Herra Rostó astui vielä kolme askelta ja heittäytyi sitten polvilleen;
naiset tekivät samoin.
Ai, se oli vahinko. He olivat ihanine vartaloineen seistessään paljoa
kauniimmat.
Polvistuminen rumentaa naista. Näyttää kuin tulppaani murtuisi juuri
kellon kohdalta.
»Nouskaa!» sanoi kuningas ystävällisesti.
Herra Mikael Rostó nousi seisomaan ja aloitti saman latinalaisen
puheen, joka jo valtakunnanpalatinin luona oli jäänyt häneltä kesken.
Siellä hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, täällä hän joutui ymmälle
jo kolmannessa, ja silti puheessa oli niin kaunein värein esitetty
Szelistyen tienoon surullinen tila: isännättömät pellot, joissa ei
ollut kyntövakoja, kirottu kylä, jonka kentillä eivät pikku lapset
leikkineet, koska lapsia ei syntynyt, kylä, jossa ei kukaan milloinkaan
ollut kuullut kehtolaulua.
»Riittää jo», sanoi kuningas ystävällisesti. »Tunnemme tarkoin
toivomuksenne ja sen kurjuuden, johon alituiset sodat ovat saattaneet
teidät. Mielellämme vapautamme teidät puheen pitämisestä, kelpo ukko,
koska olette korupuheiden, puhekäänteiden ja muiden puhetaiteellisten
kuvien ja koristeiden sijaan tuonut paljoa miellyttävämpiä eläviä
kuvia.»
Näin sanoen hän astui valtaistuimeltaan ja tuli suoraan naisia kohti.
Hän oli purppuraisessa, kärpännahalla reunustetussa viitassaan komea
kuningas. Suuret rubiininapit loistivat hänen kullalla kirjaillulla
valkoisella dolmanillaan, mutta saappaita koristi ommeltujen ruusujen
asemasta smaragdeista tehty apilanlehti.
Entä mente-nutun solki, vyö — kaikkia koristivat tulta säkenöivät
jalokivet. Hänen ulkoinen asunsa oli ystävien kesken kymmenen kylän
arvoinen.
Ensiksi hän puhutteli Anna Gergelyä romaniankielellä.
»Oletko leski vai tyttö?»
Vapisten Anna Gergely vastasi: »Puhun vain unkaria, teidän
majesteettinne.»
»Kysyin, oletko leski?»
»Olen, teidän majesteettinne.»
»Haluaisit kai mielelläsi uusiin naimisiin?»
Annan kasvot sävähtivät hehkuvan punaisiksi, ja ääni kuoli hänen
huulillaan, kun hän sopersi: »Asianhaarojen mukaan, teidän
majesteettinne.»
Kuningas pyörähti korollaan, kuten vastaanotossa on tapana, ja
puhutteli Maria Schrammia unkariksi: »Mistä johtuu Szelistyen
kansallispukujen erilaisuus?»
»Puhun vain saksaa, teidän majesteettinne», vastasi Maria pelokkaasti,
katse maahan luotuna.
»Oletko saksitar?» kysyi kuningas nyt saksaksi.
»Olen.»
»Sinulla ei ole miestä?»
»Hän on taivaassa», vastasi nainen maireasti.
»Mikä miehesi oli?»
»Parkkuri.»
»Ah, ei hän sitten ole taivaassa», naurahti kuningas, »sillä sinne
pääsevät vain puhdaskätiset».
Sitten hän lähestyi Vucaa, jonka rintalappu ilmaisi hänelle, millä
kielellä häntä oli puhuteltava. Kuten näkyy, kuuluu kuninkaankin
virkaan harjaannusta.
»Kuinka vanha olet, pienokainen?»
»Sen voisi sanoa vain isäni.»
»Mutta et kai sentään ole vielä naimisissa?»
»Hänen tukkansa on koristeltu nauhoilla, majesteetti», huomautti
lähellä seisova Mikael Rostó. Joku ylimyksistä (ehkä Kroatian banus,
ellei Bosnian kuningas) sysäsi vanhusta kylkeen ja lausui hiljaa
seuraavan ojennuksen: »Oppikaa tapoja. Kuninkaalle saa vastata vain se,
jota hän puhuttelee.»
»Öhöm», mutisi herra Rostó ja painoi häpeissään päänsä nutunkaulukseen.
»Onko sinulla jotakin toivottavaa?» kysyi kuningas Vucalta.
»Sitä, että teidän majesteettinne päästäisi minut täältä niin pian kuin
mahdollista», vastasi Vuca vilpittömästi ja notkisti toista polvea
sirosti.
»Tiedätkö, että olet vallan liian kaunis, jotta sinut niin helposti
päästettäisiin?»
»Tiedän sen hyvin — kotikylän paimenet ovat sanoneet sen jo minulle »
»Oikea kedonkukka», virkkoi kuningas herra Rostólle. »Voin sanoa
vanhus, ettei Szelistyen tarvitse hävetä. Onko siellä enemmänkin
tällaisia naisia?»
»Keskimäärin he ovat kaikki tuollaisia», vastasi Rostó silmää
räpäyttämättä.
Hänen majesteettinsa suvaitsi keskustella pitemmälti vanhuksen kanssa,
jonka kasvot loistivat ylpeydestä.
Valtakunnan herrat seisoivat sillaikaa ryhmässä äänettöminä ja
kunnioittavina. Mistään hinnasta kukaan ei olisi uskaltanut puhutella
naisia. He katselivat näitä kuin pyhimyksenkuvia on tapana katsella.
Sitä suurempaa huomiota tämän ankaran hovijäykkyyden rinnalla oli
omiaan herättämään, kun peremmällä salin nurkassa joukko alempiarvoista
väkeä, ilmeisesti palveluskuntaan kuuluvaa, keskusteli ja nauroi ihan
vapaasti. Sellaisia ovat nykyajan palvelijat. Heidän parissaan oli
myöskin se isonenäinen nuorukainen, joka oli opastanut kulkueen sisälle.
Huoneen nurkkauksessa riippui hassunnäköinen kuva. Se esitti naista tai
paremminkin naisen selkää. Tätä kuvaa ne veitikat katselivat.
Isonenäinen selitti heille: »Tuo on loihdittu kuva; sillä on ihan
tarina.»
»Ah, todellako?»
»Kuningas Andreas toisen mukana taisteli pyhässä maassa myöskin
muuan maalari, Drumont-niminen, joka ilmeisesti oli liitossa
pirun kanssa. Saatuaan tiedon puolisonsa murhasta tuli kuningas
rajattoman murheelliseksi, varsinkin koska hänellä ei ollut yhtään
kuvaa vaimostaan eikä hän näin ollen milloinkaan enää saisi nähdä
rakastettunsa piirteitä. Ritari Drumont sanoi hänelle: Näin
kuningattaren usein Visegrádissa, maalaan hänen kuvansa ulkomuistista.
Hän maalasi siis kuvan, ja kun häneen taistelussa sattui sarasenilaisen
nuoli ja kuningas ratsasti hänen luokseen, sanoi hän ympärillä
seisoville: Avatkaa rensselini ja antakaa kuninkaalle sieltä löytyvä
palttinakangas! Kuvaa katsellessaan huudahti kuningas: Se on tosiaankin
kuninkaallinen puolisoni, mutta mitä oletkaan tehnyt, poloinen Drumont,
olethan maalannut hänet selin katsojaan, enkä nyt enää koskaan saa
nähdä hänen piirteitään. Kuoleva kohottautui kyynärpäittensä varaan ja
sanoi: Älä ole suruissasi, kuningas, ripusta kuva sisäsaliin, jossa
vastaanotat väkeä, ja kun joku kerran sanoo sinulle totuuden, kääntää
kuningatar kasvonsa teihin.»
»Kuningatar ei tietenkään ole kääntynyt», huomautti muuan roteva poika,
joka puoli tuntia sitten oli ollut varjostimen kantajana.
»Kyllä sentään. Tarina kertoo kuvan muinoin riippuneen Andreaksen
neuvottelusalissa. (Isäni osti sen eräästä dalmatialaisesta
luostarista.) Kuva pysyi pitkän aikaa sellaisenaan, mutta kerran
hyökkäsi muuan keltaisen käskykirjeen suututtama pienaatelinen paljain
punaisin käsivarsin kuninkaan saliin huutaen: Kuningas, sinä olet sokea
ja häijy — nyt saat rangaistuksesi! Tällöin kuva kääntyi ja katseli
kasvot läsnäoleviin päin kuningasta ja aatelismiestä, joka pelästyi
niin tämän ihmeen nähdessään, että syöksyi päistikkaa palatsista.»
»Hitto vieköön», sanoi eräs toinen noista julkeista lakeijoista, »jos
minä olisin hänen majesteettinsa, käskisin viedä kuvan Budaan, suoraan
neuvottelusaliin».
Isonenäinen nuorukainen hymyili ja sanoi hiljaa: »Jättäkäämme se
tekemättä, ystäväni. Sillä kuvaan liittyvä taikausko on joko väärä, ja
silloin sen kuljettaminen ei maksa vaivaa, tai se on tosi, ja silloin
minun täytyisi alinomaa heittää neuvonantajani ulos salista, koska he
eivät puhu totta, tai kuvan, koska se ei käänny.»
Tällä hetkellä meni kärpännahkaviittainen kuningas suoraan puhujia
kohti, jolloin isonenäinen astui muutaman askeleen häntä vastaan.
»Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?» kysyi kuningas hiljaisella
äänellä.
»Sinä olet suoriutunut aika hyvin, Mujkó. Olenhan aina sanonut, että on
vain vaikea päästä kuninkaaksi, muu sujuu sitten helposti.»
»Mitä minun nyt on tehtävä?»
»No, lupaa ennen kaikkea, että Szelistyeen tulee miehiä. Sitten käykää
päivälliselle. Me istumme viereisessä salissa seurueelle varatun pöydän
ääressä, ja minä käyn usein teitä katsomassa. Naiset ovat vietävän
kauniita, vain hieman kainoja.»
»Pieni valakkilainen tyttö on rohkea kuin tiikeri.»
»Nuori saksitar on paljoa sievempi.»
»Mitä meidän on tehtävä päivällisen jälkeen?»
»Te vetäydytte tietysti huoneisiinne ja jätätte paikkanne meille; vain
sinä kuninkaana otat ruhtinaallisesta oikusta osaa palvelijoittesi
huvitteluun.»
»Entä lahjat?»
»Aivan niin, Mujkó! Se on kuninkaalliselle arvolle kuuluvaa.
Päivällisen loppuessa sanot heille, että jokainen heistä saisi valita
itselleen puolison ja jonkun lahjan.»
»Mutta entä jos joku heistä valitsee suurimman kultavadin?»
»Niin hän saa sen.»
»Ja mitä tapahtuu valitulle puolisolle?»
»Se ratkaistaan sitten. Joko valittu ottaa sen, joka hänet valitsi, tai
ei ota, mutta se jää minun huolekseni. Sillä kai heillä on niin paljon
älyä, että valitsevat teistä, jotka käytte kullalla kirjailluissa
viitoissa.»
Kaikki tämä näytti siltä kuin hallitsija jakaisi määräyksiään;
isonenäinen poistuikin heti salista. Mutta kuningas istuutui
valtaistuimelleen ja sanoi juhlallisesti »Kunnioitettava vanhus ja
te Szelistyen naiset! Me olemme keskustelusta sekä teidän kanssanne
että toisten tulleet siihen varmaan käsitykseen, että pyyntönne
on oikeutettu eikä sitä vastaan ole mitään muistuttamista Viekää
siis rakkaalle uskotulle miehellemme, Georg Dóczylle, Nagyszebenin
kreiville, kuninkaallinen tervehdyksemme ja lupauksemme, että
ensimmäinen sotavankien joukko pannaan asumaan Szelistyeen. Ja nyt me
vapautamme teidät Jumalan nimeen, jääden muuten alati teille suopeiksi.»
Hän astui valtaistuimelta ja siirtyi hitain juhlallisin askelin
viereiseen saliin, jonne koko hänen hovinsa seurasi häntä.
Vain muuan pyntätty herra, ilmeisesti ylijuomanlaskija, jäi saliin
ja puhutteli herra Rostóa ja naisia seuraavin sanoin: »Hänen
majesteettinsa haluaa kutsua teidän armonne luokseen nauttimaan
lusikallisen lientä, samoin myös teidät, Szelistyen naiset.» Ja
näin sanoen hän vei heidät alakertaan, jonka suureen ruokasaliin jo
oli katettu kulta- ja hopeasilainen pöytä. Ilma oli kukkien tuoksun
kyllästämä, ja noin sata lakeijaa hääri pöydän ympärillä.
Isonenäinen nuorukainen oli lähtenyt vastaanottosalista aikaisemmin
kuin muut. Häneen oli tarttunut vastustamaton halu liikuskella
joutilaana; hän pyrki ulkoilmaan, vapaaseen luontoon...
Hänen suuret pyöreät kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Hän tunsi
nuoruuden miellyttävää kutkutusta suonissaan. Hänen tanakka vartalonsa
uhkui voimaa, täysin keuhkoin hän hengitti puutarhakuusten tuoksua.
Ja nähdessään itsensä yksinkertaisissa kuluneissa vaatteissa lammikon
kalvon heijastamana hän huusi samalla riemusta: »Kuinka ihana onkaan
tämä vapauden hitunen! Minusta tuntuu kuin nämä vaatteet olisivat sen
siivet.»
»Mikä narri olenkaan!» mutisi hän sitten itsekseen. »Kun minulla ei
ole omia vaatteita yllä, kuvittelen, etten ole oma itseni, ja juoksen
omassa palatsissani edestakaisin kuin mikäkin kepposia hautova vallaton
poika. Ja mitä hyötyä minulla on valepuvustani, kun näitä kyläläisiä
lukuunottamatta kaikki tietävät, kuka olen. Olisin varmaankin vapaampi
purppuraisessa dolmanissani, ellei kukaan tietäisi kuka olen.»
Näin itsekseen filosofoiden hän joutui ulkopihan päähän asti eikä
huomannut, että joku hiipi hänen perässään, ennenkuin hänen edessään
seisoi mies. Silloin hän vavahti.
»Mitä haluatte, serkku?»
»Tahtoisin puhua sanan, pari kanssanne, nuori herra, vai kuinka minun
on teitä puhuteltava?»
»Se on oikein, ystäväni. Te olette siebenbürgiläinen ajomies, eikö
niin?»
»Kyllä, minä olen siebenbürgiläinen ajomies. Haluaisin pyytää
teiltä palvelusta, sillä näenhän että teillä on kuninkaallisessa
palveluskunnassa sananvaltaa, ettekä ole viides pyörä vaunuissa.»
»No, en voi kieltää, että minulla on tuossa talossa eräänlainen
vaikutuspiiri.»
»Juuri niin. Sitäpaitsi teillä on niin avoimet rehelliset kasvot, että
äkkiä sain luottamuksen teihin uskaltaakseni esittää toivomukseni.»
»Entä mikä on toivomuksenne?»
»Kuulin, että tänne tuomani naiset on kutsuttu kuninkaalliseen pöytään
syömään päivällistä valtakunnan herrojen rinnalla.»
»Miksikä ei? Kuningas ei ole liian ylpeä istuttaakseen köyhätkin
ihmiset pöytäänsä.»
»Varsinkaan, jos on alushame päällä.»
»Hm, näen, että teillä on terävä kieli.»
»En sano enää sanaakaan, jos nuori herra on vihainen.»
»Sanokaa vain mielipiteenne, koska kerran olette aloittanut.»
»No, minä arvelin, että päivällistä syötäessä on läsnä sekä aterioivat
että palvelevat.»
»Totta kyllä. No entä sitten?»
»Ja silloin olisi mahdollista, että minäkin pääsisin palveluskunnan
joukkoon; minun pitäisi vain pukea liveriin.»
»Hm», sanoi isonenäinen, »eihän se ole vallan mahdotonta, mutta...»
»En vaatisi sitä ilmaiseksi, tai kuinka...» sanoi nyt Korják siirtyen
asian pulmalliseen puoleen, ja hakiessaan taskustaan esille kaksi
taalaria hän katseli ensin ympärilleen, oliko kukaan näkemässä, ja
sujutti sitten rahat hienolla tavalla nuoren miehen takin taskuun.
Isonenäinen hymyili tälle tempulle, mitä Korják piti hyvänä enteenä.
»Eihän asia ole vaikea, ja katsokaas, minulle se kuitenkin on... kovin
tärkeä. Monilukuisten lakeijain joukossa ei minua ollenkaan huomata.»
Isonenäinen näytti epäröivän, otti molemmat taalarit taskustaan ja
katseli niitä.
»Hitto vie, mutta kuningas suuttuu, jos hän saa kuulla vieraan
todistajan olleen läsnä.»
»No, eihän ole tarpeellista, että hän saa sen tietää.»
»Minun täytyisi kuitenkin pettää häntä.»
»No, mitä vielä! Niinkuin ei häntä petettäisi sata kertaa päivässä!»
»Häntäkö petetään? Kuningastako? Mitä sanottekaan? Kukapa häntä
petkuttaisi?»
Korják nauroi niinkuin nauretaan lasten yksinkertaisille puheille.
»No itsekukin.»
»Se on mahdotonta», väitti isonenäinen vakaasti.
»Tuhat tulimmaista! Minäkö tässä juttelisin narrimaisia asioita?»
kiivastui Korják. »Tässä meillä on heti tämänpäiväinen tapaus,
Szelistyen naiset. He ovat yhtä vähän Szelistyestä kotoisin kuin
tuo torni tuossa meitä vastapäätä tai suihkukaivo tuolla. Yksi on
Háromszékista, toinen Fogarasista ja kolmas Nagyszebenistä. Vanha Rostó
pitää kuningasta pilkkanaan uskotellessaan hänelle, että naiset ovat
Szelistyestä. Mutta eihän nuori herra vain ilmaise kenellekään, mitä
minä tässä olen hyvässä luottamuksessa kertonut.»
»Minä olen unkarilainen.»
»Näen, näen kyllä, että unkarilainen äiti on synnyttänyt teidät;
senvuoksi olenkin turvautunut nuoren herran apuun.»
Isonenäinen nuorukainen rypisti otsaansa, ja hänen silmistään
leimahti salamoita. Korják havaitsi tämän vihertävän valon ja käänsi
vaistomaisesti katseensa muualle. Noilla läpitunkevilla silmillä oli,
kun ne säkenöivät vihaa, sellainen kauhua herättävä kiilto, että niiden
edessä eläimetkin vapisivat.
»Jumala minua varjelkoon, en totisesti uskalla katsoa teitä silmiin; ne
pistävät kuin nokkoset.»
»Te olette avannut ne sepposen selälleen, kelpo ajomies», sanoi
isonenäinen hymyillen.
»No, minä avaan ne teille vielä paremmin», vastasi Korják
salaperäisesti. »Sillä tällaisessa kuninkaallisessa linnassa ei juuri
mikään ole totta. Ei sekään, että minä olen ajomies.»
»Mikä sitten?»
»Minä olen budalaisen majatalon 'Oravaisen' isäntä.» Isonenäinen poika
hämmästyi, mutta ei ilmaissut sitä.
»Ah, älkää puhuko pötyä! Minkä takia olette sitten piiloutunut tuohon
liveriin?»
»Sillä on oma tarinansa. Totuus kasvaa taivaassa, rakas nuori herra,
mutta valheen juuret varttuvat talon lähettyvillä jokapäiväisessä
elämässä. Paholainen kantaa niille lannoitusta, jotta ne kasvavat
paremmin. Siis, helluntailauantaina majoittuivat nämä naiset
talooni. Miksi sen kieltäisin? Minä vanha aasi rakastuin pieneen
valakkilaistyttöön. Hän ei myöskään näyttänyt olevan minulle vieras,
ja niin puhuimme asiat valmiiksi. Vanha Rostó on myös antanut
suostumuksensa, vaikka yhä vielä pelkään hänen metkujaan, sillä hän
on siebenbürgiläinen, ja niillä on kaksinkertainen äly. No hyvä, asia
olisi sitä myöten selvä. Mutta hän sanoi, että tyttö olisi ensin
vietävä kuninkaan luo. Nyt ole varuillasi, Johan! Kotona en jaksa
kestää suurta epätietoisuutta, ajattelin, ja siksi lähdin ajomiehenä
mukaan.»
»Valakkilaistyttö on siis morsiamenne? Alan jo ymmärtää asian...»
»Senvuoksi haluaisin mielelläni päästä ruokasaliin, jotta voisin nähdä,
mitä hänelle tapahtuu.»
»Ah, mitäpä hänelle saattaisi tapahtua? Eihän häntä heti syödä?»
»Ei kai, rakas nuori herra», sanoi isäntä. »Mutta ei vallan pitkää
aikaa sitten, minulla oli ihanasti kukkiva ruusu, joka heloitti
ruukussa ikkunalla. Sitten minun kiltti äitini aikoessaan kastella sitä
otti vesiruukun asemasta tärpättiastian. Ruusulle ei tapahtunut mitään,
se ei sillä syönyt itseään, mutta ruusuun tuli nyt suloisen tuoksun
asemesta epämiellyttävä haju. Vihdoin heitin sen ikkunasta pihalle.»
Isonenäinen poika tuli miettiväiseksi.
»Tunnetteko kuninkaan?» kysyi hän tuokion kuluttua.
»Olen nähnyt hänet kahdesti, mutta tuntisin hänet tuhansien joukosta.»
»Tosiaanko?» sanoi toinen epäillen. »Minkä näköinen hän siis on?»
»Vaaleaverinen tanakka poikanen; päätään hän pitää hiukan vinossa!»
»No kuulkaa, siitä ei tule mitään, että pääsisitte sisään lakeijan
liverissä, sillä lakeijat tuntevat toisensa ja hälyttäisivät, jos
näkisivät muukalaisen Israelissa, mutta jos annatte minulle ne kaksi
taalaria, otan tehtäväkseni huolehtia morsiamestanne ja ilmoitan teille
heti, jos häntä uhkaa vaara.»
»Kunniasanallanneko?»
»Tässä käteni.»
»Mutta älkää olko mikään siansorkka», sanoi Korják puristaen
tuttavallisesti hentoa pientä kättä.
Jo aikaisemmin oli kuulunut vasemman tornikellon soitto, joka kutsui
vieraat ruokasaliin; nyt kumahtivat mörssärilaukauksetkin merkiksi,
että päivällinen oli alkanut.
»Nyt hänen majesteettinsa istuutuu pöytään», huomautti Korják,
joka budalaisena tunsi hovimenot, ja itsekseen hän lisäsi: »Minun
Vuca-rukkani on myös heidän joukossaan.»
»Niin», sanoi isonenäinen nuorukainen, »tänään annetaan komeat
päivälliset. Hankin teillekin pullon viiniä.» Ja näin sanottuaan hän
riensi ruokasalia kohti ajatuksissaan pohtien juuri kuulemaansa.
»Vai sillä tavalla! Dóczy-kuoma siis ajatteli, että kuningas, se tyhmä
narri, joka uskoo kaikki, menisi hänen satimeensa! Hyvä niinkin,
näköjään kuningas uskookin kaikki — mutta sälyttää hänen hartioilleen
sellaisen taakan, että hänen armollaan on siinä kantamista koko ikänsä.
No, minä teen, mitä hän haluaa, mutta vain pitääkseni häntä ikuisessa
ahdistuksessa.»
Iso ruokasali loisti satumaisen upeana. Vieraat olivat jo aloittaneet
liemen, kun isonenäinen astui sisälle ja liittyi eräiden toimettomina
tuijottavien palvelijoiden pariin.
Pöytä notkui sekä monien maljojen, kultaisten ja hopeisten
kukkakulhojen että lautasten painosta.
Pöydän yläpäässä istui kuningas, hänen oikealla puolellaan Anna Gergely
ja vasemmalla puolella Maria Schramm. Heitä vastapäätä istui Vuca,
joka hymyili heille yhtenään. Ja kun parvekesoittajat ottivat vauhtia
iloiseen säveleen, ei hän voinut pidättyä keinuttelemasta ruumistaan
soiton tahtiin, jolloin hänen nauhoitettu palmikkonsa kiepsahteli
hurmaavasti sinne tänne. Jokaisen naisen takana seisoi kaksi
hovipoikaa, toinen kaatamassa lasiin makeaa vermuttia tai tokayta,
toinen löyhyttelemässä viileyttä.
Sitten tulivat ruuat vuoron perään, niin moninaiset, ettei isä
Jumalakaan olisi pystynyt laskemaan niitä. Kaikki suoritettiin jykevän
upeasti. Keittiöpojat toivat ruuat etusaliin, missä husaarit ottivat ne
haltuunsa ja veivät edelleen ruokasaliin.
Jokaisen ruokalajin ilmestyessä esille nousi ylimmäinen keittiömestari,
sahraminkeltaiseen attilaan pukeutunut harmaahapsinen vanhus, joka
istui Vucan vieressä, otti husaarilta tarjottimen, meni kuninkaan luo
tarjotakseen hänelle ja notkisti joka kerta toista polveaan.
Hänen majesteettinsa joko teki kieltävän eleen merkiksi, ettei hän
välittänyt ruuasta, tai viittasi pöydän alapäähän, missä ylimmäinen
ruuanmaistaja istui herra Rostón vieressä. Ruuanmaistaja otti
palasen, maistoi sitä ja maiskutti hieman kieltänsä (se kaikki kuului
hovitapaan) ja selitti sitten _Habét saporem_ (maukasta on). Senjälkeen
keittiömestari vei ruuan jälleen kuninkaalle, joka nyt rauhoittuneena
otti siitä mieleisensä annoksen.
Milloinkaan ei kuningas ole niin pelännyt tulevansa myrkytetyksi
kuin tänään kuningas Mujkó I. Miltei jokaisen lautasen hän lähetti
ylimmäisen juomanlaskijan mukana ylimmäiselle ruuanmaistajalle,
italialaiselle lääkärille Antonio Valvesorille, ja puheli tälle kaiken
aikaa italiankielellä pöydän yli. Hän kertoi kaikenlaisia hupsuja
juttuja kuulusta Lyrilla-kuningattaresta, joka sairastuttuaan antoi
määräyksen: »Jos minä kuolen, on molemmat lääkärini haudattava elävinä
minun kanssani». Nämä tosin sitten kokosivatkin pienet älynsä yhteen
parannuskeinoja miettiessään, mutta lopulta kuningatar kuitenkin kuoli
ja sitten tapahtui, niinkuin hän oli määrännyt. Kaunis kuningatar
lepäsi Orleansin rehevässä maassa tuuhealehtisten öljypuiden varjossa,
sopimattomasti kyllä, mutta rauhallisesti, molempien lääkärien välissä.
»Kuningatar oli älykäs nainen», vastasi ruuanmaistaja, »ja
virkatoveritkin voivat olla tyytyväiset: he lepäävät kuninkaallisissa
haudoissa».
Sillä välin ylijuomanlaskija alinomaa täytti kuninkaan pikarin
uudelleen.
Ylijuomanlaskijaa ei kiusattu niin paljon kuin ylimmäistä
ruuanmaistajaa, jopa kuningas suorastaan selitti: »Ei ketään kuningasta
ole milloinkaan myrkytetty viinillä, sillä mahdotonta on ajatella
pahantekijää, joka ei pahoittelisi hyvän viinin maun pilaamista.»
Päivällinen oli oikeastaan pingoitettu ja ikävä. Herra Rostó mietti
itsekseen: »Nagyszebenin kotoiset sikotanhutkin ovat paremmat.» Mutta
kyllä hän puhuu toisin tästä päivällisateriasta, istuessaan kotona
Nagyszebenissä katsellen karkeloa, kun sikoteurastuksen jälkeen saa
pitkinä iltoina syödä ja juoda rennosti.
Yhden seikan voi todeta: aina puhui vain kuningas, alati vain hän. Muut
näyttivät olevan pelkästään pyntättyjä töllistelijöitä, vaikka hyvän
päivällisen luonteenomaisia piirteitä pitäisi olla, että kaikki puhuvat
yhtaikaa. Se on niinsanottu _amabilis confusio_, kun viinirypäleen mehu
muuttuu päässä kirjaviksi ajatuksiksi.
Ja rypälemehu oli hyvää, mutta ankara hovitapa ei sallinut sen päästä
oikeuksiinsa — paha periköön sen keksijän! Herra Rostólla ja naisilla
oli muuten riittävästi hupia, kun he saivat katsella tätä menoa.
Voi voi tätä korkeiden herrojen joukkoa! Mikä määrä kallisarvoisia
pukuja, kuinka paljon jalokiviä! Niin ne välkkyivät ja säihkyivät
niitä liikuteltaessa kuin kuvastimet! Mutta ei salikaan ollut vallan
vähäpätöinen. Laki kuvasi taivaankupua taivaankappaleineen ja
tähtineen, pantuina siihen asentoon, missä ne olivat Matiaksen ensi
kerran nähdessä päivänvalon. Seinät olivat kauttaaltaan venetsialaisten
kuvastinten peitossa, ja mille taholle katselikaan, yhtä monta
Vucaa oli näkyvissä. Entä ikkunat! Ne olivat kirjavaa lasia, siihen
aikaan vain harvoin nähtyä. Tässäkin palatsissa oli vain tähän
yhteen huoneeseen pantu lasi-ikkunat; muiden suojien ikkunat olivat
lakkakankaiset, öljyyn kastettua paperia tai läpinäkyvää maalattua
silkkiä. Seinävierille oli pantu yhtämittainen rivi marmoripenkkejä,
joita peittivät kultakudonnaiset pielukset, sillä Matiaksenkin aikana
oli paljaalle kivelle liian kovaa istua.
Näillä penkeillä istuivat omassa ryhmässään useinmainitut
laiskottelevat palvelijat tai oikeammin, kuten kai jo tiedämme
todelliset suuret herrat oikean kuninkaan seurassa, lyhyesti
»Kiirastulilinnan» kultainen nuoriso.
Ne ainakin pitivät hauskaa. He nauroivat ja juttelivat melkein
äänekkäästi, eikä se herättänyt minkäänlaista huomiota, sillä soitto
hämäsi vilkkaan keskustelun kuulumattomaksi.
»Kuinka hyvin se vekkuli näyttelee kuningasta», sanoi, nuori Stefan
Báthory lopen ihastuneena Mujkóon.
»Ihan tässä läkähtyy nauruun.»
»Hän liioittelee», tuumi Czobor; »hän ei lopultakaan näyttele osaa
hyvin. Kuningas, joka ei milloinkaan unohda olevansa kuningas, on
tavallisesti liian vähän ihminen.»
»Siinä sanoit totuudenrippeen», virkkoi Matias hyväksyvästi.
»Katsokaa, katsokaa sitä hirtehistä, kuinka kaihoisasti hän silmäilee
nuorta saksitarta.»
»Minusta näyttää, että Mujkó on kuningas vain pinnalta; pöydän alla
hän sensijaan kuhertelee sievän naikkosen kanssa. Hänen iso saappaansa
näyttää olevan vallan sopimattoman lähellä naisen pientä jalkaa.
Katsokaa vain, kuinka pikku raukka punastuu yhtenään.»
Bánffy kohautti olkapäitään.
»Riihtä puivan hevosen suuta ei saa sitoa.»
»Hm, emme voi hänen tilalleen panna Georg Lábatlaniakaan», ilkamoi
Báthory. [Sanaleikki: Lábatlan merkitsee unkarinkielessä jalatonta
miestä. — Suoni,]
Tämän karkean pilan kuullessaan Matias rypisti otsaansa, sillä se
palautti hänen mieleensä hänen uskollisen linnavoutinsa, herra
Lábatlanin, jonka Mikael Szilágyin keittäjä oli nolannut niin
häpeällisellä tavalla; siitä kulki niihin aikoihin pilkkalauluja, jotka
eivät säästäneet kuningastakaan.
»Mitä minun pitikään sanoa», puuttui Vojkffy kerkeästi puheeseen
(hänkin näkyi olevan epähieno, sillä hän oli ilmeisesti johtunut
ajattelemaan Szilágyin keittäjää ja siitä nälkäänsä), »milloin
me oikeastaan syömme päivällistä? Minun vatsassani on jo soinut
päivälliskello.»
»Minun puolestani vaikka heti», sanoi Matias: »sittenpähän asiasta on
päästy. Pyöreä pöytä on katettu.»
He pujahtivat yksitellen sivuovesta, vain kateellinen Báthory ei
malttanut, kumartuessaan ottamaan lattialta tahallaan pudottamaansa
sinettisormusta, olla käyttämättä tilaisuutta katsellakseen Mujkón
jalkoja, jotka kumminkin (sanottakoon se Mujkón kunniaksi) olivat
liikkumattomina kahden pienen punaisen saapasparin välissä.
Sitten hävisi Báthorykin pienestä sivuovesta »Mariansaliin», joka oli
saanut nimensä niinsanotuista Marianikkunoista. Nämä olivat ohueksi
hiottua agaattia, joka oli pantu lyijyrengaspuitteihin ja joka heikensi
huomattavasti huoneeseen tunkeutuvia auringonsäteitä.
Se oli komea, viileä huone. Siinä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä
nuori kuningas harrasti perinnäistapaan kuuluvaa kuningas Arthurin
ritarillisuutta Stefan Drágffyn esiintyessä Lancelotina. Salissa
ei ollut muita huonekaluja kuin iso leikkauksin somistettu kaappi,
niitä kuuluja mestariteoksia, joita firenzeläinen mestari Benedetto
da Majano valmisti, ja »pyöreä pöytä». Ah, siihen aikaan tämä pyöreä
pöytä merkitsi paljon. Se oli nuorten ylimysten unelma, toive. Merkitsi
suurta tulevaisuutta, kullanpuhdasta luonnetta, jos jostakin sanottiin:
»Hän on istunut linnan pyöreässä pöydässä.»
Nyt heitä istui siinä yhdeksän, eivätkä he pitäneet sitä suurena
kunniana, eivät liioin ajatelleet tulevaisuutta, vaan nyreilivät, kun
liemi oli kylmää. Kuningas varsinkin oli huonolla tuulella.
Keittiömestari kysyi vapisevalla äänellä: »Käskeekö teidän
majesteettinne, että lientä lämmitetään?»
»Mene hornaan ehdotuksinesi! Vie liemi pois ja tuo tilalle jokin
paistos.»
Sitten hän lisäsi kääntyen tovereihinsa:
»On kolme asiaa, joita en harrasta, ja ne ovat: uudestaan lämmitetty
liemi, lepytetty ystävä ja parrakas nainen.»
Nyt tuotiin pöytään paistetut ruokalajit, kalat, ristikolla paahdetut
liharuuat, ja liemi oli unohdettu. Ateriointi on oikeastaan vain
verotyö, joka valmistaa tien viinille, jotta se soluisi helpommin
vatsaan.
Ensi siemauksen jälkeen kuningas viittasi palvelijan luokseen.
»Ota lasikaapista kultahaarikka, täytä se reunan tasalle tavallisella
viinillä ja vie se pian Siebenbürgiläiselle ajurille, sillä hänen
lienee jo aikamoinen jano. Täytä sitten savikulho tokayviinillä ja anna
se hänelle salavihkaa huomauttaen sen tulevan mieheltä, jolle hän antoi
kaksi taalaria. Sano hänelle, että molemmat astiat kuvaavat Várpalotan
nykyistä tilannetta. Sano edelleen, että hän maistaisi kumpaakin
viinilajia ja valitsisi jommankumman, kuitenkin niin, että astiakin
jäisi hänelle.»
»Käskystä, majesteetti.»
»Kun olet tehtävän suorittanut, riennä ilmoittamaan tulos.»
Herrat söivät ja joivat ja arvailivat, mitä kuninkaan astiaviesti
oikein merkitsi.
Matias harrasti sellaisia keskusteluja ja teki itse usein aloitteen.
»No, kuka teistä tajuaa asian?»
Ensinnä puuttui puheeseen Drágffy.
»Tavallisella viinillä täytetty kultahaarikka merkitsee, että narri
kulkee kuninkaan vaatteissa; valikoidulla tokayviinillä täytetty
saviastia taas tietää, että kuningas piilee yksinkertaisissa pukimissa.»
»No niin, siitä olemme siis selvillä», sanoi kuningas hymyillen, »mutta
sanokaapa, kumman ajomies valitsee; Joka arvaa oikein, saa minulta
muistoksi kultaisen miekan.»
Hei, sitä arvailua! Kuninkaalta lahjaksi saatu miekka oli suuri
kunnianosoitus. Sentakia kannatti hieman vaivata aivojaan.
»Ei ole epäilemistäkään», sanoi Vojkffy, jolla oli pystyynkierretyt
viikset, »ettei ajomies ymmärtäisi valita kultahaarikkaa».
»Ei se ole niinkään varmaa», väitti Báthory vastaan; »jos ajomies on
ryypiskelijä (ja se hän tietenkin on) ja maistaa kumpaakin viinilajia,
ei hän malta olla valitsematta tokayta. Sillä ihmisessä on sydän suuri
herra: suuri herra on kyllä järkikin, mutta kurkku on oikea tyranni.»
Yksi todisteli sitä, toinen tätä, ja näin syntyi kaksi leiriä. Vain
nokkela Paul Guthy keksi kolmannenkin mahdollisuuden.
»Jos ajomies on järkevä, kaataa hän huonon viinin saviastiaan, hyvän
viinin sensijaan kultahaarikkaan, ja pitää hyvällä viinillä täytetyn
kultahaarikan.»
Raikuva nauru palkitsi tämän järkevän päätelmän; vain kuningas ravisti
valtavana päätänsä.
»Ellen erehdy, Guthy, olet sinä lähinnä totuutta, mutta et ihan
oikeassa; sinä tavoittelet sitä vasemmalta, vaikka se onkin oikealla,
ellen erehdy.»
He ilakoivat vielä kauan tälle asialle, kuvittelivat ajomiehen
ällistystä, hänen sisäistä taisteluaan, kuinka hän Buridanin aasin
lailla, joka kahden heinätukon välistä ratkaisukyvyttömänä karautti
tiehensä, olisi kahden vaiheilla, mitä tekisi. Oli niitäkin, jotka
kuninkaan selän takana kuiskuttelivat, että ajomies saattoi olla
rehellinen. Ristiriita, johon hänet oli työnnetty, kelpaisi Galeottin
kynän kuvattavaksi. Asia kerrottaisiin hänelle Budassa; merkitköön
hänen italialainen ihanuutensa sen jälkimaailman tietoon, mutta paljoa
tärkeämpää olisi päästä selvyyteen »omasta erikoisasiastamme», ja he
alkoivat pöydän alla sysiä toisiaan: »No, esitä se jo!» Mutta jokainen
luotti naapuriinsa, niin että kuningas oli jo nousemassa pöydästä,
kun Vojkffy lopulta antoi katseella merkin, että hän Jumalan nimessä
syöksyisi vaaraan.
Hän alkoi siis hienotunteisesti ja tahdikkaasti kiertää asiaa kuin
kissa maitokuppia; hän ei uskaltanut käydä siihen suoraan käsiksi,
jottei kaataisi sitä.
»Unkarilainen ei ole missään onnellinen, majesteetti.»
»No, kuinka niin?» riuskasi kuningas hänelle.
»Szelistyessä on se paha asia», jatkoi Vojkffy, »että naisia on liian
paljon, Várpalotassa sitävastoin on nyt toisenlainen puute: täällä on
liian paljon miehiä ja liian vähän naisia».
Kuninkaaseen ei tämä esitys näyttänyt tekevän epämiellyttävää
vaikutusta; vieläpä hän kääntyi uteliaana herrojen puoleen.
»Niin on tosiaankin asian laita, mutta sitä ei voi auttaa. Vai
onko teillä ehkä jotakin tiedossa? No, katsokaamme, kellä on hyvä
päähänpisto esitettävänä.»
»Vojkffy on paras diplomaatti joukossamme», huusivat he yhtaikaa;
»puhukoon hän!»
»Vojkffystä ei tule diplomaattia», sanoi kuningas kumoten yleisen
väitteen (ja Vojkffyn kasvot synkkenivät), »sillä hänellä on
perin älykkäät kasvot ja vaikuttava esiintyminen (Vojkffyn kasvot
kirkastuivat). Mutta sellaista henkilöä en milloinkaan käytä
lähettiläänä; hän sopii sotilaaksi, sillä hänen edessään jokainen
on varuillaan, peläten joutuvansa ansaan. Pidän enemmän tyhmistä
kasvoista. Pelkästään tyhmät kasvot merkitsevät jo puolta menestystä.
Sellaisen kanssa jokainen neuvottelee vallan huolettomasti ilman
minkäänlaista epäluuloa eikä huomaa, oman ylemmyytensä tuntien, että
häntä petetään. Vähäpätöinen ulkonäkö, johon yhdistyy suuria sisäisiä
ominaisuuksia, on diplomaattisessa toiminnassa kallis aarre.»
»Vaikka en voikaan päästä lähettilääksi teidän majesteettinne
hallituskautena», sanoi Vojkffy keveän iloiseen sävyyn, »on minulla
kuitenkin suunnitelma, joka koskee Szelistyen naisia».
»Kuulkaa, kuulkaa!»
»Meitä on kahdeksan, hyvät herrat, hänen majesteettinsa on yhdeksäs.
Kuningas on kuningas, hän valitsee yhden naisista, siis jää meille
kahdeksalle miehelle kaksi naista. Onko asia niin vai ei?»
»Se ei ole aivan oikein», sanoi kuningas, »sillä eräs naisista
lunastettiin minulta kahdella taalarilla».
»Teidän majesteettinne on Euroopan tuhlaavaisin ruhtinas.»
»Entä kuka se heistä oli?» kysyi Báthory. »Ellei se ole
valtiosalaisuus.»
»Tyttö.»
Báthory hypähti tuoliltaan.
»Tyttökö? Kahdella taalarillako? Armollisin herrani, nyt ilmoittaudun
nöyrimmästi kapinoitsijaksi.»
»Silloin käsken teljetä sinut vankilaan, jotta meillä on ainakin yksi
tavoittelija vähemmän.»
»Niin, se on totta; silloin olen mieluummin rupeamatta kapinoitsijaksi.»
»Niinmuodoin voit siis siunatun rauhan vallitessa kehitellä
suunnitelmaasi, mutta huomautan sinulle jo edeltäkäsin, ettei sinun
sovi ommella suuria saappaita pieniin jalkoihin.» [Matiaksen usein
käyttämä sanaleikki, kun joku hautoi suuria suunnitelmia vähäpätöisen
asian johdosta.]
»Suunnitelmani on perin yksinkertainen. Me lähdemme illalla huvimajan
takaiselle metsäaukealle ja ratkaisemme asian painilla; neljä voitettua
menkööt Herran nimeen, mutta neljä voittajaa käy uudelleen toistensa
kimppuun, ja siten asia on helposti ja ritarillisesti viety ratkaisuun,
sillä lopulta meitä jää vain kaksi.»
»Jääkö meitä?» huomautti leveäharteinen Kanizsay, pilkallisesti
tehostaen Vojkffyn itsekästä kieliopillista kompastusta. »Kuinka
rakastettava sinä oletkaan!»
Matias pudisti päätänsä.
»Oho, ystäväni, ei niin! Sinun ritarillisuutesi liikkuu vallan liiaksi
yhden pyörän varassa, koska, näes, kärryissäkin on kaksi pyörää.
Ritarina sinun olisi pitänyt ottaa varteen naistenkin mielipide, sillä
se kai myös kuuluu hiukan leikkiin. Kaupantekoon tarvitaan ostaja ja
myyjä, ryöstöön vain rosvo. Naiset ovat minun kattoni alla. Me saamme
olla vallattomia, mutta emme järjettömiä.
— Voihan huvitella olematta silti hävytön. Me tanssimme hiukan
heidän kanssaan, ja sillä hyvä. Vai kuinka, Lancelot? Sinä hymyilet
epäilyttäväsi, ukkoseni. No, enhän minä sentään ole Kalocsán
arkkipiispa. En väitä, että pieni vallattomuus on mikään suuri rikos.
En ole vielä milloinkaan nähnyt naissirpaleita, mikä todistaa, että
kukaan nainen ei mene rikki, jos häntä sormella koskettaa. Ei minulla
siis ole mitään sitä vastaan, jos toinen tai toinen teistä karkelon
innostamana syleilee ja suutelee naisia. Kuningas Mujkó sallii
suutelemisen, mikäli tiedän, mutta korvapuusteja, jotka mahdollisesti
saatte, ei Mujkó ota itselleen. Naiset tulivat tänne vaatimaan miehiä;
siis saakoot niitä, mutta vain laillisina puolisoina. Olen antanut
Mujkólle määräyksen, että niin tapahtuukin, ja jos teitä haluttaa,
herra Báthory...»
Naurettiin tälle asian käänteelle, joka kohdistui Báthoryyn, koska
hänen äitinsä tiettävästi etsi Galitsiasta pojalleen rikasta morsianta,
mutta iloiseen nauruun sekaantui tyytymättömiäkin ääniä.
»Ei tee mitään, hyvät herrat», rauhoitti Bánffy heitä; »kuningashan
sanoo oikeastaan seuraavaa: Muusta sopii neuvotella aviomiesten kanssa».
Kuningas aikoi vastata tähän, kun ruukkuja viemään lähetetty
kamaripalvelija, muuan Petrovay, astui sisään.
Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä. Mitä hittoa? Hänellä oli
kultainen ruukku kädessä.
»Kuinka on käynyt?» kysyi kuningas kiireesti.
»En ole eläissäni nähnyt moista narria, teidän majesteettinne», aloitti
Petrovay. »Esitin hänelle viestin; hän kuuntelee sitä rauhallisena
ja vakavana. Senjälkeen annan hänelle molemmat ruukut. Hän maistelee
molempia viinejä ja sanoo minulle seuraavasti: Tämä on pulmallinen
asia, sillä jos valitsen kultaisen ruukun ja happamen viinin, antaisi
kuningas hakata pääni poikki, koska kultainen ruukku ei varmaankaan ole
sinun lähettäjäsi oikeudenmukaista omaisuutta. Jos taas otan saviruukun
ja hienon viinin, niin väkevä viini panisi pääni pyörälle, ja se, joka
minulle viinin lähetti, tietää parhaiten, kuinka tärkeä pääni minulle
nyt on! Näin hän puhui ja kaasi tokayn erääseen astiaan. Kultaisen
haarikan viinin hän kaasi saviruukkuun, mutta astiaan panemansa hän
kaasi kultaiseen haarikkaan. Saviruukussa olevan viinin hän piti itse
ja kultahaarikan viinin hän täten palauttaa.»
Silloin ei lakattu ihmettelemästä. Ajomiestä kehuttiin ja ihailtiin.
»Miesten mies totisesti.»
»Kuka meistä nyt saa miekan?» kysyi Paul Guthy toivehikkaana.
»Ei kukaan», sanoi kuningas. »Ajomies sen saa. Se, joka näin ajattelee,
on kelpo mies; hänellä on älyä ja kunniantuntoa. Minä korotan hänet
aatelissäätyyn.»
»Eläköön kuningas!»
»Hiljaa! Älkää melutko, se voisi kuulua tuonne sisään. Mutta onpa jo
aika palata kuningas Mujkón valtakuntaan. Menkäämme.»
He tulivat juuri oikealla hetkellä.
Syötiin yhä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan.
Muutenkin täällä oli kaikkinainen valtiollinen järjestys ja
arvonanto jo hajoamistilassa, varsinkin virkamiesten parissa. Vanha
ylikeittiömestari oli lopen väsynyt virkatehtäviinsä ja selitti
kuninkaalle vasten naamaa (tietysti slovakiankielellä), ettei
hän polvistuisi enää itse Jumalankaan edessä, sillä hänellä oli
perin tuskallinen pisto ristiluussa; samoin kieltäytyi ylimmäinen
ruuanmaistaja tottelemasta ja uhkasi kuningasta, puhuen italiankieltä:
»Maltappa, narri, kunhan vain kerran saan sinut käsiini, määrään
sinulle lääkkeen, joka tekee sinut hulluksi tuskasta.»
Mujkó itsekin tunsi jo pilvien kasaantuvan, valtaistuimensa horjuvan.
He olivat kaikki nauttineet niin ylettömästä, etteivät ainoastaan
virkamiehet käyneet tottelemattomiksi, vaan vieläpä salikin kieltäytyi
heitä palvelemasta: se alkoi pyöriä heidän silmissään.
Oikean kuninkaan ja todellisten valtaherrojen tulo pakoitti Mujkón
kokoamaan kaikki voimansa voidakseen kunniakkaasti suorittaa tehtävänsä
loppuun.
Hän antoi mustalaisille merkin, että nämä keskeyttäisivät soittonsa.
Näin komennetun hiljaisuuden vallitessa hän puhui seuraavasti:
»Rakkaat uskolliseni! Ennenkuin nousemme pöydästä, juon maljan
kauniiden vieraittemme menestykseksi, Szelistyen naisten, joiden
onni on isällistä sydäntämme lähellä, sekä kotiinjääneiden että
vielä suuremmassa määrässä läsnäolevien, joita meillä on ollut suuri
ilo katsella. Kukin heistä saakoon meiltä tämän päivän muistoksi
pienen lahjan ja valitkoon vielä itselleen puolison salissa olevien
alamaisteni joukosta.»
Tämä kuninkaan julistus oli pöytäseuralle valtava yllätys ja osui
naulan päähän, sillä ylimystö oli tahallaan kokoonpantu pelkästään
naimattomista miehistä, metsästäjistä, haukkojen opettajista,
talonmiehistä ja koirien vartijoista. Nämä sanat kuullessaan setvisivät
kaikki äkkiä.
Hitto soikoon, se ei ollut mikään vähäpätöinen asia. Sillä tavoin saisi
_sub auspiciis regis_ kauniin vaimon.
Nyt kuningas kumartui nuoren saksittaren puoleen ja selitti hänelle
saksaksi, mitä hän juurikään oli sanonut, ja kehoitti häntä valitsemaan
lahjan.
»No, lapseni, valitseppa itsellesi lahja.»
Nuori nainen oli tuiki hämillään; hän pisti ujona hilkkansa poimun
hampaittensa väliin ja pureskeli hohtavan valkoista hienoa kangasta.
»Kuulkaa, kuulkaa», huudettiin siellä ja täällä, ja sitten tuli
haudanhiljaisuus.
Herra Rostón rääkyvä ääni kuului sanovan:
»Sulje silmäsi ja ilmaise halusi; älä pelkää mitään, ei maailma siitä
luhistu kokoon.»
Nuori nainen hymyili, pyyhkäisi suutaan niinkuin Nagyszebenin
suutarinvaimoilla oli tapana, kun sattui, että heidän oli puhuttava
suurelle herralle, ja sanoi kuninkaalle muitta mutkitta:
»Antakaa minulle se päähine, jota käytätte suurissa
juhlatilaisuuksissa.»
»Minäkö?» kysyi Mujkó nauraen ja kosketti sormellaan rintaansa.
Nuori saksitar nyökkäsi myöntävästi. Silloin puhkesi hillitsemätön
riemu, jota ei oikean kuninkaan läsnäolokaan kyennyt vaimentamaan.
Tämä pyyntö olikin peräti hullunkurinen. Hm, eipä ollut vaatimaton
tuo saksitar! Matias itsekin hymyili, mutta huokasi kohta senjälkeen,
sillä mitä nuori saksilaisnainen tarkoitti, sitä hän itsekin hartaasti
toivoi. [Kruunu oli keisari Fredrikillä.]
»Sinä saat sen», vastasi Mujkó lyhyesti, omaksuen jälleen
ruhtinaallisen arvonsa. »Mutta valitse nyt sinä, toinen kaunis
naapurini!»
Anna Gergely katseli neliskulmaisella pöydällä lojuvia monia
kallisarvoisia tavaroita, kultaisia ja hopeisia vateja ja muita
arvokkaita esineitä, suola- ja paprika-astioita, jotka oli valmistettu
jykevien pienten kuvapatsasten muotoon; viimemainitut esittivät
Unkarin suurimpia jokia Tonavaa, Tiszaa, Dravea ja Savea kutakin tytön
hahmossa, jonka levitetty esiliina oli täynnä suolaa tai paprikaa. Ei
ole yhtään naissilmää, jota ei tämä näky olisi häikäissyt. Mutta Anna
muisti ovelan vanhuksen neuvon: »Koska suuret herrat kaikissa asioissa
tekevät päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin,
tyttöseni, kaikkea sitä, mitä et tahdo, tee ihan päinvastoin kuin
tekisit, ellet olisi heidän parissaan. Näin kaikki ehkä kääntyy parhain
päin.» Ja hänen miettiessään itsekseen tätä neuvoa, yhä katsellen ja
tutkien pöydällä olevia maljoja ja pikareja, sattui hänen katseensa
sievään pieneen saviruukkuun, joka oli vain noin kahden kolmen denaarin
arvoinen ja jonka palvelijat olivat pelkästä tottumuksesta täyttäneet
lämpöisellä vedellä ja panneet sen tavalliselle paikalleen kuninkaan
lautasen viereen, vaikka oikea kuningas ei tänään siinä syönytkään.
Siihen aikaan syötiin Unkarissa vielä käsin. Otettiin paistivadista
ankansiipi ja jyrsittiin siitä maukas osa. Haarukka tunnettiin vain
Italiassa, kirjoittaa Galeotto. Mutta koska jokainen paisti tuotiin
liemessä, valui sahramia käyttäen valmistettu keltainen neste
sormille, jopa siitä usein sai osan myös kultakirjoviitta. (Tahrojen
puhdistajilla lienee siihen aikaan ollut hyvät ajat.) Mutta Matias,
joka osasi erinomaisesti varoa pukujaan ja syödä siististi, valeli
joka ruokalajin jälkeen kätensä haalealla vedellä, jota senvuoksi oli
pienessä ruukussa hänen edessään.
Anna Gergely tarttui pieneen saviruukkuun.
»Pyydän alamaisimmin, teidän majesteettianne, että saan ottaa tämän
ruukun muistoksi, ellei se ole vastoin teidän majesteettinne tahtoa.»
Kuului ihmettelyn sorinaa. Olipa se taas yllätys! Toinen halusi saada
maan suurimman aarteen, toinen valitsi kalleuksien ja arvokkaiden
jalokivien joukosta tyhjänpäiväisen mitättömyyden, saviruukun. Oliko
tuo nainen hullu?
Herra Rostó pudisti päätänsä.
»Pitkät hiukset, lyhyt järki.»
Kuningas Mujkó vain pysyi vakavana. Hän hymyili tyynesti: onhan
kuninkaalle samantekevää, saveako vai kultaa.
»Olkoon niin», sanoi hän. »Ja nyt on sinun vuorosi, pienokainen!»
Ah, Vuca! Pikku Vuca valitsisi nyt. Uteliaina kaikki kumartuivat
katsomaan. Siinä oli vasta oikea omintakeinen heilakka.
Vuca silitti silkkisen vyösilmukkansa suoraksi, se kun oli istuessa
rypistynyt, nousi seisomaan kuin koulutyttö ja vastasi rohkealla
kaikuvalla äänellä: »Teidän majesteettinne, minä haluan, että annatte
minulle ylikeittäjänne lahjaksi yhdeksi vuodeksi.
»Muistoksiko?» kysyi kuningas Mujkó hämillään.
Kaikkea muuta hän olisi ennemmin luullut kuin tätä. Mitä hittoa hänen
nyt piti tehdä? Eihän hän voinut luovuttaa kuninkaan kokkia. Siitä ei
ollut sovittu. Huolestuneena hän käänsi katseensa salin vasemmalle
puolelle, jossa todellinen kuningas kädet rinnalle ristittyinä seisoi
ystäviensä vieressä.
Matias ymmärsi heti, mitä tyttö tahtoi. Salavihkaa hän silmillään
kehoitti Mujkóa täyttämään toivomuksen.
Kuningas Mujkó julisti ääntään korottaen: »Meidän ylikokkimme Andreas
Pogra siirretään täten vuodeksi tytön haltuun. Pukunsa ja palkkansa hän
saa myös tänä aikana kuninkaallisesta rahastosta.»
Nämä nopeasti toisiaan seuraavat pikku välikohtaukset olivat suorastaan
sähköistäneet läsnäolijat.
Kun ihminen on syönyt hyvin, ikävystyy hän kovin pian, mutta innostuu
myös pian johonkin asiaan.
Olisi voinut kuulla kärpäsen surinan: niin jännittyneinä kaikki
tarkkasivat salin tapahtumia, vaikka ilma siellä olikin jo
tukehduttavan raskasta, täynnä ruuanhöyryjen ja hengityksen sekaista
sinipunervaa usvaa. Kuuluisan Podjebradin kellon hiekkajyvät osoittivat
jo iltahetkeä.
»Nyt siirrymme aviopuolison vaaliin!»
Silloin nousi harrastus huippuunsa. Alkoi hiljainen, tuskin kuuluva
äänten vyöry, niinkuin milloin tuuli hiljaa huojuttaa viljapeltoa.
Mutta sitten tuli täydellinen hiljaisuus, kaikki kuuntelivat
hengitystään pidättäen, ja ainoastaan vanha Rostó, joka paljosta
juonnista punoitti kuin keitetty rapu, sanoi tahtomattaan (ilmeisesti
se oli pikemminkin äänekästä ajattelua).
»No, entä minä?»
»Niin», tokaisi hänelle vieressä istuva ruuanmaistaja, »teistä tulee
niinikään aviopuoliso, jos vain joku teidät valitsee».
»Entä lahja?» änkytti ukko, mutta sen kuulivat vain ihan lähellä
istuvat.
Kuningas Mujkó ei suvainnut piitata koko välikohtauksesta, vaan
kehoitti naisia samassa järjestyksessä kuin tähänkin asti valitsemaan
itselleen puolisot.
»Puolisot? Aivan oikein...» mutisi tohtori Antonio Valvesori.
»Toivottavasti hekin kääntyvät puoleeni, jotta maistaisin ennakolta.»
Maria Schramm sanoi hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin
mehiläinen olisi surissut: »Pyydän kolmen tunnin mietintöaikaa, teidän
majesteettinne.»
»Voi sitä veitikkaa!» kuului jostakin palvelijoiden keskuudesta
naljaileva ääni sanovan. »Sillä välin hän aikoo hankkia
henkilötietoja.».
»Nyt on sinun vuorosi, Anna Gergely!»
Kaunis nainen kiepsahti pystyyn kuin hyrrä ja asteli suoraan salin
vasemmalle puolelle, säihkyvien silmien hakevina katsellessa
ympärilleen. Kaikkien silmät tuijottivat hänen solakkaa taipuisaa
vartaloansa. Kuumenneena salin lämpimässä ilmassa hän työnsi silkkisen
ortoninsa yhä taemmaksi otsalta, niin että se irtaantui kokonaan ja
liukui taakse. Kun hän nyt tarttui siihen vetääkseen sen eteen, pääsi
kiinnikenauha auki, ja orton putosi päästä, mutta samalla aukeni
hiussykerökin, ja tuuhea pähkinänruskea tukka valahti alas kietoen
hänet aaltoihinsa polvia myöten. Jumalattaren viitta!
Hän kumartui nostamaan ortonia. (Oi, ummistakaa silmänne, ellette
halua tulla kadotuksen omiksi!) Tässä asennossa olivat ihanan vartalon
plastilliset muodot vielä kauniimmat, ja hiusmeri valui kahisten
lattian marmorilaatoille.
Sitten hän nousi, astui pari kolme varmaa askelta Matiaksen eteen ja
laski pienen kätensä kuninkaan käsivarrelle.
»Minä valitsen tämän.»
Kuului pidätettyä kauhun hälinää tai oikeastaan ei hälinää, vaan
pikemminkin päinvastoin: tuli kiusallinen, jäykistävä hiljaisuus, jonka
Annakin havaitsi osaamatta selittää sen syytä.
Hän katsahti kuninkaaseen, jonka kasvoilla kuvastui kauhu. Matias
käänsi päänsä yhtäälle ja toisaalle ja liikutti huuliaan kuin sanoja
tavoittaakseen. Anna katsoi valittuunsa; tämä hymyili nyt ja viittasi
kädellään Mujkóa pysymään vaiti.
»Olenpa suoriutunut vaikeammistakin tehtävistä», sanoi hän iloisesti.
Sitten hän ojensi kauniille nuorelle naiselle kätensä ja kuiskasi
ystävällisesti hänen korvaansa: »Kiitän sinua, kyyhkyläiseni, että
hyväksyit minut ajatuksissasi, sillä sinä olet pyörinyt mielessäni
jo puolipäivästä saakka. Asia ei sujune niin helposti, kuin sinä
kuvittelet, mutta neuvotelkaamme siitä yhdessä. Istu siksi aikaa tuolle
silkkipielukselle!»
Nyt Mujkó kehoitti pikku Vucaa valitsemaan.
Vuca loi äänettömänä katseensa maahan ja kalpeni valkoiseksi kuin
seinä, ja hänen sydämensä sykki mielenliikutuksesta kuuluvasti. Hän
tunsi kyllä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mutta ei kyennyt löytämään
ainoatakaan sanaa.
Matias astui nopeasti pöydän luo ja jäi Mujkón eteen seisomaan. Hänen
huulillaan leikki veitikkamainen, vallaton hymy. Anna ihaili häntä
etäältä ja iloitsi valinnastaan. Kuinka rohkea poika siinä olikaan!
Kuinka hän jäi seisomaan kuninkaan eteen! Ikäänkuin mikäkin ylimys hän
ei edes taivuttanut päätänsä kuninkaan edessä.
»Ennen kaikkea pyydän, että teidän majesteettinne suvaitsisi ilmoittaa,
että tämä ruokasali on viisisataa neliösyltä laaja kuninkaan istuimesta
ympärimitaten.»
Ei yksikään sielu ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta yhdentekevää,
kuningas Mujkó hyväksyi sen armollisesti. »Täten julistan, että tähän
saliin kuuluu viisisataa neliösyltä.»
Matias hiipi Vucan luo ja huomautti hänelle, mitä tämä uusi selitys
merkitsi.
»Kiiruhda, tyttöseni, riennä; kuningas on julistanut, että koko piha
talleineen kuuluu saliin; niinpä voit valita majatalon isännänkin.»
»Onko se totta?» kysyi Vuca kuninkaalta romaniankielellä, ja kun Matias
nyökkäsi myöntävästi, hypähti tyttö pystyyn kuin orava ja juoksi ulos
ovesta. Kip — kop kip — kop, kuului hänen pienten nauhakenkiensä kopina
eteisen kiviltä.
Ja mitä muuta osattiin tehdä? Hei, kuningas Mujkó ja koko seurue juoksi
hänen perässään, sillä niin vaati tapa aviopuolisoa valittaessa.
Vuca juoksi minkä jaksoi suoraan talleja kohti, ja kun hän oli päässyt
niitä lähelle, huusi hän voimainsa takaa: »Johan Korják!»
Johan Korják olisi varmaan maan allekin kuullut hänen huutonsa,
mutta koska hän vain lepäili lehmuksen suojassa, kuuli hän sen vielä
paremmin. Hän tulikin heti esille, mutta ällistyi aika lailla, kun näki
niin monen suuren herran juoksevan Vucan perässä.
»Ah, sydänkäpyseni, he kai ajavat sinua takaa?»
»Ei, ei», huusi Vuca hengästyneenä, »minä saan ottaa sinut miehekseni!»
Sitten hän kääntyi ja osoitti isonenäistä poikaa.
»Tuota viisasta kelpo miestä saamme kiittää siitä.»
Matias oli juuri aikeissa vastata, kun hän äkkiä hätkähti: ulkoa
linnanportilta kuului sotatorvien ääni, ja maa alkoi täristä, ikään
kuin sotajoukko tykkeineen lähestyisi kovasti pauhaten.
Silloin kuningas unohti osansa ja koko laskiaispilan; hermostuneena hän
tarttui erään »valtaherran» hihaan; se oli herra varamajuri Benedikt
Jobbaházy.
»Rientäkää portin eteen ja ilmoittakaa minulle heti, mikä joukko sieltä
lähenee.»
Nagyszebenin prefekti (herra Rostó), joka oli kuullut isonenäisen
sanat, oli rajattomasti hämmästyksissään tästä hävyttömyydestä.
(Muutenkin hän oli jo tarkkaillut poikaa, joka pisti ison nenänsä
joka paikkaan.) Hän odotti nyt välttämätöntä nuhdetta, mutta hänen
ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän näki valtaherran kuin villittynä
juoksevan portille.
Kuningas Mujkó ei huomannut tätä kaikkea ollenkaan, vaan jatkoi
rauhallisesti tehtävänsä suoritusta. Hän kääntyi paraikaa hämmästyneen
ja vallan typertyneen Korjákin puoleen sanoen: »Täten luovutan sinulle
tytön juhlallisesti ja toivon, että kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa toimitetaan kirkollinenkin vihkiminen kaikkien sääntöjen
mukaan.»
Korják kietoi kätensä hellästi Vucan kaulalle.
»Eikä siis kukaan enää voi riistää häntä minulta.»
»Paitsi Jumalaa, ei kukaan!»
Mahtavana kajahti tämä vakuutus ilmassa. Ylen onnellinen Korják kysyi
kiitollisena jalokivin koristetulta, kärpännahka-asuiselta herralta
koruttomalla tavallaan: »Onko se totta, teidän armonne, herra Georg
Dóczy?» (Sillä hänen tietääkseen Vuca oli Dóczyn maaorja.)
»Voi sinua aasia, sinua tolvanaa!» huusi Mikael Rostó. »Etkö siis näe,
että seisot hänen majesteettinsa kuninkaan edessä?»
Korjákissa alkoi viha kiehua, ja hänen kiihtymyksensä puhkesi sanoiksi:
»Pitäkää isänne isoisää narrina, mutta älkää minua. Tuo mies on
kuningas yhtä vähän kuin minä.»
Mujkó huomasi olevansa vaarassa tulla paljastetuksi. Sen vuoksi hän ei
ollut kuulevinaan näitä sanoja.
Hän käänsi selkänsä kinastelevalle parille ja alkoi jutella italiaksi
ruuanmaistajan kanssa. Vuca puolestaan, kuultuaan mitä hänen Johaninsa
sanoi, valahti kauhusta kuolonkalpeaksi. Hän kohottautui varpailleen,
peitti pienellä kädellään »kauhean» miehen majesteettirikoksen
lausuneen suun ja kuiskasi kerkeästi painaen punaiset huulensa hänen
korvaansa: »Polvistu, sillä sinähän syökset vielä meidät molemmat
turmioon!»
Korják tuli ihan ymmälle; hän pudisti päätänsä ja katseli koreata
»kuningasta». Sitten hän otti taskustaan juuri lyödyn taalarinrahan ja
näytti Vucalle kuninkaan kuvaa.
»Tässä näet, lapseni: Matias rex. Katso tätä päätä, näitä hartioita.
Onko tuo nyt tämän näköinen?»
Vuca helähti nauramaan ja sysäsi sulhastaan tuttavallisesti kylkeen.
»Mieletöntä, sulaa hulluutta, kuvahan on sen isonenäisen näköinen.»
Onneksi kukaan ei ollut pannut merkille tätä pikku kohtausta. Kaikki
alkoivat käydä levottomiksi. Lähenevien ratsastajien kopina kuului
jo ihan selvästi. Hevosten nostattama pöly oli muuttunut mahtavaksi
pilveksi, ja terävänä raikui sotatorven ääni linnanportin likellä.
Heti senjälkeen Benedikt Jobbaházy tuli juoksujalkaa takaisin.
»No, mitä siellä on tekeillä?» kysyi Matias mennen häntä vastaan.
»Voitto!» kuului Jobbaházyn riehakas vastaus. »Ladislaus Palóczyn
ja Czudarin joukot ovat lyöneet kenraali Swehlán ja tuovat mukanaan
kolmesataa böömiläisvankia. Koska he muutenkin kulkevat tätä tietä,
haluavat he alamaisesta näyttää vangit hänen majesteetilleen
kuninkaalle.»
Matias kohotti päänsä haltioituneena, ja samassa hänen äänensäkin
muuttui toiseksi.
»Eläkööt urhoolliset sankarimme! Mutta nyt me lopetamme ilveilyn.
Tanssiaiset, häämenot ja muut hullutukset jäävät pitämättä. Tämä
uusi tapaus on pyyhkinyt ne ohjelmasta.» Ja kääntyen ystäviinsä,
jotka happamin ilmein kuuntelivat tätä kuninkaan tuomiota, hän
jatkoi: »Älkää olko pahoillanne, hyvät herrat. Emme saa esiintyä
leväperäisinä sotajoukon päälliköille. Mitä nuo urheat soturit
sanoisivatkaan, jos näkisivät täällä valepukuisen naamiokuninkaan?
Riisu yltäsi kärpännahkaviitta, Mujkó, ja mene hiiteen. Ja te muutkin,
pukeutukaa uudelleen. Tyytykää siihen, että Várpalotassa kerran oli
maailma ylösalaisin. Nyt hoitakoon kukin virkaansa. Keittäjien ja
keittiöpoikien pitää keittää ja paistaa urheille sankareillemme. —
Aioimme tässä juhlassa ylistää kauniiden naisten silmiä, mutta vielä
suurempi on Jumalan armo, kun voimme juhla-aterialla viettää tulisten
miekkojen voittoa. Keittiömestarit, käskekää vierittää esille joku
viinitynnyri janoisille sotureille. Mutta te, Jobbaházy, avauttakaa
portit Palóczylle ja Czudarille; minä otan heidät vastaan ylhäällä
hirvensarvisalissa.»
Nyt syntynyttä hämminkiä ja liikehtimistä on mahdoton kuvata. Herra
Rostó piteli päätänsä, ikäänkuin häneen olisi osunut luoti. »Ah, minä
olen mennyttä miestä, minun täytyy kuolla.»
Anna Gergely pyörtyi ja olisi kaatunut, ellei lääkäri olisi saanut
hänestä kiinni. »Tuokaa vettä, mutta nopeasti!» huusi hän. Matias
huomasi tämän ja käski lääkäriä toimittamaan Annan linnan sisäsuojiin
lepäämään.
Mutta eniten säikähti Korják; hänen polvensa alkoivat vapista, kun
hänelle äkkiä selvisi totuus, ja heittäytyen tomuun kuninkaan eteen hän
rukoili murtuneella äänellä: »Armoa minun päälleni!»
»Ah, mene tiehesi, narrimainen isäntä. Minkätähden minun pitäisi
armahtaa sinut? Ethän ole tehnyt yhtään rikosta etkä yhtään virhettä.
Me olemme tehneet rehellisen kaupan. Sinä olet antanut minulle kaksi
taalarinrahaa, ja minä olen tehnyt sinulle palveluksen: tässä on
morsiamesi. Minulla ei ole syytä moittia sinua eikä sinullakaan minua.
Nouse siis pystyyn, hyvä mies äläkä turhaan kuluta housujasi.»
Sitten hän tarttui rakkaimman ystävänsä, herra Stefan Bánffy Lendvan
käsivarteen ja läksi kiireesti linnan sisäsuojiin päin, mutta pian
hän pyörsi takaisin ja viitaten luokseen herra Nikolaus Dersffyn,
henkivartioston päällikön, antoi kovalla äänellä määräyksen:
»Szelistyeläiset odottakoot, kunnes ryhdyn lopullisiin toimenpiteihin.»
Jälkeä jättämättä kuin puhjennut saippuakupla hävisi kirjava,
hupsutteleva hoviseurue. Se oli, sitä ei ollut enää eikä sen koommin
nähdä.
Huikaisevan upeasti puetut herrat heittivät yltänsä kukin omassa
sopessaan samettinuttunsa, kirjaillun dolmaninsa tai silkkisen
kabadioninsa. Mikael Rostó vetäytyi puutarhan tiheikköön kuin
sairas aasi. Molemmat szelistyeläisrouvat vietiin linnan vasempaan
kylkirakennukseen; vain Vuca nousi tyhjiin vaunuihin, minne hän
sijoittui kuin jollekin Korjákin suoja-alueelle; siellä hänen oli hyvä
olla, sillä isäntä Korják seisoi paikalla vaunujen laitarimaan nojaten.
Heillä oli toisilleen ylen paljon kerrottavaa kultaisesta ruukusta,
keittäjästä ja paljosta muusta.
»Oi, Johan, Johan, nämäpä vasta kummia tapahtumia! Ikäänkuin tämä
ei olisikaan totta, kultaseni, vaan kaunista unta, joka meille on
lähetetty kaukaa.»
Kun Simon Czudarin ja Ladislaus Palóczyn raskaat askeleet panivat
synkeät muurit kajahtelemaan, oli loisto ja hupsuttelu kadonnut
jäljettömiin. Tilalla oli hiljainen, puritaanisen yksivakainen
nuorenmiehen hoviseurue.
Kuningas otti sotajoukon päälliköt puoleksi tunniksi puheilleen. Hän
meni esisaliin heitä vastaan ja puristi moneen otteeseen heidän käsiään.
»Tervetuloa, serkku-herrat! Istukaa joukkoomme.»
Mutta päälliköt tunsivat tavat ja kertoivat seisaallaan vaarallisista
taisteluista ja hyökkäyksistä, ovelan Swehlan hullunrohkeista teoista,
hänen itsepintaisesta puolustuksestaan ja paostaan.
»Oliko teillä riittävästi tykkejä?»
»Meillä oli mukana Varga-tykkikin.» [Matiaksen kuuluisa tykki, joka
myöhemmin Wienin piirityksessä näytteli niin suurta osaa.]
»Montako miestä olemme menettäneet?»
»Meillä on neljäneljättä kuollutta ja kaksikymmentä haavoittunutta.»
»Jälkimäiset hoidamme täällä», sanoi kuningas
»Haavoittuneet olemme sijoittaneet eri paikkoihin ja ottaneet mukaamme
vain vangit.»
»Montako miestä niitä on?»
»Yli kolmesataa.»
Tämä lukumäärä ilmeisesti tyydytti kuningasta. Hän puristi jälleen
kenraalien käsiä.
»Palkitsemme tekonne kaikesta sydämestämme, kunhan palaamme Budaan.
Ette osaa kuvitellakaan, kuinka olette täyttäneet toivomukseni.
Minä olen kuninkaansanalla sitoutunut hankkimaan juuri sen määrän
miehiä. Asia koskee erään Siebenbürgiläisen seudun asuttamista, missä
työvoimien puute on aiheuttanut sietämättömän tilanteen.»
»Ne ovat rotevaa väkeä», selitti Ladislaus Palóczy; »heidän kouransa
on kova, mutta en tiedä, pystyykö se työhön. He iloitsevat vain siitä,
mitä riistävät toiselta väkivallalla. Epäilen, tyytyvätkö he palkkaan,
jonka maaemo heille vapaaehtoisesti antaa heidän uskollisuudestaan.»
»Minä puolestani luulen heidän sopivan siihen», arveli Czudar. »Pitkän
matkan aikana olin puheissa heidän kanssaan. He ovat tutkistelleet
itseään. He ovat lisäksi kyllästyneet nykyiseen leipätyöhönsä. He eivät
ole rosvoja eivätkä sotilaita. Tänään kaikkea, huomenna ei mitään,
onhan se surullista elämää. Heihin verrattuna on vainottu susikin
armollinen herra. Varmastikin tuntuu heistä teidän majesteettinne
suunnitelma, joka tarkoittaa kotikonnun perustamista heille, perin
sopivalta. Ihminen tavoittelee useimmiten, mikä on hänestä kauimpana.»
»Antaisin mielelläni heidän jo tänään lähteä matkalle.»
»He voivat lähteä vaikka heti, teidän majesteettinne.»
»Johtajana luotettava luutnantti, jonka te saatte valita.»
»Parhaiten Stefan Szillyn joukon mukana.»
Tähän päättyi keskustelu. Kuningas sanoi heille ystävälliset hyvästit
ja kysyi eivätkö he haluaisi olla hänen illallisvierainaan.
»Soturin paikka on leirissä, teidän majesteettinne, miehistön
parissa», vastasi Palóczy. »Kauniin naisen keittiö ei olisi meillekään
haitaksi, mutta sotilaselämän ensi vaatimuksia on, ettei päällikkö syö
hanhenpaistia, kun sotamies puree mustaa leipää. Tänne linnan rinteelle
kylän vasemmalle laidalle pystytämme teltat. Siellä lepällemme
päivänkoittoon ja syömme yhdessä kenttäastioista.»
»Jos on niin», sanoi Matias, »ettette halua jäädä vieraikseni, haluan
mielelläni tulla teidän vieraaksenne».
»Alamaisimmasti odotamme teidän majesteettianne.»
»Tulen sinne, serkut», vahvisti kuningas, »mutta luutnantti Szilly
tuokoon vangit pihaan. Minä haluan puhutella heitä.»
Tuskin olivat armollisesta vastaanotosta riemuitsevat päälliköt
poistuneet, kun pihan täytti joukko julmannäköisiä olentoja,
jotka oli kytketty toisiinsa kahlein ja nahkahihnoin. Kahlehditut
olivat kookkaita, voimakkaita miehiä, jotka eivät kai vuosikausiin
olleet ajelleet tai leikanneet partaansa. He olivat takkuiset kuin
villi-ihmiset; monen suorimaton parta ulottui polviin saakka. Lyhyesti,
he esittivät kuvaa, joka ei millään lailla ollut suositeltava heikomman
sukupolven katseltavaksi.
Silmäiltyään heitä hetken kuningas sanoi nyrpeänä ystävilleen: »Ovatpa
nuo hirveän näköisiä. Pelkään Szelistyen naisten juoksevan pakoon, kun
näkevät nämä miehet.»
»Kokonaisuus on pelkkä näköharha, teidän majesteettinne», huomautti
Báthory, »koska Szillyn koreat husaarit ovat ratsain heidän takanaan.
Jos he olisivat puhtaiksi pestyt ja hyvin puetut eivätkä ratsumiehet
seisoisi heidän takanaan, voisi heitä pitää maailman kauneimpina
miehinä. Teidän majesteettinne suvaitkoon vain katsella heidän
hartioitaan, heidän koko rakennettaan, heidän rohkeita tarmokkaita
piirteitään; moni heistä totisesti kelpaisi kuvapatsaan malliksi.»
Kuningas viittasi luutnantin luoksensa.
»Luutnantti, nämä vangit sinä saatat joukkueesi mukana Nagyszebeniin,
Nagyszebenin kreivin Georg Dóczyn luo. Siellä heidät on Georg Dóczyn
kustannuksella puhdistettava ja puettava. Sitten sinun tulee huolehtia
siitä, että he asettuvat Szelistyeen ja saavat sellaiset elinehdot,
joiden mukaan näyttää taatulta, että he tulevat siellä toimeen ja
varttuvat Hyödyllisiksi alamaisiksi.»
Matias veti takanaan seisovan Vojkffyn esille.
»Sinä puhut tshekkiä paremmin kuin minä. Pidä pieni puhe vangeille ja
selitä heille, että aion pitää heistä isällistä huolta.»
Kuningas oli jo aikaisemmin antanut määräyksen, että Nagyszebenin
kreivin prefekti haettaisiin esille ja tuotaisiin hänen huoneeseensa.
Vojkffy aloitti puheensa, ja kuningas meni huoneeseensa, missä hän
tapasi Rostón ja erään niistä ylioppilaista, jotka hoitivat kuninkaan
kirjurin tointa.
Rostó heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen ja pyysi anteeksi siltä
varalta, että oli kenties loukannut hänen majesteettiaan..
»Nouskaa, vanhus, älkää kujeilko. Asia, jonka vuoksi olette täällä,
on saanut ratkaisunsa. Linnanpihalla on kolmesataa tshekkiläistä
vankia, jotka heti lähtevät marssimaan Nagyszebeniin ja edelleen
Szelistyeen. Teille ei tapahdu mitään. Voitte valjastuttaa ja lähteä
joukkueen mukana. Naiset jäävät tänne. Minä naitan heidät. Ainoaksi
rangaistukseksi teidän täytyy nyt kuunnella, millaisen kirjeen sanelen
isännällenne.»
Puhe, jota Vojkffy sillaikaa piti »kerjäläisille», kuten Palóczy oli
vankeja sanonut, tuntui tehoavan näihin tavattomasti. He olivat siitä
ihan haltioissaan, sillä paksujen seinienkin lävitse kuuli heidän
toistuvat huutonsa: »Slava Mathias Kralu!»
»Ja kirjoita nyt, Klemens», sanoi kuningas ja alkoi, selin Rostóon,
sanella:
»Matthias Dei Gratia Hungarorum Rex etc.
Bonum mane, Dóczy!
Ibi te viros admitto; feminae a te missae pulchrae insisignesque sunt,
sed non Szelistyeienses esse narrantur. Doceo te mosmet Szelistye
venatum autumnale ad reliquas aspiciendas proficiscemur judicando an
missas easque uno nido enatas essent —