihjani
Ja vihjaten taas haastoit synnin kanssa,
Hillittä sydämmesi suostumuksen
Ja raa'an kätes annoit tekoon, jota
Nimittää kammoi kumpaisenkin kieli.
Pois silmistäni! Älä koskaan palaa!
Mun jättää loordit, valtakuntaa uhkaa
Jo porteillani vieraan vallan joukot
Myös tässä lihan yhteiskunnassa,
Veren ja hengityksen valtaamassa,
Sisällist' eripuraa, vihamieltä
On tunnon välillä ja langon surman.
HUBERT.
Muut viholliset maasta häätäkää,
Ma teille rauhan teen ja sielullenne.
Nuor' Arthur elää; tämä käsi tässä
On viaton ja neitseellinen käsi,
Ei vielä veritahrain purpuroima.
Ei tähän poveen ole vielä päässyt
Kamala murhanaatoksenkaan tunne.
Minussa luontoa te herjasitte;
Jos jylhä onkin ulkomuotoni,
Se mielen toki kätkee liian hellän
Teurastamahan viatonta lasta.
KUNINGAS JUHANA.
Arthurko elää? Joutuun paarein luo!
Vihansa hehkuun vala tämä tieto
Ja kuuliaisiks heidät taltuta.
Suo anteeks, että kiihkossani koskin
Sun muotoosi; mun vimma sokaisi,
Ja silmä, verinäön harhaa täynnä,
Sun näki häijymmäksi, kuin mit' olet.
Ei, älä vastaa! Linnaani nyt kutsu
Vihaiset loordit kiirehimmän kautta.
Hidas on pyyntö, joudulla sit' auta.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka. Linnan edusta.
(Arthur ilmestyy muurille.)
ARTHUR.
On muuri korkea; mut alas hyppään.
Maa kulta, sääli! Älä mua loukkaa! --
Mua harva tuntenee, ja joskin tuntee,
Niin merimiehen puku tää mun muuttaa.
Oi, pelkään; mutta tahdon uskaltaa.
Jos alas pääsen, niskaa taittamatta,
Niin tuhannet on keinot pakoon päästä.
Parempi hypätä ja kuollakin,
Kuin viipyä ja kuolla kuitenkin.
(Hyppää alas.)
Voi! Sedän henki tuossa kivess' on! --
Luut Englantiin, ja sielu taivohon!
(Kuolee.)
(Pembroke, Salisbury ja Bigot tulevat.)
SALISBURY.
Saint Edmund's-Bury'n luona häntä kohtaan,
Se turvallisint' on; syleillä täytyy
Tät' ahtaan ajan lempitarjousta.
PEMBROKE.
Ken teille toi tuon kardinaalin kirjeen?
SALISBURY.
Melun'in kreivi, jalo Ranskan herra.
Enemmän kertoi hän kuin tämä kirje,
Dauphin'in suosiosta suullisesti.
BIGOT.
Me huomenaamull' yhdytään siis häneen.
SALISBURY.
Ei, oiti matkaan! Meillä, hyvät herrat,
On kaksi pitkää päiväystä sinne.
(Bastardi tulee.)
BASTARDI.
Huomenta kerran vielä, kiivaat loordit!
Kuningas teitä pyytää heti luokseen.
SALISBURY.
Kuningas itse meidät luotaan heitti.
Likaiseen vaippakuluuns' emme aio
Puhdasta kunniaamme puuhkaks antaa
Tai noutaa jalkaa, joka, missä liikkuu,
Verijäljen jättää. Vie se sana hälle.
Pahinta tiedetään.
BASTARDI.
Pahinta luulkaa,
Mut hyvä sana paras, luulen minä.
SALISBURY.
Ei tässä nöyryys tuumana, vaan harmi.
BASTARDI.
Mut vähän sit' on tuumaa harmissanne;
Siis paras tuuma oisi olla nöyrä.
PEMBROKE.
On harmill' etuoikeutensa, herra.
BASTARDI.
Tuhota isäntäänsä, vaan ei muita.
SALISBURY.
Kas, tässä tyrmä. --
(Huomaa Arthurin.)
Ken se tuo?
PEMBROKE.
Oi, kuolo!
Kopea, kun sai puhtokauniin prinssin!
Maass' eikö loukkaa, mihin tuota peittää?
SALISBURY.
Niin, murha, omaa työtään vihaten,
Sen julki saattaa, kostoon kehottaakseen.
BIGOT.
Tai kun tuon kaunon hautaan tuomitsi,
Sen huomas siihen liian kalliiksi.
SALISBURY.
Sir Richard, mitä aattelette te?
Lukenut oletteko, nähnyt, kuullut?
Tai aatellako voinut? Aatellutko
Sen näkevänne, minkä silmin näette?
Aatellut moista, jos sit' ette näkis?
Tuo itse latva, huippu, kruunu on,
Niin, kruunun kruunu murhan kilvessä;
Se kurjin konnantyö on, hurjin raakuus,
Verisin ilkiteko, millä koskaan
Sokea, kaihisilmäinen on vimma
Hellästä säälist' itkun irti saanut.
PEMBROKE.
Kaikk' entismurhat tämä oikeuttaa,
Se vertaa vailla on, niin yksinäinen,
Ett' ihan pyhittää ja hurskauttaa
Tulevat syntymättömätkin synnit;
Muu kuolettava verenvuodatus
Tään inhan teon rinnall' on vain pilaa.
BASTARDI.
Se kirottu ja verinen on työ
Ja raskaan käden jumalaton teko,
Jos on sen teon mikään käsi tehnyt.
SALISBURY.
Jos on sen teon mikään käsi tehnyt? --
Me näimme haameen siitä, mitä tulis:
Tää Hubertin on käden ilkityötä,
Kuninkaan juonia ja toimia.
Alamaisuuteni nyt irti sanon,
Tään armaan elon raunioilla polvin,
Sen hengettömään jalouteen hengin
Valani suitsutetta, pyhän valan,
Ett' ennen mailman iloja en maista,
En nautinnon mua anna saastuttaa,
En lepohon ja mukavuuteen vaivu,
Kuin olen koston arvokoristeilla
Ma tämän käden jalostuttanut.
PEMBROKE ja BIGOT.
Sielumme siihen hartaudella yhtyy.
(Hubert tulee.)
HUBERT.
Palavin kiirein teitä etsin, loordit.
Kuningas kaipaa teitä: Arthur elää.
SALISBURY.
Oi, rietas tuo ei kalmaa punastu!
Pois, inhoittava konna! Väisty täältä!
HUBERT.
En ole konna.
SALISBURY (paljastaen miekkansa).
Ennätänkö lain?
BIGOT.
Miekkanne kirkas on; pois tuppeen terä!
SALISBURY.
Sen ensin pistän murhamiehen nahkaan.
HUBERT.
Takaisin, Salisbury, takaisin! Kiesauta!
Mun miekkani se puree niinkuin teidän.
En soisi, herra, teidän hairahtuvan
Ja vastaiskun vaaraan antauvan.
Vihanne nähden, ehkä unhoittaisin
Säätynne, arvonne ja ylpeytenne.
BIGOT.
Pois ryöttä! Uhkaatko sa ylimystä?
HUBERT.
En hengestäni; mutta henkeäni
Syytöntä puollan keisaria vastaan.
SALISBURY.
Sin' olet murhamies.
HUBERT.
En ole vielä,
Mut älkää siksi mua tehkö vain.
Ei totta puhu, joka väärin puhuu,
Ja jok' ei puhu totta, valhettelee.
PEMBROKE.
Murskaksi hänet lyökää!
BASTARDI.
Hiljaa, sanon!
SALISBURY.
Pois tieltä, Faulconbridge, ma muuten isken.
BASTARDI.
Parempi, Salisbury, ett' isket piruun.
Jos jalkaa liikutat, tai muikistelet,
Tai pikavihas herjata mua sallit,
Niin kuolet. Tuppeen miekkas ajoissa!
Tai sua paistinvartainesi pieksän,
Niin että pirun luulet irti päässeen.
BIGOT.
Siis mitä tahdot, kuulu Faulconbridge?
Avittaa konnaako ja murhamiestä?
HUBERT.
En, Bigot, ole se.
BIGOT.
Ken prinssin tappoi?
HUBERT.
Terveenä jätin hänet tunti sitten;
Hän rakas oli, kallis mulle. Itken
Eloni ajan tätä elon hukkaa.
SALISBURY.
En usko noiden silmäin tekovettä,
On konnill' aina tarjon sitä märkää.
Hän vanha kokenut on teeskelemään
Viattomuuden, säälin kyyneleitä.
Pois kaikki kanssani, jotk' inhoatte
Teurastushuoneen likahuuruja!
Mua tukehuttaa tämä synnin löyhkä.
BIGOT.
Pois Bury'hin, Dauphinin luokse nyt!
PEMBROKE.
Kuningas sieltä meitä tiedustelkoon.
(Loordit menevät.)
BASTARDI.
Haa, oivaa! Tästä sutkastako tiesit?
Niin pohjaton kuin armon syli onkin,
Tää kuolon työ se tuomitsee sun, Hubert,
Jos teit sen sinä.
HUBERT.
Mua kuulkaa, herra.
BASTARDI.
Haa! Kuules, mitä: kirottu sa olet,
Niin musta, ettei mustempaa, ja vielä
Lucifer-prinssiäkin kirotumpi,
Ei hornass' ole henkeä niin rumaa,
Kuin miksi tulet, tuon jos lapsen tapoit.
HUBERT.
Kautt' autuuteni, --
BASTARDI.
Tuohon hirmutekoon
Jos myönnyit vain, niin epätoivoon riudu!
Jos sulla nuoraa ei, niin hienoin siima,
Min hämähäkki kehrää ruumiistaan,
Kuristaa voi sun; korsi sulle tulla
Voi hirsipuuksi; hukkua jos mielit,
Niin kaada hiukan vettä lusikkaan,
Niin siitä tulee koko valtameri,
Mi moisen konnan tukeuttaa voisi.
Sinua suuresti ma epäilen.
HUBERT.
Jos töin tai aatoksin tai suostumuksin
Sen armaan hengen ryöstöön olen syypää,
Jonk' oli verhona tuo kaunis tuhka,
Niin helvetti se älköön kyllin voiko
Mua kiduttaa! Kun läksin oli terve.
BASTARDI.
No, pois siis hänet sylissäsi vie. --
Min' olen tyrmistynyt; tieni eksyy
Tään mailman vaaroihin ja ohdakkeisiin. --
Helposti koko Englannin sa nostat!
Murusta kuolleen kuninkuuden tuosta
Taivaaseen lensi koko valtakunnan
Elämä, oikeus, uskollisuus, kaikki.
Nyt Englannin ei muu kuin kynsin, hampain
Tapella, raastaa, ken sais omakseen
Tään ylvään vallan herrattoman kruunun.
Nyt nirhatuilta majesteetin luilta
Harjaansa nostaa sodan julma koira
Ja sulosilmää rauhaa hampain irjuu.
Kotoinen nyreys ja ulkovalta
Nyt yhtyvät, ja sekasorto vaanii --
Kuin korppi sairastunutt' elukkaa --
Lahonneen loiston vinhaa kaatumista.
Se onnellinen, jonka vyö ja takki
Nää ilmat kestää! -- Kanna pois tuo lapsi;
Ja joutuun sitten kuninkahan luo!
Tuhansin huolia nyt kantaa saamme,
Ja itse taivaan vihoissa on maamme.
(Menevät.)