INGO
Romani
Kirj.
GUSTAV FREYTAG
Suomennos --r--r.
Tampereella,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella,
1885.
SISÄLLYS:
1. Vuonna 357
2. Pidot.
3. Avonaisia sydämiä.
4. Kuninkaan hovissa.
5. Metsänajoissa.
6. Jäähyväiset.
7. Ingo kuninkaan hovissa.
8. Viimeinen yö.
9. Idis-linna.
10. Lähteen luona.
11. Salaman isku.
1.
Vuonna 357.
Vuorenkummulla, rytöhakkauksen lähellä, joka eroitti Thüringiläisten
metsät Katteista, seisoi nuori vartija vahtimassa jyrkkää polkua, joka
Kattein laaksoista johti ylängölle. Hänen päänsä päällä levitti suuri
pyökkipuu latvansa, kummallakin puolella kulki raja-aitaus pitkin
vuoren harjaa ja tiheässä pensastossa kukki karhunmarjat ja itsestänsä
kasvavat ruusupensaat. Nuorukaisella oli heittokeihäs kädessänsä ja
seljässään hihnasta riippuva, pitkä sarvi; huolettomana nojautui hän
puun runkoon ja kuulteli metsästä tulevia ääniä, tikan nolottamista,
tahi oksien hiljaista kahinaa jonkun eläimen hiipiessä pensaston
lävitse. Väliin katsahti hän maltitoinna aurinkoon tahi heitti
silmäyksen ta'aksensa sinnepäin, jossa linnoitus ja eläinten tarhat
olivat.
Äkkiä kumartui hän eteenpäin kuuntelemaan; hänen edessänsä olevalla
polulla kuului keveätä astuntaa, ja lehdistön lävitse haamoitti
eräs mieshenkilö, joka läheni häntä nopein askelin. Vartija nykäisi
rintapuolellensa hihnan, jossa sarvi riippui ja tempasi keihään,
valmiina heittämään; miehen astuessa ulos lehdiköstä ja tultua
avonaiselle rajankohdalle, huusi hän tälle, pitäen keihäänsä kärjen
tähdättynä tätä kohtaan: -- Pysähdy, metsänvaeltaja ja lausu ne
taikasanat, jotka pelastavat sinut minun raudastani! Muukalainen
heittäytyi viimeisen puun taakse sillä puolella rajaa, jossa hän
oli, ojensi avonaisen oikean kätensä ja sanoi: -- Minä tervehdän
sinua rauhallisesti, minä olen muukalainen tässä maassa, enkä tiedä
tunnussanaa.
Kaiheksuen huusi hänelle vartija: -- Sinä et tule kuten ruhtinas
hevoisella etkä saattoseuran kanssa, sinulla ei ole sotilaan kilpeä,
et sinä myöskään ole matkustavaisen kaupustelijan näköinen, jolla on
laukku ja kärryt. -- Ja muukalainen huudahti takasin: -- Pitkältä olen
minä matkustanut vuorten ja laaksojen yli, hevoseni menetin minä virran
pyörteessä, minä etsin vierasvaraisuutta sinun maisemillasi.
Jos sinä olet perki vieras, täytyy sinun varrota siksi, kun minun
veljeni sallivat sinun tulla maahan. Siihen asti lupaa minulle rauhaa
ja olla itse rauhassa.
Molemmat miehet olivat terävillä silmäyksillä katselleet toisiansa,
nyt laskivat he keihäänsä kukin rajan puoleista puuta vasten, astuivat
tuolle avonaiselle paikalle ja tarjosivat kättä toisillensa. Kättä
lyödessänsä tutkistelivat he tarkkaan toisensa ajatuksia. Vartija
katseli teeskentelemättömällä ihmettelemisellä tuon muutamaa vuotta
itseänsä vanhemman muukalaisen voimakasta käsivartta, uljasta ryhtiä ja
ylpeätä katsantoa.
-- Ei olisi helppoa miekkaileminen sinun kanssasi vihriöivällä
nurmikolla, -- sanoi hän avosydämisesti -- minä olen milt'ei pisin
miesi meidän simanjuojista ja sittenkin täydyn minä kurkottaa sinua
katsellessani. Ole tervetultu minun puuni alle ja huo'ahda, kunnes minä
ilmoitan sinun tännetulosi.
Sillä välin kun muukalainen huoletoinna totteli kutsua, pani vartija
sarven huulillensa ja puhalsi kaikuvan ilmoitushuudon kansansa
laaksoihin. Vuorien karut kertoivat noita ankaria ääniä. Vartija
katsoi etäisessä uutismaassa oleviin majoihin ja nyökkäsi päätään
tyytyväisenä, sillä liikettä alkoi näkyä huoneiden ympärillä;
tuokion perästä riensi eräs ratsastaja ylängölle. -- Ei mikään voita
villihärjän sarvesta lähtevää, tenhokasta ääntä, -- lausui vartija
hymyillen ja heittäytyi kanervikolle muukalaisen viereen, sill'aikaa
kun hänen silmäyksensä nopeasti lensi pitkin metsässä olevaa
rytöhakkausta ja hänen edessään olevaa vierasta laaksoa. -- Puhu,
matkustaja, hiipiiköhän kentiesi vihollinen sinun jäljestäsi tahi
oletko muutoin nähnyt sotureja metsässä?
-- Ei ääntäkään kuulu metsässä muuta, paitsi mitä siellä on kuuluva,
-- vastasi muukalainen, ei kukaan Kattein vakojista ole vaaninut minun
polkuani sitten kuuteen päivään ja yöhön.
-- Kattein lapset syntyvät sokeoina maailmaan kuten koiran penikat,
-- lausui vartija ylenkatseella. -- Kuitenkin luulen minä sinun hyvin
osanneesi käyttää metsän piilopaikkoja, kun olet voinut välttää heidän
etuvartijoitansa.
-- Minun edessäni oli valo takanani pimeys, -- vastasi muukalainen
uljaasti. Vartija katseli säälillä miestä, jonka ruskeoista kasvoista
nyt oli selvästi nähtävänä väsymys ja jonka ruumis hervotoina nojasi
puun runkoon. Vartija mietiskeli hetken itseksensä; sitten sanoi hän:
-- Jos sinulla on ollut pelkäämistä Kattein kostoa, on sinun kaiketi
täytynyt monta päivää olla ilman tulta ja savua sekä olet ollut
huonolla matkaeväällä, sillä metsä ei nyt tarjoa edes marjoja eikä
hedelmiäkään.
-- Näetkö, minä olen vartijana ruhtinaani seurueessa, enkä tiedä, jos
hän tulee tarjoamaan sinulle suolaa ja leipää; mutta nälkäistä miestä
en tahdo metsässä nähdä. Ota ja syö minun laukustani! Näin sanoen
ojensi hän kätensä puun taakse, otti esille mäyrännahkaisen laukun
ja tarjosi muukalaiselle sinä olevaa karkeata leipää ja lihaa. Tämä
vilkasi kiitollisena häneen, mutta oli vaiti. Silloin tarjosi vartija
hänelle pienen sarven, avasi sen puisen kannen ja sanoi, ystävällisesti
tarjoten: -- Ota suolaakin, tässä puun alla on minun asuntoni ja
kotini, tässä olen minä isäntänä. -- Vieras otti sarven. -- Siunaus
seuratkoon lahjaa, olkaamme ystäviä. -- Hän söi hyvällä ruokahalulla ja
nuorukainen katseli sitä tyytyväisillä silmäyksillä.
-- Kun armas aurinko lähettää säteitänsä metsästön läpi, silloin on
vartian virka hyvä -- alkoi muukalainen vihdoin puheen; -- mutta
kuin metsä humisee öisestä myrskystä, silloin vaaditaan rohkeutta
metsäiseltä vartijalta.
-- Tämä rajamaa on pyhitetty kansan hyville jumalille, -- vastasi
vartija, -- kummaltakin puolelta virtaa pyhiä lähteitä ales laaksoihin,
ja me, metsän asukkaat, olemme tottuneet puiden öiseen lauluun.
-- Sinä olet nuori iältäsi, -- jatkoi muukalainen, -- sinun isäntäsi
panee sinuun suuren luottamuksen, jättäessänsä maan rajan vartioimisen
sinulle yksinänsä.
-- Raja-aituuksella on paljo miehiä -- ilmaisi vartija. -- Meillä
ei ole suurta pelkoa vihollisten joukkojen päällehyökkäyksestä
vuoristossa, sillä vieraan jalalle käynyt öinen maan sisäpuolelle
tunkeutuminen kallioiden ja metsäpurojen kautta vaikeaksi. Mutta huhu
kertoo tuiman tappelun joku aika sitten syntyneen roomalaisten rajalla
Allemanein ja Caesarin välillä, jota he nimittävät Julianukseksi, ja
kymmenen päivää sitte lensi meillä yönaikana jumalan kesyttömätöin
lauma ilman läpi, -- hän katsoi arasti korkeuteen, -- siitä ajasta asti
vahdimme me maan rajaa.
Muukalainen käänsi päänsä ja heitti nyt ensimäisen kerran silmäyksen
toverinsa kotimaahan. Siellä kulkivat vuorenharjanteet suurissa
kaarteissa jono jonolta, niiden keskivälillä oli syvä laakso, ja
missä se laajeni aavikoksi, näkyi vuorelta juoksevan virran vaahto
kimaltelevan auringonpaisteessa.
-- Ja nyt, toverini, annapa minun tietää, kenen lippua sinä kannat ja
mihin sinä aiot johtaa minua.
-- Kaikissa laaksoissa, joita sinun silmäsi näkee, ja vielä etemmäksi
aina tasangolle asti vallitsee haltijana herra Answald, Irmfriedin
poika, jonka palvelija minäkin olen.
-- Kaukana ollessani kuulin suuren kuninkaan hallitsevan Thüringiläistä
kansaa; häntä nimitettiin Bisino-kuninkaaksi, -- vastasi vieras.
-- Sinä olet kuullut oikein, -- vakuutti nuorukainen, -- Mutta tämä
metsäseutu on ikivanhoista ajoista ollut vapaa oman herrassukunsa
hallinnon alaisena, ja maan suuri kuningas tyytyy siihen, että me
vahdimme hänen rajojansa ja vuosittain lähetämme hevoisia hänen
hoviinsa. Vähät huolimme me, metsän asukkaat, kuninkaalta, ja
Answald-herra käy ani harvoin kuninkaanlinnassa.
-- Eikö Bisino kuningas pidä luetteloa teidän karjoistanne, joita minä
näen tuolla majain luona? -- kysyi muukalainen taaskin.
-- Hm, kerran syntyi aseenkalsketta kylissämme, koska kuningas tahtoi
syöttää sikojansa meidän tammimetsissä ja kerta sai hän halun metsästää
villihärkiä meidänkin metsissämme, mutta sen koomin ei siitä olla
kuultu mitään.
Muukalainen katseli vakaisena ales laaksoon. -- Ja missä sinun isäntäsi
talo on?
Vartija osoitti laakson aukeamaan. -- Tuolla vuoren juurella se on,
kolmen tunnin matka alespäin rivakkaalle kävelijälle, mutta meidät voi
laitumelta otettu hevoinen viedä sinne lyhyemmässä ajassa. Kuuletko
kavion kopsetta? sarvi on ilmoittanut tovereilleni, että vieras oli
saatettavana; minun vahdista päästäjäni tulee.
Muuan ratsastaja tuli ravissa vuoritietä ylös, uljas nuorukainen,
vartijan näköinen kasvoiltaan ja ryhdiltään; hän laskeutui hevoisen
seljästä ja puhui hiljaa toverinsa kanssa. Vartija jätti hänelle
torven, heitti nahkalaukun hartioillensa ja tarjosi hevoisen
muukalaiselle. -- Minä tulen sinun jäljessäsi, -- sanoi hän, hyljäten
tarjoumuksen; vieras tervehti kädellään ja päällänsä uutta vartijata,
joka uteliaana katseli häntä, ja ohjasi seuraajansa kanssa matkansa
ales laaksoon päin.
Kaita tie johti jyrkkään ales kiemurtelevaa virtaa kohden
jättiläispuiden välitse, joiden naavat loistivat hopealta auringon
valossa, puunjuurien ylitse, jotka luikertelivat tiellä ikäänkuin
jättiläiskäärmeet ja kohosivat korkeisiin kaariin niillä paikoilla,
joista vesi oli huuhtonut pois niiden alla muinoin olleen soran.
Virran rannalla sulki tien vedenrajalla olevat puut ja paljous
kuihtuneita kaisloja; veden voima oli kevään aikana kuljettanut
sinne tuulenkaatamia puunrunkoja, jotka nyt kellottivat sikisokin
lehdittömine oksineen; mutta metsän asukkaan veitsi oli leikannut
ahtaan polun oksakisojen läpi. Joutuisilla askelilla, kiiruhtivat
miehet ales laaksoon, he hyppivät rohkeilla harppauksilla kiveltä
kivelle, puulta puulle, nuori vartija etimäisenä; usein teki hän
korkean hypyn ilmassa samoinkuin heitetty pallo kepeästi hyppii jyrkkää
vierua ales, ja missä joku leveä rotko keskeytti heidän kulkunsa,
uudisti hän hyppynsä taaksepäin rohkaistaksensa täten seuraajaansa.
Ohjakset oli hän laskenut hevoisen kaulalle ja tämä juoksi haltijansa
perässä tottelevaisena kuin koira; he voisestakin näytti tuo raivaama
toin tie tuntuvan hauskalta. Tyytyväisen näköisillä silmäyksillä
mittaili vartija erästä rivakkaa harppausta, jonka muukalainen oli
ottanut puron yli ja tutki sitte hänen jalkansa jättämää jälkeä
pehmoisessa maakamarassa. -- Sinä astut voimakkaasti ollaksesi
väsynyt miesi, -- sanoi hän; -- minusta näyttää, että sinä varmaan
ennenkin olet uskaltanut tehdä rohkeita hyppyjä verisellä arolla.
Jalkasi jäljestä näen sinun olevasi meidän kansaa, sillä varpahat ovat
taipuneet ylöspäin ja paino kohtaa enimmäkseen jalan etuosaa. Ensin
pidin minä sinua puheestasi päättäen vieraan maan miehenä. Oletko
koskaan nähnyt roomalaisen jalanjälkeä?
-- He kulkevat pienillä jaloillaan lyhyillä askelilla ja nojaavat koko
jalkapohjaansa, kuten väsynyt ihminen tekee.
-- Niin sanovat ne meidänkin miehistä, jotka ovat olleet lännessä. Minä
olen itse tähän asti nähnyt ainoastansa aseettomia kaupustelijoita
tuosta mustatukkaisesta kansakunnasta, -- lisäsi hän puolustellaiden.
-- Pitäköön onnen jumalattaret roomalaisten jalat kaukana teidän
maastanne, -- vastasi muukalainen.
-- Sinä puhut kuin meidänkin vanhukset; me nuoret sitä vastoin
ajattelemme siten, että joll'eivät he tule meidän luoksemme, menemme
me heidän luoksensa, sillä ihmeellisen sanotaan heidän maansa olevan,
kaikki huoneet kirjavasta kivestä, suloinen auringon paiste ympäri
vuoden ja vihriöivä maa keskellä talvea; makea viini tavallisempaa kuin
kalja, istuimet ja penkit hopeasta, tytöt tanssivat puettuina silkkiin
ja kultaan ja sotilas on kaiken tämän komeuden herra.
Vartija odotti turhaan muukalaiselta vastausta, he kulkivat hetkisen
vaitonansa rinnatusten, vihdoin tarttui nuorukainen hevoisen ohjaksiin.
-- Tässä alkaa tasaisempi tie,-- sanoi hän, -- nouse selkään, että
ennen iltaa saapuisimme määrämme päähän. -- Muukalainen laski kätensä
hevoisen säkeelle ja hyppäsi raskaasti satulaan, hänen johtajansa
nyökkäsi tyytyväisenä ja vihelti hiljaa, jonka jälkeen hevoinen
vilkkaalla juoksulla vei ratsastajansa ales laaksoon päin, sillävälin
kun nuorukainen juoksi jalkaisin hänen rinnallansa, heiluttaen
keihästänsä ja väliin huudahtuksella kehoittaen hevoista, joka silloin
hirnahti ja käänsi päätänsä vastaukseksi.
-- Keitä ovat naiset tuolla etäällä, vaaleissa pu'uissa? -- kysyi
muukalainen, kun he seisahtuivat eräällä lähellä uutismaata olevalla
kukkulalla ja katselivat aitausta. -- Haa! -- huudahti vartija, --
herraskartanon tytöt ovat tulleet, tuolla on Fridan ruskea lehmä,
kuuletko sitä kaunisäänistä kelloa, joka sillä on kaulassansa? Ja
tuossa on tyttö, itse! -- Hänen punastuneet kasvonsa ilmaisivat, että
kohtaaminen oli hänestä mieluista.
-- Noissa vanhoissa mökkilöissä, näetkö tuolla etäällä, on paimenen
asunto; kesällä menee kylän karja suvilaitumelle, ja meidän
tyttömme tulevat kuljettamaan kellarin tulot herraskartanoon. Tuolla
pyökkimetsässä taas elää sikopaimen väkinensä; eipä ole kauniimpaa
tammenterholaiduinta koko maassa niin pitkälle, kuin aurinko
paistaa. -- He olivat nyt ennättäneet uutismaalle, vartija otti pois
salvat, jotka estivät pääsöä juhtatarhoihin, ja muukalainen ratsasti
aitaukseen, jossa lehmät ammuen juoksentelivat, sill'aikaa kun paimenen
vaimo palvelijattarinensa kantoi maitoastiat viileään kellariin,
joka, ollen rakennettu kivistä ja sammalista, oli pohjoiseen päin ja
johon sopi pitkiä rivejä maitokehloja. -- Meillä on onni mukanamme,
muukalainen, -- huudahti vartija, -- Irmgard, meidän ruhtinaamme tytär,
on täällä itse katsomassa karjaa; jos hän mieltyy sinuun, saatat olla
huoleti hyvästä hoidosta.
-- Missä hän on, jonka nimen sinä mainitsit? kysyi muukalainen.
-- Tuolla hän seisoo jakelemassa käskyjä palvelustytöille, sinä voit
helposti eroittaa hänet niistä muista, -- Neitsyet seisoi kärryn
luona, jolla, valjastettuna kahden härjän jälkeen, kuljetettiin
herraskartanoon maitohuoneen tuotteet: kovaan puserrettua voita
puuastioissa, jotka olivat tehdyt metsässä kasvavista luumupuista, ja
kuminajuustoja ladotut viheriäisten lehtien väliin.
-- Mene hänen luoksensa, toverini, ja sano hänelle, että täällä on
vieras, joka lähestyy rukoillen suojelusta. Minä en tahdo puhutella
sinun herrasi tytärtä niin kau'an, kuin hänen isänsä ei ole suonut
minulle sijaa liedensä ääressä. Ja koska sinä olet ystävällinen
minua kohtaan, niin puhu hyvää minusta niin pitkälle, kuin voit. --
Muukalainen laskeutui hevoisen seljästä ja kumarsi etäältä neitsyelle.
Hänen keltaiset kähäränsä kiemuroivat vapaana hänen korkean vartalonsa
ympärillä, ne aaltoilivat hänen nuorten kasvojensa voimakkaiden
juonteiden ympärillä ja ulottuivat aina uumaan saakka. Hopealla
huolitettu vyö piti kiini hänen valkoista pellavapukuansa, jonka
yllä hän kantoi lyhyttä kaappua hienosta, runsailla koruompeluksilla
kaunistetusta villakankaasta ja alastomissa käsivarsissansa oli hänellä
kultaisia renkaita. Suurin silmin katseli hän muukalaista, ja nyökkäsi
hiljaa päätänsä vastaukseksi hänen nöyrälle tervehdyksellensä.
Vartija astui neitsyen luokse: -- Muukalainen etsii sijaa meidän
istuimillamme ja vuodetta väsyneen päänsä varalta; minä johdan häntä
taloon, jossa ruhtinas ratkaiskoon hänen kohtalonsa.
-- Me suomme lepoa matkustajalle, jonka jumalat meille lähettävät.
Olkoon hän kuka hyvänsä, hyvä tahi paha, joka rukoillen lähestyy
meidän liesiämme, on hän kolme päivää meidän vieraamme; sitten kysyy
minun isäni, onko hän rehellinen mies eikä arvotoin oleskelemaan
meidän kattomme alla. Sillä tiedäthän sinä itsekin, Wolf, että monta
julmaa muukalaista kuljeskelee kurjuudessa ympäri maata ja tuovat sen
kirouksen, joka seuraa heidän askeliansa, mukanansa rehellisen miehen
huoneesen.
-- Käytöksestänsä päättäen näyttää hän kohtelevan rehellisesti sekä
ystävää että vihollista, -- lausui vartija.
Neitsyt heitti muukalaiseen lyhyen silmäyksen: -- Jos hän on sellainen,
kun sinä sanot, saatamme olla iloissamme hänen tänne tulostansa. Tarjoa
hänelle maitoputina, Frida!
Muukalainen joi ja kun hän kiitellen antoi putinan takasin Fridalle,
sanoi hän: -- Siunaus sinun laupiaalle kädellesi! Ensimäisen
tervetuliaisen tässä maassa lausui minulle ystävällisesti tuo
lämminsydäminen nuorukainen, olkoon tämä toinen nyt minulle enteenä,
että minä hovikartanossakin tulen löytämään sen rauhan, jota minä niin
hartaasti halajan.
Sillä välin oli vartija itseänsä varten ottanut kiinni yhden
hevoisista, jotka juoksentelivat eri aitauksessa. Kun hän valmistiihe
nousemaan selkään, astui rusoposkinen Frida hänen luoksensa: -- Onni
on sinulla ollut unissasi, Wolf, -- pilkkasi hän; -- sill'aikaa kun
sinä lepäsit on vieras lintu tarttunut rajalle viritettyyn ansaan.
Minkälainen oli unesi, vartija, orjantappuraisella vuoteella?
-- Huuhkain ei sallinut minun nukkua, se vaikeroi Fridan takia, joka
öiseen aikaan seisoo ravistelemassa aitausta, saadaksensa tietää, miltä
taholta hänen tuleva miehensä on ilmestyvä.
-- Mutta minä näinkin kuivettuneella pensaalla erään tikli-varpusen,
joka lähetti vanhaa takkiaisen höytyä häävuoteeksi sille rikkaalle
sudelle.
-- Ja minä tunnen erään ylpeän kaunottaren, -- vastasi Wolf
mieliharmilla, -- joka polki jalkainsa alla orvokit, joita hänen piti
poimia ja lankesi tätä tehdessänsä nokkosiin.
-- Ei sinun pellollasi kasvaviin nokkosiin, sinä typerä Wolf! --
vastasi Frida vihaisesti.
-- Minä tiedän tytön, jota en pyydä tanssimaan, kun täällä tästälähin
pidetään tanssiaisia, -- vastasi Wolf.
-- Kun susi [Wolf suomeksi susi. Suoment.] tanssii, lentävät hanhet
puuhun nauramaan -- ivasi Frida.
-- Sido itsellesi seppele kauranoljista, neiti hanhi, -- huudahti Wolf
vastaukseksi hevoisen seljästä ja lähti ajaen ravia pois muukalaisen
kanssa, joka tämän puheen ajalla siivosti oli pysynyt keihäsheiton
matkan päässä.
-- Hän on epäkohtelias nuorukainen, -- valitti Frida
hallitsijattarellensa.
-- Kuten metsässä huusit, sait vastauksen, -- lausui tämä hymyillen.
Ja heittäen silmäyksen vieraan ratsastajan jälkeen, jatkoi hän: -- Hän
näyttää sangen suuren kansan hallitsijalta.
-- Ja sittekin oli hänen jalkineensa rikkinäiset ja nuttu kulunut, --
sanoi Frida.
-- Luuletko kallion repivän köyhän matkustajan jalkoja ainoastaan?
Sen, joka tulee kaukaa, otaksumme nähneen paljon ja olleen monessa
seikkailussa; meihin koskee kipeästi, jos hänestä nälän ja puutteen
pakoittamana on tullut huono miesi, ja me soisimme hänelle rauhaa, niin
paljon kuin meidän voimissamme on.
Aurinko laski ja puiden pitkät varjot laskeusivat tielle ratsastajien
ehtiessä laakson laitaan. Vuoret erkanivat kummallekin puolelle,
puron varrella kasvoi vaaleanvihreätä ruohoa ja kirjavia nurmikukkia,
punakarvainen repo juoksi tien poikki heidän nähdensä. -- Punaturkki
tietää ihmisasuntoja olevan läsnä, -- lausui vartija, -- se hiiviskelee
mieluummin, missä se kuulee kukonlaulun.
Heidän edessänsä oli kylä ilta-auringon valossa, hautojen ja puita
kasvavien vallien ympäröimänä: oksien lomatse nähtiin siellä täällä
valkoisia, ruskean olkikaton alla olevia, lisärakennuksia, ja
savupyörteitä, jotka nousivat katoilta. Kylän syrjässä sijaitsi
pienellä kukkulalla ruhtinaan asumus, eri suojeluaitauksen ja haudan
ympäröimänä, ja korkealle kartanon monien huoneiden ja pihattojen
yli kohosi vierashuoneen katto, jonka harjua koristi kauniilla
leikkauksilla somistetut metsäeläinten sarvet.
Heidän edessänsä olevalla nurmikolla harjoitteli poikajoukko
sankaritemppuja; he olivat asettaneet pystyyn korkeat telineensä ja
kiipesivät vuorottain riemulla ylös ja ales. Ratsastajani lähestyessä
juoksi koko joukko tien vierelle ja katselivat rohkeoilla silmäyksillä
tuota muukalaista miestä. Vartija huusi yhden pojista luoksensa
ja kuiskasi jotakin hänelle; poika juoksi nuoren hirven tavoin
korkeilla harppauksilla hovikartanoa kohti, ratsastajien töin tuskin
saadessa virmojen hevoistensa juoksua hillityksi. Kylän kujalla
pölyävässä tomussa leikkivät pienet lapset hyppien, pojat ainoastansa
villapaidassaan ja pikku tytöt valkoisessa aivinaisissaan; avokintuin
pöllyttivät he maata ja lauloivat. Joukko hajosi ratsastajien
lähestyessä, kylässä olevien huoneiden akkunoista pilkisteli vaimojen
päitä, ja jokaisesta ovesta tuli näkyviin alastomia lapsia. Miehiä
näyttäytyi ovilla, tähystäen vieraita haukansilmillä, ja vartija ei
unohtanut kehoittaa toveriansa heittämään silmäyksen milloin mihinkin
ja tervehtää hevoisen seljästä huoneiden asukkaita, -- sillä -- lausui
hän, ystävällinen tervehdys avaa ihmisten sydämet ja sinä voit kentiesi
pian tulla tarvitsemaan naapurien apua.
Sillävälin oli poika ennättynyt pihaan. Answald-ruhtinas istui
lehtimajassa, joka oli päärakennuksen varjoa suovana etehisenä; hän
oli pitkänläntä mies, hartiakas, harmaiden hiuksien ympäröimillä,
vilpittömillä kasvoilla; paidan yllä oli hänellä majavan nahalla
reunustettu villapaita hänen nahkasukkarisa olivat kurotut kirjavilla
remeleillä, ja ainoastansa hänen uljas ryhtinsä ja kunnioitus, jolla
muut häntä puhuttelivat, ilmaisi hänen olevan isännän. Näin istui
hän tässä miehiensä ympäröimänä ja katseli mielihyvällä kahta hyvin
syötettyä sonnia, joita palvelijat ajoivat hänen ohitsensa, koska ne
olivat määrätyt uhrieläimiksi pian valmistettavassa juhla-atriassa.
Poika tunki kiiruusti erään vanhan viisaannäköisen miehen luokse,
joka seisoi päämiesten vasemmalla puolella ja osasi antaa kohteliaita
vastauksia herransa sanoille; tälle sanoi poika hiljaisella äänellä
asiansa. -- Nuori Wolf tuo tänne erään muukalaisen, -- vastasi vanhus
ruhtinaan kysyvän silmäyksen; -- se miesi on tullut Kattein luvatta,
hevoisetta ja asutta, yksinäisenä, köyhänä miehenä, hän pyytää
vieraanvaraisuutta.
-- Varustakaat hänelle tervetuliaismalja vierashuoneesen, -- käski
Answald-ruhtinas tyynesti ja antoi palvelijoille merkin poistumaan.
Sitten sanoi hän ystävällensä: -- Levottomuudella näen minä näitä
kuljeksivia muukalaisia. Romalaissodan sytyttyä Rhen-virran rannoilla,
lentelee kuumia kipinöitä maissamme, ja moni mies, jolle on tehty
väkivaltaa, kuljeksii ympäri ja tekee hirmuisia pahatöitä katkerassa
vihassaan.
-- Jos hän tulee pakolaisena etelästäpäin, voi hän kentiesi antaa
tietoja roomalaissodasta.
-- Hän voi myöskin tuoda maahan roomalaista viekkautta. Velsiläisten
tavat hiipivät ruttotaudin tavalla meidän laaksoissamme, ne ovat
täyttäneet kuningasten linnoja korskeudella. Meidänkin kuninkaat
haluaisivat koreilla purppurassa ja syöttää joukon konnamaisia
henkivartijoita, jotka työntävät puukon vapaan miehen selkään, kun
tämän kasvot ovat tulleet vastenmielisiksi heidän herrallensa Kuitenkin
tulkoon muukalainen vaikka ken tahansa; mitä hädässä oleva miesi
tarvitsee, pitää hänen saaman. Mutta pidä sinä huolta siitä, että
viisaalla puhelemisella saat tietää hänen salaisuutensa.
Ruhtinas astui huoneesensa ja istui kunnijasijalle, joka, tammipuusta
tehtynä, seisoi oven vastapäätä ja oli nuoren, mustan karhun nahalla
peitetty. Ruhtinaan jalat lepäsivät rahilla ja kädessänsä piti hän
valkoista valtikkaansa.
Oven edessä hyppäsivät ratsastajat ales hevoisiltansa, muukalainen
asetti keihäänsä ovenpieltä vastaan ja istahti vaitonansa oven
ulkopuolella olevalle penkille. Tallipäällikkö tuli ulos ja pyysi häntä
kohteliaasti tervehtien istumaan kunniaistuimelle. Solakkana astui
muukalainen salin kynnyksen yli, hän ja ruhtinas katselivat hetken
tarkasti toisiansa, ja kumpikin olivat hyvillänsä siitä, mitä olivat
nähneet.
-- Terve sinulle, Answald, Irmfrieden poika.
-- Terve sinullekin! -- kaikui vastaus kunniasijalta.
-- Suo väsyneelle matkustajalle virvoitusjuoma lähteestäsi, hedelmä
pellostasi ja suojaa kattosi alla. Minä tulen ilman ystävittä, ilman
koditta, ilman turvatta sinun liedellesi; anna minulle, mitä sinun
kansasi vieraanvaraisuus suo matkustajalle.
Hildebrand astui esiin ja alkoi puhua: -- Ruhtinas antaa sinulle
kansassansa vallitsevan tavan mukaan kolmen päivän levähtämisajan ja
kolmen päivän ravinnon, sitte tiedustaa hän kansalta sen tahtoa. --
Kantakaatte hänelle istuin lieden luokse, pojat, ja tarjotkaat hänelle
Jumalan antimia.
Kolme nuorukaista kantoivat, yksi istuimen, johon muukalainen
asettautui, toinen leipää ja suolaa kahdessa astiassa, kolmas puisen
sarkon täytetty tummalla oluella. Viimeksi mainittu tarjosi ensiksi
juoman ruhtinaalle, joka kosketti sarkonlaitaa huulillansa, ja sitte
muukalaiselle.
Sitten antoi tallipäällikkö palvelijalle merkin ja kaikki menivät
huoneesta.
-- Ja nyt, matkustaja, -- alkoi Hildebrand ystävällisin sanoin,
istautuen ruhtinaan jalkoihin; -- nyt, kun olet saanut turvaa henkesi
ja jäsentesi suhteen, anna meillekin tiedoksi, jos voit, oletko
vuortemme takana nähnyt tahi kuullut mitään, joka voisi olla meille
hyödyksi, eikä sinulle miksikään vahingoksi. Sillä nyt on murheelliset
ajat, ja varovainen perheenisä koettaa saada tietoja paljon kulkeneilta
miehiltä. Tahdotko itse kertoa, koska Jumala on suonut sinulle lahjan,
että sinun sanasi helposti liittyvät toisiinsa kielelläsi; vai kysynkö
minä sinulta, mitä meidän on tarvis tietää?
Muukalainen nousi seisovallensa. -- Minä tuon sanoman, joka panee
miesten sydämet liikkumaan, mutta en tiedä, saattaako se teille iloa
vai surua. Eräs taistelu on tapahtunut, suurin mitä miesmuistiin on
oteltu. Sudet ulvovat taistelukentällä, ja korpit lentelevät Allemanein
luiden yli, jolle kansalle meidän jumalamme ei ole suonut voittoa.
Frankilaiset ovat voittaneet tappelun Romalaisten eduksi, Allemanein
kuninkaat, Hnodomar ja Athanarik, ovat joutuneet sotavangeiksi ja
heidän kanssansa monta ruhtinasten poikaa; Caesarin sotajoukot
raivoavat tulella ja miekalla Schwartzwald'in laaksoissa Main-virtaan
saakka ja vievät pois laumoittain sotavankeja. Caesar on saanut vallan
rajamaan yli ja Kattein sanotaan lähettäneen airuita hänen leiriinsä
tarjoamaan hänelle liittoa.
Syvä äänettömyys seuraisi näitä mieltä masentavia sanoja.
Answald-ruhtinas tuijotti synkästi maahan, ja Hildebrand'kin saattoi
töin tuskin salata mielenliikutustansa.
-- Meillä on rauha. Romalaisten ja Allemanein kanssa, -- lausui hän
vihdoin varovasti; -- eikä Thüringiläiset pelkääkään Caesarin voimaa.
Mutta sinä olit itse, kuten huomaan, saapuvilla tappelun kestäessä ja
sinä olet sittemmin välttänyt Kattein kyliä, vaikka sanotkin heidän
olevan ystävällisiä Romalaisia kohtaan. En tahdo kysyä sinulta, kenelle
sinä olisit suonut voiton.
-- Minä ilmoitan sen kysymättäkin, -- vastasi muukalainen uljaasti, --
minä en ole ruvennut Romalaisten palkkalaiseksi.
-- Ystävällisyyden ilmaus leimahti näkyviin ruhtinaan silmästä. -- Sinä
et ole Allemanein kansasta, -- sanoi hän, -- puheestasi päättäen olet
sinä niitä saman jumalamme lapsia, jotka asuvat kaukana idässä.
-- Vandali Oder-virran rannalta, vastasi muukalainen rivakkaasti.
-- Pitkä on matka kotiseudultasi, muukalainen, Rhen-virran varrella
olevalle tappelukentälle. Onko sinunkin kansakuntasi lähettänyt
miehensä sotaan?
-- Minä tulin Rhen-virralle ilman kansalaisittani, onnetoin kohtalo
pakoitti minut pois kotiseuduiltani.
-- Onnettoman kohtalon luo Jumala tahi miehen oma ynseä luonne.
Älköön se, mikä on karkoittanut sinut pois kotoasi, maatko raskaana
sydämelläsi.
Muukalainen nyökkäsi kiitokseksi päätänsä. -- Vieraan halu on olla
kestittäjällensä mieliksi; suo anteeksi, jos muukalainen etsii keinoa
sinun suosiosi saavuttamiseksi. Minä olen omassa maassani kuullut
laulettavan laulua siitä, miten esi-isäimme aikoma muuan sankari
Thüringistä taisteli kansani sotilaiden joukossa Romalaisia vastaan
kaukana etelässä, Donaun varrella. Irmfried oli hänen nimensä.
Ruhtinas ojensi itseään istuimellansa ja lausui: -- Hänen kätensä on
siunaten levännyt minun pääni päällä, hän oli minun isäni.
-- Hän oli erään minun kansassani syntyneen soturin kasvinkumppali. Kun
ruhtinas läksi pois minun synnyinseudultani, murti hän voimakkaalla
kädellänsä kahtia erään romalaisen kultarahan ja jätti jäljelle toisen
puoliskon olemaan vierasvaraisuuden merkkinä tuleville sukupolville.
Jos toinen kultarahan puolisko on sinulla, on toinen minulla.
Hän ojensi ruhtinaalle kiiltävän kultarahan. Answald-ruhtinas syöksi
äkkiä istuimeltansa ja piti sitä tarkastellen päivää vastaan. --
Hiljaa, -- käski hän, -- älköön kukaan virkkako sanaakaan. Mene,
Hildebrand, jättämään tämä tunnusmerkki hallitsijattarelle, jotta
hän liittäisi tämän yhteen toisen puoliskon kanssa; ja pyydä häntä
olemaan yksinänsä, kun minä tuon hänen luoksensa erään muukalaisen. --
Hildebrand riensi ulos, isäntä astui lähelle vierastansa ja katseli
häntä hämmästyneenä kiireestä kantapäähän. -- Mikä olet sinä miehiäsi,
joka tuot minun kotiini niin jalon tervehdyksen? -- Ja hän jatkoi
iloisesti: Ei tarvita tuoda tunnusmerkkiä; siitä hetkestä, kun sinä
astuit kynnykseni yli, olet sinä saanut minun sydämeni sykkimään. Tule,
sankari, sanoinaan minulle nimesi siellä, missä salaisen tunnusmerkin
kumpaisetkin puoliskot liitetään yhteen.
-- Hän riensi kiiruusti edellä ja muukalainen seurasi hänen jäljessänsä.
Salissansa seisoi Gundrun-rouva, ruhtinatar, pitäen kumpaistakin
kultarahan puoliskoa liitettyinä toisiinsa. Tässä on kaksi tähkää
samasta korresta, -- huudahti hän puolisollensa, -- se, jonka sinä
minulle lähetit, on Ingbert-kuninkaan merkki.
-- Ja hän, joka nyt lähestyy ruhtinattaren polvea, -- lausui
muukalainen, -- on Ingo, Ingbert-kuninkaan poika.
Pitkä äänettömyys seurasi tätä huudahtusta: Gundrun-rouva katsoi arasti
tuohon uljaasen soturiin, hänen jaloihin kasvoihinsa, kuninkaalliseen
vartaloonsa, ja hän kumarsi syvään, tervehtien; mutta ruhtinas puhui
huolestuneena: Usein olen minä halunnut saavani nähdä ystävieni
kasvoja, noiden jumalaisien sankarien; minun isäni on kertonut minulle
monilukuisista hovipalvelijoista, suuresta seurueesta loistavassa
teräs-asussa. Mutta toisin ovat korkeat jumalat päättäneet näkemisen
hetken. Matkustajan pu'ussa, anelevana muukalaisena, näen minä sen
suuren kuninkaan ja minä vapisen sydämessäni. Ennustakaan tämä hetki,
jolloin näen sinun kasvosi, hyvää. Kuitenkin luulen minä saavani
rehellisesti osoittaa sinulle uskollisuuttani.
-- Mutta minä en tule onnen lemmityisenä sinun enkä puolisosi luokse,
-- lausui Ingo vakaisesti; -- pakolainen olen minä, enkä tahdo minä
salaa hiipiä sinun suojaasi. Minut karkoitti synnyinmaastani oma
setäni, joka isäni kuoleman jälkeen varasti kruunun hänen pojaltansa,
tuskin voivat uskolliset miehet pitää minua salassa siksi, kunnes
minä kasvoin mieheksi; vaara on minulle suotu, kuninkaan lähettiläät
etsivät minua jokaisesta kansasta, he tarjoisivat lahjoja ja vaativat
minun henkeäni. Noiden harvojen uskollisten kanssa menin Allemanein
sotakentälle, näiden suuret kuninkaat soivat minulle ystävyytensä,
ja sodan päivänä johdin minä erästä osastoa heidän miehistänsä. Nyt
antoi Caesar voitostansa hurmaantuneena etsiä niitä, jotka eivät
avojaloin antauneet hänen valtansa alle. Kau'as ulottuu hänen voimansa
kuningasten linnoissa, minä näin sinun apurisi, Kattein, lähettiläiden
ratsastavan hänen luoksensa Rhen-virralle rauhan merkeillä, ja
sentähden olen minä kuusi päivää ja yötä salaa suden poluilla hiipinyt
heidän maakuntainsa kautta, olipa milt'ei ihme, että minä pääsin
joutumasta heidän käsiinsä. Tämä tulee sinun tietää ennenkuin lausut:
Ingo, ole tervetullut luokseni!
Ruhtinas epäröi ja etsi puolisonsa silmiä, missä hän istui tuolillansa
ja katseli alespäin. -- Mitä rehellistä on ja valat käskevät, sen minä
teen, -- sanoi Answald-ruhtinas vihdoin, ja synkeys katosi hänen
kasvoiltansa; -- ole tervetullut luokseni, Ingo, sinä kuninkaan poika!
-- Jaloa mielialaa ilmaiset, sankari, -- alkoi ruhtinatar, --
epäillessäsi tuottaa vaaraa kestitsijäsi huoneelle. Mutta meidän
tarvitsee punnita, miten me samalla kertaa voisimme täyttää lupauksemme
sinulle ja suojata meidän kotiamme vaarasta. Kauaksi kaikuu kuninkaan
nimi mailla, ja monta vihollista väijyy sankarin ympärillä, joka
kantaa kruunua, sen olet sinä itsekin huomannut. Sentähden on minun
ajatukseni, että ainoastansa varovaisuus voi pelastaa sinut ja meidät.
Ja jos minä saan suoraan lausua herralleni ja puolisolleni ajatukseni,
näyttää minusta parhaalta, että sinun vieraasi tuntemattomana oleskelee
huoneessasi, ja ett'ei kukaan muut kuin sinä ja minä saa tietää hänen
sukuperäänsä.
-- Pitääkö minun omassa huoneessani salata tämän jalon vieraan
täälläoloa? -- lausui ruhtinas mielikarvaudella. -- Minä en ole
kenenkään alamainen, en Caesarin enkä Kattein.
Thüringiläistenkin kuninkaat syövät mielellään atriansa
kulta-astioista, joita romalainen taide on valmistanut, -- jatkoi
ruhtinatar; -- kavahda herättämästä kuninkaan epäluuloa!
Vieras seisoi liikkumattomana, ja turhaan koetti ruhtinatar päästä
hänen ajatuksiensa perille.
-- Vaikeaksi käy jalon veren salaaminen palvelijan pu'ussa, -- vastasi
Answald-ruhtinas.
-- Siegfrid-sankarikin, josta runoilijat laulavat, seisoi palvelijan
pu'ussa alasimen ääressä.
-- Ja paiskasi vihdoin alasimen kumoon sekä sepän samaten, -- huudahti
ruhtinas. -- Lausu itse, Ingo, miten tahdot sinä meidän itseäsi
kohtelemaan.
-- Minä olen turvaa etsiväinen, -- lausui vieras maltillisuudella,
-- enkä saa nurista, jos näet hyväksi asettaa minut joko korkealle
tahi alahalle penkillä istuvien miestesi joukossa. Minä en kerskaile
nimelläni, mutta minä en sitä salaakaan, etkä sinäkään taida antaa
minulle kunniatointa tointa.
-- Hän miettii kuten minäkin, -- sanoi ruhtinas.
-- Aina pelkäävät sankarit kunniansa vähenemistä, -- lausui ruhtinatar
hymyillen. -- Mitä minä pyydän, on helppo myöntää, tyytykäät vaan vähän
aikaa siihen pukuun, jonka me talossamme muukalaiselle lahjoitamme;
sill'aikaa hankkii ruhtinas sinulle kansan suosioa. Rajalla oleva sodan
jyrinä ei kestä ikuisesti, uusia sotia ei tule puuttumaan Caesarilta,
muutaman kuukauden kuluttua on melu tauonnut, ja sillävälin saattaisi
meillekin onnistua voittamaan kuningas puolellemme.
-- Minä tahdon miettiä asiata yön kuluessa, -- lausui ruhtinas, --
sillä viisas on minun puolisoni neuvo, ja usein olen minä koetellut
hänen neuvojansa. Salaa itsesi siksi, sankari, alhaisessa asussa, ja
usko minua, ikävällä mielellä vartoon minä sitä päivää, jona minä
julkisesti salissa saan ilmoittaa, mitä sinun ja minun kunniani vaatii.
Sitten menivät miehet ruhtinattaren huoneesta. Mutta kun ruhtinas
illalla kävi levolle, lausui hän: Minun sydäntäni vihloo; nähdessäni;
hänet alimaisena penkillä.
Mutta ruhtinatar vastasi hiljaa: -- Koettele kuitenkin ensiksi, josko
hän ansaitsee sinun suojelustasi. Sillä outo on muukalaisen käytös ja
iloton hänen elämänsä. Säilyttäkäämme hänen salaisuutensa kaikilta,
Irmgard-tyttäreltämmekin.
2.
Pidot.
Ruhtinaan talossa valmistettiin pitoja maan miehille. Ruhtinatar
kävi palveliatterensa kanssa niiden huoneiden läpi, jossa keittiön
varat säilytettiin; siellä riippui pitkässä rivissä sianliikiöitä,
pyöreitä makkaroita ja savustettuja härjänkieliä; hän riemuitsi
noista runsaista varoista, antoi ottaa ales, mitä tarvittiin keittiöön
ja käski palvelijattaria leikkaamaan merkin herkkupaloihin, jotta
paloittaja siten tietäsi asettaa ne vanhimpien pöydälle. Sitten meni
hän viileään kellariin, joka kiviholvineen ja maan sekä turpeiden
peittämänä oli eräässä nurkassa, johon auringon säteet juuri niukalta
tunkivat; täällä valitsi hän tynnyrejä, jotka sisältivät voimakasta
olutta, ja simaruukkuja sekä katseli epäröiden joitakuita isoja,
kummallisia saviastioita, jotka olivat eräässä nurkassa, puoleksi
maahan kaivettuina. -- Minä en luule ruhtinaan tulevan haluamaan
viiniä, mutta jos hän käskee sitä tuomaan, niin käskekää juomanlaskijaa
ottamaan tuon pienen astian, sillä ne muut ovat suurempata juhlaa
varten. Ja pitäkäätte itse silmältä, ett'eivät ne kömpelöt miehet särje
sitä kallista astiaa, se on olkiin käärittynä kuljetettu hevoisten
ja miesten avulla suurella vaivalla tänne velsiläisten maasta, ja
tuo pitkä matka voisi mennä turhaan poikien varomattomuuden kautta,
kun he ovat päihtyneet simasta. -- Vielä kerran heitti hän vakaisen
silmäyksen pitkin avaraa varastohuonetta. -- Täällä on kylläksi varoja
ruhtinaankin perheelle, ja monta hauskaa vuotta voi sima ilahuttaa
miesten sydämiä; suokoon jumalat meidän miesten tyhjentävän ne kaikki
riemulla ja kunnialla. Ja kuulehan, Frida, me tiedämme kyllä, mitä
miehet tarvitsee, mutta juomakemuissa pettää joskus laskut, vaikka
ne olisivat runsaammaltakin otetut. Anna tuoda ylös varoilta vielä
kolme ruukkua vanhaa simaa, ja sano juomanlaskijalle, että jos miehet
ovat rauhallisella päällä ja rehellisessä keskustelussa, tarjottakoon
lopulta tämäkin heille, mutta jos he kiukustuvat toisiinsa ja
riitelevät kiivaudessaan, pitää hänen kaataa heille varovaisuudella,
ett'ei mikään suuri onnettomuus meitä kohtaisi.
Ruhtinatar ohjaisi nyt askeleensa keittiörakennukseen, jossa suuret
valkeat leimusi kiviarinoilla. Huoneen ulkopuolella työskentelivät
nuoret miehet uhrieläinten, suurten hirvien ja kolmen metsäsian,
paloittamisella sekä lihan kiinnittämisellä, pitkiin paistinpuikkoihin.
Mutta tytöt istuivat pitkissä riveissä höyhentämässä lintukasaa, tahi
pyörittelivät kämmenillänsä ryytinsekaista vehnätaikinata suuriksi
leiviksi. Ja kylän pojat odottivat hymysuin sitä hetkeä, jolloin
nuorukaiset kääntäisivät puikkojansa, että hekin saisivat osansa
sankarein pidosta.
Sill'aikaa laittoivat ruhtinaan miehet suuren salin reilaan. Se
avara rakennus sijaitsi pihan keskellä kokoonliitettynä paksuista,
honkasista hirsistä; yhdet portaat johtivat avatulle ovelle ja sen
sisässä oli katto-orsia kannattamassa kaksi riviä korkeita puupylväitä,
ja näistä pylväistä seiniin asti oli kolmella sivulla korkopermanto;
keskellä sisäänkäytävän vastapäätä sijaitsi kunniaistuin isännälle
sekä ylhäisimmille vieraille ja sen vieressä kauniisti koristettu,
lehtimajan muotoinen istuinsija perheen naisille, että lie olisivat
tilaisuudessa katselemaan pitoja niin kau'an, kuin heitä halutti. Ja
nuoremmat miehistä koristivat lehtimajan kukkivilla oksilla, joita he
olivat taittaneet lehdossa. Mutta ulkona tuli Wolf, ajaen suurta vaunua
täynänsä kaisloja ja kalmusruokoa, joita hän oli ollut lähellä olevan
lammin rannalta ottamassa ripottaaksensa niitä laattialle.
-- Täällä, muukalainen, on hyvä olla, -- puhutteli Wolf tervehtiessänsä
Ingoa, -- sinuakin vastaan on ruhtinas ollut laupias, sinä kävelet
uudessa pu'ussa, jonka meidän vaimot ovat kutoneet. Miltä tuntuu
Thüringiläisten tyttöjen kutoma kangas?
-- Mitä hyvästä sydämestä tarjotaan, tuntuu aina saajalle hyvältä, --
vastasi tämä hymysuin. -- Minua ilahuttaa taaskin kuullani äänesi,
sillä monta päivää perätysten olet sinä ollut poissa.
-- Me pojat pyydystimme koirain kanssa juhlapaistit metsästä, --
vastasi nuorukainen, -- Auta, Theodulf, -- huudahti hän eräälle
seuralaisellensa, -- pitääkö minun yksinäni purkaman kuorma?
Theodulf, muuan uljas miesi joukosta, tarttui jäykillä käsivarsillaan
kaisloihin ja puhui olkansa takaa muukalaiselle: -- Ken on tottunut
anomaan vieraalta vaatetta, ei pitäisi seisoa työtönnä, koska ei
paremmatkaan miehet säästä käsiänsä.
Ingo katsoi synkkänä puhujaan, joka oli pitkävartaloinen soturi
ja pitkä arpi poskipäässänsä; ruhtinaan miesi vastasi muukalaisen
silmäykseen yhtäläisellä jäykkyydellä, toisen viha yltyi toisen
silmäyksistä, kunnes kumpaisenkin silmät säihkyivät tulta toisillensa.
Mutta voittaen itsensä hillitsi Ingo vihansa ja vastasi kääntäen
selkänsä: -- Jos olisit pyytänyt ystävällisemmin, olisin mielelläni
täyttänyt pyyntösi.
Mutta vartija kuiskasi hänelle: -- Ole häntä ärsyttämättä, hän on julma
miesi, joka mielellään pitelee aseita; hän on ruhtinattaren sukulainen
eikä ole palvelija, kuten me olemme, sillä hän on jaloa sukua ja on
ainoastansa joksikuksi ajaksi ruvennut palvelukseen sekä tulee kerran
perimään isänsä omaisuuden. Eihän ole ihme, jos kaislat hänen sormiansa
hierovat kun hän niitä kantaa.
-- Ken palvelee, hänen täytyy myöskin kantaa, -- vastasi Ingo synkkänä.
Mutta vaimotkin kiinnittivät huomionsa muukalaisen juhlapukuun.
Katsokaapa, kuinka uljaana muukalainen kuljeskelee ruhtinattaren
lahjoittamassa nutussa, -- sanoi Frida Irmgardille.
-- Jalo mieli aateloi huonommankin pu'un, -- vastasi Irmgard.
-- Huonomman? -- huudahti Frida, -- nuttu on parahinta kangasta mitä
meidän arkuissamme on, sen minä kyllä tiedän, sillä minä joku aika
sitten sen ompelin. Minusta tuntuu kummalliselta, että ruhtinatar
tuhlaa niin hienoa kangasta muukalaista varten.
-- Ei kait se mies ole mikään joutava, -- vastasi Irmgard.
-- Se minunkin luuloni on, vastasi Frida uteliaana, sillä minä näin
äsken ruhtinattaren kohdatessaan puhuttelevan häntä äsken pihassa;
kumpaiseltakin puolelta tehtiin herrastervehdyksiä; ruhtinatar hymyili
hänelle ja silitteli hänen vaatteitansa, aivan kuin olisi hän ollut
tälle joku läheinen sukulainen.
-- Kun muukalainen eilen illalla tuli liedelle, jonka ääressä miehet
olivat koolla, -- vastasi Irmgard, -- laski minun isäni sitä ennen
huolettomasti leikkiä miesten kanssa, mutta nähtyänsä muukalaisen,
muuttui hänen olentonsa, hän nousi ylös mennäksensä muukalaista
vastaan, mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt; juhlallinen oli kuitenkin
sitten hänen käytöksensä, ja aterialla oli sellainen äänettömyys, kuin
jos lähettiläs kuninkaan hovista olisi istunut kunniasijalla.
-- Muukalainenkin astui, -- jatkoi Frida innokkaasti, --
sisääntullessansa rivakkaasti ruhtinasta vastaan, ikäänkuin olisi hän
tahtonut istua kunniasijalle, ja yhden miehistä täytyi nyäistä häntä
nutusta takasin paikallensa, ett'ei hän unohtaisi kunnian vaatimuksia.
-- Sen minä näin, -- nyökkäsi Irmgard; -- hän naurahti silloin. -- Ja
tätä muistaessansa naurahti hän itsekin.
-- Ja kuitenkin istuu hän kaikkein alimaisella istuimella, -- huudahti
Frida, -- ja nyt kun tuo suulas Wolf taaskin panee suuren kielensä
liikkeelle, täytyy muukalaisen kuulla pojan viisautta.
-- Jos se on salaisuus, -- lausui Irmgard hiljaa, -- saamme me tytöt
sen kyllä kaikkein viimemmäksi tietää.
-- Mutta sinä itse, -- muistutti Frida, -- olet sen jälkeen ollut häntä
kohtaan sangen vähän ystävällinen. Me olimme kuitenkin ensimäiset,
joita hän kohteliaasti tervehti, ja kolmen päivän ajalla olet sinä
kieltänyt häneltä kaiken kanssapuheen. Tylyksi tulee kait miesi sinua
nimittämään ja kovasydämiseksi, itse ei hän rohkene sinua puhutella,
koska hän on tullut tänne hädässä olevana miehenä, tervehdi siis sinä
häntä vihdoinkin tervetulleeksi.
-- Tehkäämme, mikä kohtuullista on, -- vastasi Irmgard. Hän meni
vastahakoisesti noiden nuorten, uljaiden miesten joukkoon, jotka
olivat ruhtinaan seurueena, kun hän ratsasti kyläin läpi tahi
ensimäisenä taisteli tappelussa. Mutta lähestyessänsä muukalaista
häpesi Irmgard puhutella häntä muiden kuullen, vaan pysähtyi Theodulfin
luona ja sanoi: -- Myöhään kaikui illalla sinun metsätorvesi portin
ulkopuolella, oliko saaliisi runsaskin, orpana?
Theodulf punastui riemusta kun ruhtinaan tytär tervehti häntä ennen
muita, hän kertoi tälle metsästysonnestansa ja johti hänet erään
aituuksen luokse, jossa kaksivuotias karhu istua jörötti. -- Koirat
iskivät kiinni sen turkkiin, minä sidoin sen hihnoilla ja kannoin sen
elävänä kotiin, hänestä, saavat kaiketi kylän lapset leikkitoverin.
Kun Irmgard oli katsellut karhua, ja meni pois Fridan seurassa,
huudahti tämä nuhdellen: -- Kohteliaillapa sanoilla puhuttelitkin
muukalaista.
-- Minä olin kylläksi likellä, -- vastasi Irmgard, -- ja kuitenkin oli
hän vaiti.
-- Hän tietää paremmin, miten ruhtinaan tyttären tulee käyttäidä, --
vastasi Frida.
Mutta Irmgard piti sitten vierasta silmältä, ja nähdessään tämän
seisovan nojaamassa aitaa vastaan erillänsä toisista, meni hän
yksinänsä tämän ohitse, pysähtyen ikäänkuin sattumasta ja lausui:
-- Pääsi kohdalla olevassa seljapuussa pesii pieni, harmaja lintu,
yöllä lauleskelija. Tytöt rukoilevat joka ilta näätää ja pöllöä,
etteivät ne hävittäisi sen pesää. Jos se laulaa sinulle, kuultele
ystävällisesti, että se iloitsisi sinun hyvänsuovasta mielestäsi. Sen
sanotaan laulussansa muistuttavan jokaiselle kaikkia, mitä tälle on
rakasta.
Ingo vastasi avosydämisesti: -- Jokainen siivekäs olento, haukka
ilmassa ja laululintu pensaassa, laulavat samaa laulua muukalaisen
korviin, ne muistuttavat hänelle isänmaatansa. Siellä minun äitini
ripoitti talvieinettä linnuille, että ne laulaisivat hänelle hyviä
enteitä elämässänsä. He ovat aina siitä alkaen näyttäneet uskollisilta.
Monta kertaa ovat nuot metsän lähettiläät höyhenpu'uissansa
varoittaneet pakoisalla olevaa miestä arolla ja metsässä uhkaavista
vaaroista. He ovat tulleet hänelle toveriksi kovassa kohtalossansa;
samoinkuin hän kulkevat nekin koditoinna maailmassa ja samoinkuin
hän elättävät nekin itseänsä saaliilla, jota sattuvat saamaan tahi
antimella, jonka joku ystävä heille lahjoittaa.
-- Mutta kuitenkin löytävät ne kaikkialla villahöyteitä, joista
rakentavat pesänsä, -- vastasi Irmgard.
-- Mutta mihin saa maanpakolainen rakentaa majansa? -- kysyi vieras
vakaisena. -- Se, joka seisoo oman kotinsa kynnyksellä ja katselee
hevoisia isältään perityllä laitumella, ei voi käsittää miten puutteet
jäytävät uljaan miehen sielua, kun hänen täytyy ottaa vastaan lahjoja,
vaikka haluaisi itse niitä antaa.
-- Sinä valitat sen huoneen antimista, joka on ottanut sinut
liedellensä? -- kysyi Irmgard nuhdellen.
-- Onnelliseksi ylistän minä sitä perheenisää ja emäntää, jotka
rikkaassa kodissansa osoittavat ystävällisyyttä muukalaiselle, --
vastasi vieras. --. Mutta ilman kiintokohtaa leijailee sen miehen
ajatukset, jolle he ovat suoneet nurkan penkillänsä. Sillä yhä
tutkii vieras arkana isännän kasvoja, josko tämä edelleenkin pysyy
hänelle ystävällisenä. Jokainen talossa oleva voi varmasti turvautua
oikeuteensa, ainoasti ventovieraalle on se maa, jota hän polkee,
ikäänkuin ohut jää, joka kentiesi murtuu hänen allansa huomenna, ja
niin usein kuin joku suu avautuu häntä puhuttelemaan, ei hän tiedä,
josko sanat tulevat sisältämään hänelle kunniaa tahi pilkkaa. Älkäätte
suuttuko minuun tästä valituksestani, -- pyysi hän. -- Sinun silmäsi ja
sinun sanasi ovat houkutellet ilmi salaisia murheita minun rinnastani,
ja typeränä rohkenin minä puhua avosydämisesti sinulle. Minuun koskisi
kipeästi, jos olen pahoittanut mielesi.