Produced by Tapio Riikonen
LIIAN PALJON KULTAA
Ynnä muita kertomuksia Klondykesta
Kirj.
JACK LONDON
Suomennos
Oulussa,
Kansan Tahto,
1911.
Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapainossa.
SISÄLLYS:
Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän
muodostuman ajalta.
Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.
Uskollisuus.
Liian paljon kultaa.
Tuhat tusinaa munia.
Lit-lit'in naimiskauppa.
Bastardi.
Jees Uck'in tarina.
Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän
muodostuman ajalta.
Minä pesen käteni heti alussa hänen suhteensa. Minä en voi omasta
puolestani taata hänen juttujaan eli vastata niistä. Huomatkaa, että
minä kirjotan tämän esipuheen oman rehellisyyteni turvaksi. Minulla on
nimittäin varma, vaikkakin vaatimaton asema, ja minulla on myöskin
vaimo; ja sen yhteiskunnan vuoksi, joka kunnioittaa toimeentuloani
hyväksymisellänsä, sekä vaimoni ja jälkeläisteni vuoksi en voi panna
mahdollisuuksille alttiiksi kuten ennen muinoin. Minä toistan
senvuoksi, että minä pesen käteni hänen suhteensa -- tämän Nimrodin,
mahtavan metsästäjän, rehdin, sinisilmäisen, pisamaisen Thomas
Stevensin suhteen.
Nyt kun olen menetellyt vilpittömästi itseäni ja kaikkia niitä tulevia
kohtaan, joita vaimoni näkee hyväksi lahjoittaa minulle, voin minä olla
jalomielinen. Minä en ole arvosteleva niitä juttuja, joita Thomas
Stevens on kertonut minulle, minä en tule edes lausumaan minkäänlaista
tuomiota niistä. Jos minulta kysytään syytä siihen, voin minä
ainoastaan vastata, että mitään sellaista minulla ei ole. Monta kertaa
olen minä miettinyt, harkinnut ja punninnut, mutta aina tuloksetta --
niin on asian laita todellakin! Luultavasti sen vuoksi, että Thomas
Stevens on liian paljon suurempi minua. Jos hän on puhunut totta --
niin, silloin on kaikki tyyni hyvin. Ja jos hän ei ole puhunut totta,
niin on sittenkin kaikki tyyni hyvin. Sillä kuka voi todistaa jotain
myöten eli vastaan? Minä luovun pulman ratkaisemisesta, ja
heikkouskoiset voivat tehdä niinkuin minäkin olen tehnyt -- mennä
tapaamaan Thomas Stevensiä itseään ja väitellä hänen kanssaan niistä
tapahtumista, jotka minä, jos onni on minulle suosiollinen, olen nyt
kertova. Missä hän on löydettävissä? Se on hyvin helppoa. Jossakin
sillä alueella, jota yhdeltä puolen rajoittavat 53:s pohjoinen
leveysaste ja napa, toiselta puolen oivallisimmat metsästysmaat, jotka
sijaitsevat Siperian itärannikon ja Labradorin äärimmäisen osan
välillä. Että hän löytyy jossain tällä selvästi ilmoitetulla alueella,
siitä voin panna sanani panttiin rehellisenä miehenä, jonka
toivomuksena on jättää rehellisen miehen maine ja nuhteeton elämä
perinnöksi jälkeläisilleen.
On mahdollista, että Thomas Stevens on käsitellyt eri tavalla totuutta,
mutta kun me ensi kerran kohdattiin -- tämä tulee painaa mieleen --
astui hän äkkiä leiriini paikalla, missä luulin olevani vähintäinkin
tuhat peninkulmaa sivistyksen äärimmäisestä rajasta. Nähdessäni nämät
ihmiskasvot, ensimmäiset mitkä minä olin nähnyt kuukausiin, olisin minä
voinut rynnätä ylös ja ottaa hänet syliini, vaikka minä en suinkaan ole
mikään tunteellinen ihminen, mutta hänestä näytti käynti olevan
vähäpätöisin tilaisuus auringon alla. Hän tuli aivan yksinkertaisesti
kävellen luokseni nuotiolle ja heitti lumikenkäni toiselle ja pari
koiraa toiselle puolen, niin että siinä tuli tilaa hänelle nuotion
ääressä. Sanoi että hän oli vaan pistäytynyt katsomaan saadakseen
lainata hyppysellisen soodaa ja nähdäkseen olisiko minulla mitään
kunnollista tupakkaa. Sitten otti hän esille vanhan piippunysänsä ja
täytti sen mahdollisimman huolellisesti, minkä jälkeen hän sanallakaan
pyytämättä suostumustani tyhjensi puolet tupakkakukkaroni sisällöstä
omaansa. Ja se olikin hyvin hyvää lajia. Sitten veti hän syvään
henkeään vanhurskaan miehen mielihyvällä ja nautti hehkuvien,
keltaisten tupakanlehtien savusta.
Oliko hän metsästäjä? Linnustaja? Kullanetsijä? Hän kohautti
olkapäitään. Ei, hän tahtoi vaan katsella hiukan ympärilleen. Oli joku
aika sitten tullut Suurelta Orjajärveltä ja tuumaili nyt kävellä
Yukonin maahan. Asiamies Koshimissa oli puhunut niistä löydöistä, joita
oli tehty Klondykessa, ja häntä hiukan halutti lähteä ja katsoa kuinka
siellä asiat olivat. Minä huomasin, että hän puhuessaan Klondykesta
käytti sen arktista nimitystä. Hän kutsui sitä Reindeer Riveriksi --
kuten seudun vanhimmilla oli tapana, kun he puhuivat _chechaquas_
ja vastatulleiden kanssa yleensä. Mutta hän teki sen niin
teeskentelemättömästi ja aivan kuin luonnollisena asiana, että siitä ei
tuntenut itseään loukatuksi, ja minä annoin hänelle anteeksi. Hän sanoi
myös, että ennenkuin hän meni vedenjakajan yli Yukoniin, olisi hän
tekevä pienen kierroksen Fort o' Good Hopeen.
Fort o' Good Hopeen on kuitenkin pitkä matka pohjoiseen päin, täytyy
mennä yli napapiirin ja siitäkin vielä pitkä matka, läpi seutujen,
mihin harva mies on astunut jalallaan. Ja kun jokin rähjys, jota sen
paremmin ei voi luokittaa, tulee esiin luonnollisesta pimeydestä
kenenkään tietämättä mistä ja heittäytyy alas nuotion ääreen ja alkaa
puhua "kävelemisestä" ja "pienen kierroksen tekemisestä", voi olla aika
herätä ja pudistaa päältään uneliaisuus. Minä katselin ympärilleni.
Minä näin tuuliviirin ja alempana männynoksat, jotka olivat taljojen
alustana, jotka muodostivat makuupaikkani -- minä näin säkit, jotka
olivat täytetyt elintarpeilla, valokuvauskoneen, koirien sieraimista
nousevan huurun, joka leijaili nuotionvalon ympärillä, ja yläpuolella
kaiken tämän leveän valojuovan aamuruskosta, joka ulottui kaakosta
luoteeseen. Minua puistatti. On jotain salaperäistä Pohjoismaan yössä,
joka hiipii salaa kuumevilutuksen kaltaisesti vesiperäisistä suomaista.
Se valtaa jo mielen ennenkuin on edes ehtinyt ajatella sitä. Sitten
pysähtyi katseeni lumikenkiin, jotka makasivat pohjat ylöspäin ristissä
siellä, mihin hän oli heittänyt ne. Heitin silmäyksen myös
tupakkakukkarooni. Vähintään puolet sen runsaasta sisällöstä oli
kadonnut. Tämä oli ratkaisevaa. Mielikuvitukseni ei ollut pettänyt
minua.
Luonnollisesti oli hän melkein mielipuoli kärsimyksistä, ajattelin
minä, yksi niistä villiintyneistä kulkureista, jotka harhailevat maita
ja mantereita kaukana synnyinseudultaan ja kadotettujen sielujen lailla
samoilevat läpi jylhien erämaiden ja yli tuntemattomien syvyyksien. No
niin, jatkakoon hän vaan kuumehoureisia laverruksiaan, kunnes hän
mahdollisesti kokoaa sekavat ajatuksensa. Kuka tietää? Ehkä ei tarvita
muuta kuin kanssaihmisen äänen sointu, kun kaikki taas selviää hänelle.
Minä johdin hänet siis keskusteluun, ja minä jouduin pian
hämmästyksiini, sillä hän puhui metsänriistasta ja erilaisista
metsästystavoista. Hän oli tappanut siperialaisia susia länninmäisessä
Alaskassa ja vuorivuohia Kalliovuorilla. Hän selitti tietävänsä ne
paikat, missä viimeiset puhvelit vielä oleskelivat ja seuranneensa
satoihin tuhansiin nousevaa peuralaumaa ja nukkuneensa Great
Barrensissa myskihärän talvitiellä.
Ja nyt muutin mieleni hänen suhteensa -- ensimmäistä kertaa, mutta en
suinkaan viimeistä -- ja pidin häntä itse totuuden monumentaalisena
kuvana. Mikä oli siihen syynä, sitä en tiedä, mutta henki kehoitti
minua toistamaan erään jutun, jonka olin kuullut muutamalta mieheltä,
joka oli ollut liian kauan maassa paremmin tietääksensä. Se koski niitä
suuria karhuja, jotka oleskelevat St. Eliasvuoren jyrkillä rinteillä,
ja jotka eivät koskaan laskeudu alas tasaisemmalle maalle. Mutta nyt on
meidän herramme luonut nämä eläimet niin sopiviksi jyrkänteillä
oleskelemaan, että niiden jalat ovat toiselta kyljeltä kokonaista
jalkaa pitemmät kuin toiselta. Mikä onkin tavattoman mukavaa, se täytyy
myöntää. Ja minä tarjosin jutun omassa nimessäni, kuvailin näiden
merkillisten eläinten metsästystä koko ajan puhuen yksikön ensimäisessä
persoonassa, indikatiivin preesensissä -- kuvailin kysymyksessä olevan
maan laatua, tein asiaan kuuluvia koristuksia ja annoin kaikelle tälle
muutamia totuudenmukaisia sivellyksiä, odottaen saavani nähdä kuulijani
hölmistyvän.
Mutta ei sinne päinkään. Jos hän olisi epäillyt, niin olisin minä
voinut antaa anteeksi hänelle. Jos hän olisi tehnyt muistutuksia ja
kieltänyt metsästyksen vaarallisuuden, sillä perusteella, että eläimen
oli mahdoton kääntyä ja kulkea toista tietä -- jos hän olisi tehnyt
tämän, sanon minä, niin olisin minä voinut pudistaa hänen kättänsä
todellisena urheilijamiehenä, mikä hän epäilemättä oli. Mutta ei sinne
päinkään. Hän päristi nenäänsä, katsoi minua ja päristi taas. Sitten
ylisti hän asianmukaista tupakkaani, laski toisen jalkansa polvelleni
ja pyysi minua tarkastamaan sen vaatetusta. Se oli innuitimalliin tehty
_mucluc_, ommeltu eläimensuonilla ja ilman minkäänlaisia koristuksia.
Mutta se oli itse nahka, joka oli merkillinen. Se oli hyvinkin puolen
tuuman paksuista, ja se muistutti mursun nahkaa. Mutta siihen loppuikin
sen yhtäläisyys mursun nahkan kanssa, sillä ei koskaan millään mursulla
ole ollut niin ihmeellistä karvan kasvua. Sivuilta ja kehräsluiden
kohdalta olivat pensaat ja lumi kuluttaneet karvan melkein tykkänään
pois, mutta ylempänä ja paremmin suojatulla takapuolella oli se vielä
jälellä -- karkeaa, likaisen mustaa ja hyvin paksua. Vaikeasti sain
karvat taivutetuksi sivulle ja etsin sisempää hienompaa turkiskarvaa,
jollainen tavallisesti Pohjoismaan eläinten turkissa löytyy, mutta
mitään sellaista en löytänyt. Tämän kuitenkin korvasi karvan pituus. Se
oli hyvästi seitsemän eli kahdeksan tuuman pituista.
Minä katsoin miestä kasvoihin, ja hän veti jalkansa pois ja sanoi:
"Oliko teidän karhuillanne St. Eliasvuorella tuollainen nahka?"
Minä pudistin päätäni. "Se ei kuulu niille eikä millekään muulle
eläimelle, eläköön se sitten maalla tai meressä", vastasin minä
suoraan. Nahan paksuus ja karvan pituus oli saanut minut ällistymään.
"Tämä nahka", sanoi hän -- ja hän sanoi sen ilman vähintäkään merkkiä
vaikutuksen tavottelusta -- "on kuulunut mammuttieläimelle."
"Mahdotonta!" huudahdin minä, sillä minä en voinut pidättäytyä siitä
vastalauseesta, joka aiheutui minun epäilystäni. "Mammuttieläin on jo
aikoja sitten kadonnut maapalloltamme, hyvä herra. Tiedämme, että se on
ollut olemassa muinaisina aikoina, niiden kivettyneiden jäännösten
perusteilla, joita olemme löytäneet maasta, ja erään löydetyn luurangon
perusteella, jonka Siperian aurinko näki hyväksi sulattaa jäistä; mutta
me tiedämme myöskin, että nykyään ei löydy ainoatakaan kappaletta
elossa tätä eläinlajia. Löytöretkeilijämme..."
"Teidän löytöretkeilijänne? Kaikkia vielä!" keskeytti hän
kärsimättömästi. "Petollista väkeä. Älkäämme puhuko heistä. Mutta
sanokaa minulle, oi vieras, mitä tiedätte mammuttieläimestä ja sen
olemassaolosta."
Kieltämättä olisi tämä antava aiheen pitkään laivurijuttuun ja minä
asetin syötin koukkuuni kokoamalla mielessäni kaikki tietämäni tätä
asiaa koskevat tosiasiat. Ensiksi huomautin, että eläin oli
esihistoriallinen, ja minä toin esiin kaikki ne tosiseikat, jotka
tiesin tukevan tätä. Minä puhuin Siperian hiekkaharjanteista, joissa
löytyi joukottain vanhaa mammutin luuta; minä puhuin niistä suurista
määristä kivettynyttä norsunluuta, jotka Alaskan Kauppayhtiö osti
innuiteilta; kerroin omin käsin kaivaneeni sorasta kuuden ja kahdeksan
jalan pituisia hampaita Klondykessa. "Kaikkityyni kivettyneinä",
lopetin minä esitelmäni, "ja löydetty kerrostumista, jotka ovat
muodostuneet lukemattomia ajanjaksoja sitten."
"Minulle johtuu mieleen, että minä poikasena näin kivettyneen
vesimeloonin", sanoi Thomas Stevens päristäen nenäänsä -- hänellä oli
tuo kirottu tapa. "Tästä johtuu ettei, vaikkakin erehtyneet ihmiset
joskus harhautuvat luulemaan todellakin kasvattavansa tai syövänsä
niitä, ole olemassa mitään vesimelooneja."
"Mutta on kysymys ruoasta", vastasin jättäen huomiotta hänen
väitteensä, joka oli lapsellinen eikä kuulunut asiaan. "Maan on
tarjottava vehreyttään runsain mitoin elättääkseen niin suunnattomia
luomuksia. Missään pohjolassa ei maa ole niin hedelmällistä. Ergo,
mammuttia ei ole täällä olemassa."
"Annan anteeksi tietämättömyytenne monista seikoista koskien
Pohjoismaita, sillä te olette nuori mies ja olette matkustellut vähän;
mutta, toiselta puolen, olen taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne
yhdessä asiassa. Mammuttia ei ole enää olemassa. Mistä sen tiedän?
Tapoin viimeisen oikealla kädelläni."
Näin puhui Nimrod, tuo mahtava metsästäjä. Heitin koiria palavalla
tikulla toivoen niiden lopettavan viheliäisen ulvontansa ja odotin.
Epäilemättä tuo harvinaisen hyväntahtoinen valehtelija avaisi suunsa ja
kuittaisi minulle Pyhän Eliaksen karhustani.
"Se kävi näin", alkoi hän vihdoin puhua, oltuaan asiaankuuluvan ajan
hiljaa. "Olin eräänä päivänä leirissä --"
"Missä?" keskeytin.
Hän heilautti kättään epämääräisesti koilliseen päin, jossa levittäytyi
_terra incognita_, suunnaton alue, johon harvat miehet olivat
vaeltaneet ja vielä harvemmat palanneet takaisin. "Olin eräänä päivänä
leirissä Kloochin kanssa. Klooch oli niin upea pieni _kamooks_ kuin
koskaan on vikissyt jäljillä tai työntänyt kuonoaan leirikattilaan. Sen
isä oli täysiverinen malemutti Venäjän Pastilikista Beringin salmen
rannalta, ja minä elätin sen huolellisesti Hudson Bayn rodun
pitkäjalkaisesta nartusta. Se oli tosiaankin oikea valioyksilö. Ja nyt,
tuona päivänä, joka on muistissani, se sai pentuja puhtaan metsien
villisuden kanssa, harmaan, pitkäjäsenisen, suurikeuhkoisen, hyvin
kestävän. En ole koskaan nähnyt sellaista! Olin aloittanut uuden
koirarodun ja voin odottaa suuria tulevaisuudelta.
"Kuten olen sanonut, se sai pennut turvallisesti. Olin kyykkysilläni
poikueen yllä -- seitsemän vankkaa, sokeata pikku raukkaa -- kun
takaani kuului trumpettien ääni ja messingin kolina. Kuului suhinaa,
niinkuin tuulen puuska ennen sadetta, ja minä olin juuri nousemassa
jaloilleni, kun minut lyötiin kasvoilleni maahan. Samalla hetkellä
kuulin Kloochin huokaisevan, hyvin paljon samaan tapaan kuin mies, joka
on saanut nyrkiniskun vatsaansa. Voitte olla varma, että makasin
hiljaa, mutta käänsin varovasti päätäni, jolloin näin suunnattoman
olennon häilyvän ylläni. Sitten sininen taivas välähti näkyviin, ja
minä pääsin nousemaan jaloilleni. Karvainen lihavuori oli juuri
katoamassa pensaikkoon aukeaman reunalla. Näin vilahduksen sen
takaosasta, jossa oli suoraan pystyssä oleva jäykkä häntä, yhtä paksu
kuin vyötäröni ympärysmitta. Seuraavana hetkenä tiheikössä oli enää
jäljellä pelkkä suunnaton aukko, vaikkakin voin vielä kuulla melua,
joka muistutti nopeasti heikkenevän tornadon ääntä. Pensaikko rutisi ja
ritisi, puut rusahtelivat ja katkeilivat.
"Tavoittelin kivääriäni. Se oli ollut maassa piippu tukkia vasten,
mutta nyt tukki oli pirstaleina ja piippu mutkalla, pyssyn osat
tuhansina kappaleina. Sitten katsahdin narttuun ja -- mitä luulette
minun nähneen?"
Pudistin päätäni.
"Kiehukoon sieluni tuhannessa helvetissä, jos siitä oli mitään
jäljellä! Klooch, seitsemän vankkaa, sokeaa pikku raukkaa poissa --
kaikki poissa! Paikalla, missä se oli makaillut, oli enää limainen,
verinen painauma pehmeässä maassa, yardi läpimitaltaan, reunoilla
muutamia hajanaisia karvoja."
Mittasin lumeen kolme jalkaa, piirsin siihen ympyrän ja katsahdin
Nimrodiin.
"Peto oli kolmekymmentä pitkä ja kaksikymmentä korkea", hän vastasi,
"ja sen torahampaat olivat yli kuusi kertaa kolme jalkaa. En tuona
hetkenä voinut uskoa itseäni, että kaikki tuo oli juuri tapahtunut.
Mutta jos aistini olivat minut pettäneet, olihan jäljellä särjetty ase
ja aukko pensaikossa. Ja oli vielä Klooch -- tai pikemmin oli ollut --
ja pennut. Minun tuli yhä kuumempi ja kuumempi ja minä tunsin, että
minä en koskaan saisi mitään rauhaa sielussani ennenkuin olin syönyt
päivälliseksi käristettyä mammutinjalkaa. Ja minä tiesin myös, että
tämä olisi samaa kuin _skookum mamook pukapuk_. Suokaa anteeksi
maakunnan murre -- minä tarkotan, että oli vaikea taistelu edessä.
Aukko laaksooni oli hyvin ahdas ja vuorenseinämät verrattain jyrkät.
Korkealla aukon toisella sivulla oli muuan mahtava riippuva kallio,
joka runsaasti painoi ainakin kaksisataa tonnia. Juuri sellaista minä
tarvitsinkin. Minä palasin takaisin leiripaikalleni koko ajan pitäen
tarkasti silmällä, että eläin ei pääsisi luikkimaan tiehensä. Minä hain
käsille ampumavarani. Niillähän ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun
pyssy oli tullut säretyksi. Noh, minä avasin patruunat, tyhjensin
niistä ruudin ulos kallion alle ja sytytin sen pitkällä sytyttimellä.
Panos ei ollut erittäin voimakas, mutta vanha kivi siellä ylhäällä
kallistui hitaasti ja putosi alas oikealle paikalle, jättäen töin
tuskin niin paljon tilaa sivuillensa, että vesi pääsi virtaamaan ulos.
Nyt olin saanut hänet käsiini."
"Mutta kuinka voitte saada hänet käsiinne?" kysyin minä. "Onko
milloinkaan kuultu puhuttavan, että mies olisi tappanut mammuttieläimen
käsikirveellä? Eli muutoin mitään sellaista ensinkään?"
"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?" vastasi Nimrod
hiukan äreästi. "Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi
-- enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin
metsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä.
Vartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi
voinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat
tappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu
asia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja
kestävyytensä kautta?"
Minä nyökäytin.
"Entä sitten?"
Asia alkoi selvetä minulle ja minä pyysin häntä jatkamaan.
"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli
sulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka
eläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen
kintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin
kolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni
illallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen
ja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet
katselijoina!
"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja
tämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä
ajoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden
rouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös
hetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin
raivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla
lähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen
esi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli
liian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä
vuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään
halkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi
sillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen
jälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista
korvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en
ollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se
ei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä
pysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin.
Siinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut
ravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä
paikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen.
Se seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja
loitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä
janottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa
tärisi -- ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat
käytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja
kun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se
hiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä
sen tulla melkein sinne saakka -- ainoastaan parin sadan yardin päähän
sieltä -- mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi
se takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle
vanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia
kertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi
nopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä
kuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä
takaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta
lopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa
kohti.
"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen -- sitä kesti
kolme päivää --, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta.
Ympäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten
vastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta
koskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan
alastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves
kädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan,
paitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee,
laihtui se huomattavasti -- sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita
tonneja -- ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen
avioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun
minä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko
varsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja
kärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen
raivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli
todellakin mitä siveettömin eläin -- sekä murhaaja että herjaaja.
"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja
ruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut
mitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita
sydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja
repi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja
minä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä
sen kanssa -- ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli
todellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä
paadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen
väsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän
murtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se
ei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki,
ja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni
sen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin
päässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa
pitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi
kiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti
siinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli
se vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa,
paistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi
yhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla."
"Ja missä sijaitsee tuo laakso?" kysyin minä.
Hän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: "Teillä on erinomaista
tupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen
muistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita
mokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämä
_muclucs_. Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä
sokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta,
jolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että
nuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras
ominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan."
Sitten kun jalkineiden vaihto oli tapahtunut, kopisti hän tuhkan
piipustaan, toivotti hyvää yötä pudistamalla kättäni ja lähti
vaeltamaan lumista aavikkoa myöten. Muuten tämän kertomuksen
yhteydessä, jonka todenperäisyydestä en ole aikonut vastata, tahdon
kehoittaa kaikkia niitä, jotka epäilevät sitä, käymään Smithsonian
Institutissa. Jos he ovat varustetut tarpeellisilla suosituskirjeillä,
eivätkä tule sinne lupa-aikana, niin pääsevät he epäilemättä professori
Dolvidsonin puheille. Yllämainitut _muclucs_ ovat hänen hallussaan, ja
hän kertoo -- ei miten ne ovat saadut, vaan mistä aineesta ne ovat
valmistettu. Kun hän vakuuttaa, että ne ovat tehdyt mammutinnahasta,
hyväksyy tieteellinen maailma hänen päätöksensä. Ja mitä muuta
tarvitaankaan?
Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.
Kertomus erään neuvokkaan Valkosen miehen seikkailusta oudon kansan
keskuudessa Jäämeren rannalla.
Thomas Stevensin luotettavaisuus olkoon minkä arvoinen tahansa ja hänen
mielikuvituksensa tavallisen ihmisen mielikuvitus korkeimpaan
huippuunsa kohonneena, mutta se täytyy joka tapauksessa myöntää, että
hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi sanaankaan, jonka olisi voinut
leimata ilmeiseksi valeeksi... Olkoon niinkin, että hän on ilvehtinyt
todennäköisyyksillä ja hipassut mahdollisuuksien äärimmäistä rajaa,
mutta ei milloinkaan joutunut se koneisto epäkuntoon, joka piti hänen
juttujaan käynnissä. Että hän tunsi Pohjoismaan niin hyvin kuin jonkun
kirjan, sitä ei voi yksikään elävä sielu kieltää. Ja siihen, että hän
oli lavealti maita mantereita kulkenut mies, joka oli astunut
lukemattomia tuntemattomia polkuja, löytyy monta todistusta. Paitsi
omaa persoonallista tuttavuuttani hänen kanssansa, tunnen myös muita
miehiä, jotka ovat tavanneet hänen kaikkialla, mutta pääasiallisesti
tuntemattomien maiden rajoilla. Niinpä esim. Johnsonin, Hudson Bay
yhtiön entisen asiamiehen, joka oli majoittanut hänet erääseen
työpajaan Labradorissa, kunnes hänen koiransa olivat saaneet hiukan
levätä ja hän jälleen kykeni lähtemään. Sitten McMahonin, Alaskan
Kauppayhtiön asiamiehen, joka ensiksi oli tavannut hänet Dutch
Harbourissa ja sittemmin ulommaisilla Aleuteilla. Varmaa on,
että hän on ollut johtamassa erästä Yhdysvaltain aikaisempaa
tutkimusretkikuntaa, ja historia todistaa varmuudella, että hän samassa
tarkoituksessa palveli Länsi-unionia, silloin kun se yritti laskea
trans-alaskalaisen ja Siperian lennätinjohdon Euroopaan. Vielä tunnen
myöskin valaanpyytäjäkapteeni Joe Lamsonin, joka kerran, kun hän oli
kiinnijäätyneenä Mackenzien suuhun, sai laivalleen Thomas Stevensin
vieraaksi -- hän tuli ja tahtoi tupakkaa.
Tämä seikka oli ratkaiseva todistus Stevensin identtisyydestä. Hän etsi
tupakkaa alituisesti ja väsymättömästi. Ennenkuin me olimme ehtineet
tulla oikein tutuiksikaan, opin minä tervehtimään häntä toisella
kädellä ja ojentamaan hänelle tupakkakukkaron toisella. Mutta sinä
iltana, jolloin tapasin hänet John O'Brienin tarjoiluhuoneessa
Dawsonissa, oli hänen päänsä ympärillä savupilvi viidenkymmenen centin
sikaarista, ja tupakkakukkaroni asemesta pyysi hän kultajauhepussiani.
Me seisoimme juuri erään faraopöydän ääressä, ja hän asetti koko pussin
sisällyksen "korkeimmalle kortille". "Viisikymmentä!" sanoi hän ja
mies, joka piti pankkia, nyökäytti. "Korkein kortti tuli esiin ja hän
antoi takaisin pussini, pyysi suoritusta ja veti minut muassaan
vaakakuppien luo, missä vaakamestari aivan välinpitämättömästi maksoi
hänelle viisikymmentä dollaria kultajauheessa.
"Ja nyt juomme lasillisen", sanoi hän. Hetkistä myöhemmin, kun hän oli
asettanut lasinsa pöydälle, selitti hän: "Tämä muistuttaa minua eräästä
pienestä panimosta, joka minulla oli kerran Tattaratmatkalla. Ei, te
ette tiedä mitään siitä paikasta, ja sitä ei ole merkitty kartalle.
Mutta se sijaitsee Jäämeren rannalla, ei niin hirveän monta sataa
peninkulmaa Amerikan rajasta, ja noin puolellatuhannella jumalan
unohtamalla sielulla on siellä olinpaikkansa, annetaan miehiä ja
otetaan vaimoja, palellutaan ja kuollaan silloin tällöin.
Löytöretkeilijöiltämme ovat he jääneet huomaamatta, ja heitä ei ole
otettu mukaan väenlakussa 1890. Kerran oli muuan valaanpyytäjälaiva
joutunut pulaan tuolla kaukana, mutta miehistö, joka taivalsi jäätä
pitkin maihin, lähti kulkemaan itään käsin ja eikä siitä sen koommin
ole kuultu mitään.
"Mutta se olikin saakelin komea tehdas, minkä teimme, Moosu ja minä",
lisäsi hän hetkistä myöhemmin, samalla keveästi huoaten.
Minä ymmärsin, että tuon huokauksen takana mahtoi olla jokin urotyö
eli rohkea seikkailu, minkävuoksi hilasin hänet erääseen kulmaan
roulette- ja pokeripöydän väliin ja odotin, että hänen kielensä
laukeaisi.
"Ei ollut kuin yksi ainoa vika, josta voi syyttää Moosua", alkoi hän,
miettiväisen näköisenä nytkäytellen päätään, "yksi ainoa, mutta myöskin
vaan se. Hän oli indiaani Chipewyamaan äärimmäiseltä rajalta, mutta
vika oli siinä, että hän oli saanut hiukan vihiä raamatusta. Hän oli
jonkun aikaa ollut erään Kanadan ranskalaisen leiritoverina, luopion,
joka aikaisemmin oli harjoittanut kirkollisia opintoja. Moosu ei ollut
koskaan nähnyt kristinuskoa sovitettuna elämään, mutta hänen päänsä oli
ahdettu täyteen ihmeitä, taisteluja, kaitselmuksen toimenpiteitä ja
kaikkea mahdollista, mitä hän ei käsittänyt. Muutoin oli hän kelpo
mies, kätevä matkoilla niinhyvin kuin leiritulellakin.
"Me olimme saaneet kärsiä tavattomasti kumpikin ja olimme kauhean
uupuneita, kun satuimme osumaan Tattaratiin. Olimme kadottaneet sekä
matkatavarat että koirat matkalla vuorenselänteen yli kurjassa
syysilmassa, ja mahalaukkumme olivat kuivuneet selkään kiinni ja
vaatteemme riippuivat rääsyinä, kun laahustimme kylään. Väki siellä ei
juuri paljoa hämmästynyt meidät nähdessään -- heillä oli ollut
valaanpyytäjät jo aikaisemmin siellä -- ja meille annettiin kylän
kurjin hökkeli asunnoksi ja kehnointa ruokaa mitä heillä oli
ravinnoksemme. Minusta tuntui ihmisten käytös oudolta, sillä he
jättivät meidät ehdottomasti yksin. Mutta Moosu selitti sen.
"'Shaman _Sick Tumtum_', hän sanoi, tarkoittaen että shaman eli
poppamies oli mustasukkainen ja oli kehottanut kansaa pysymään meistä
kokonaan erossa. Siitä vähästä mitä hän oli nähnyt valaanpyytäjiä, hän
oli ymmärtänyt, että rotuni oli vahvempi ja viisaampi rotu; niinpä hän
käyttäytyi kuten shamanit ovat aina käyttäytyneet maailman sivu. Ja
ennenkuin lopetan, saatte tietää, kuinka lähellä oikeata hän oli.
"'Näillä ihmisillä on laki', sanoi Moosu, 'sen, joka syö lihaa, tulee
metsästää. Meillä, teillä ja minulla, olisi ongelmia, oi herrani, tämän
maan aseiden kanssa; emme osaa jännittää jousta emmekä heittää keihästä
hyväksytyn tavan mukaan. Senvuoksi ovat shaman ja Tummasook, joka on
päällikkö, panneet päänsä yhteen, ja on säädetty, että meidän tulee
työskennellä yhdessä naisten ja lasten kanssa raahaten lihaa ja pitäen
huolta metsästäjien tarpeista.'
"'Ja se on kovin väärin', kiirehdin vastaamaan, 'sillä me olemme
parempia ihmisiä, Moosu, kuin nuo ihmiset, jotka vaeltavat pimeydessä.
Meidän tulisi lisäksi levätä ja voimistua, sillä tie etelään on pitkä,
ja sillä matkalla eivät heikot voi menestyä.'
"'Mutta meillä ei ole mitään', hän vastusteli, katsellen ympärillään
olevia igloon mädänneitä hirsiä, samalla kun illalliseksi saadun
muinaisen mursun lihan haju yökötti hänen sieraimissaan. 'Ja tällä
muonalla me emme voi selvitä, meillä ei ole mitään muuta kuin pullo
'tuskantappajaa', joka ei täytä tyhjyyttä, joten meidän tulee taipua
uskottomien ikeen alle ja ryhtyä halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi.
Mutta tässä paikassa on kyllä hyvää ruokaa, jota emme voi saada. Oi
herrani, koskaan ei nenäni on valehdellut minulle, joten seurasin sitä
salaisiin kätköihin ja igloon turkispaalien sekaan. Hyviä muonavaroja
nämä ihmiset ovat kiristäneet valaanpyytäjäraukoilta, ja tuo muona on
kulkeutunut vain harvojen käsiin. Ipsukuk-nimisellä naisella, joka asuu
kylän kauimmaisessa laidassa päällikön igloon lähellä, on hallussaan
paljon jauhoja ja sokeria, ovatpa silmäni nähneet hänen kasvonsa olevan
siirapilla voidellut. Ja Tummasookin, päällikön, igloossa on teetä --
enkö ole nähnyt tuon vanhan sian litkivän sitä ahneesti? Ja shamanilla
on paketti 'Tähteä' ja kaksi punttia parasta piipputupakkaa. Mitäs
meillä on? Ei mitään! Ei mitään!'
"Mutta olin tyrmistynyt saatuani tiedon tupakasta enkä vastannut
mitään.
"Ja Moosu, ilmaisten omaa haluaan, katkaisi hiljaisuuden: 'Ja siellä on
Tukeliketa, suuren metsästäjän ja rikkaan miehen tytär. Kunnon tyttö.
Todellakin, oikein mukava tyttö.'
"Ajattelin kovasti yön aikana Moosun kuorsatessa, sillä en kestänyt
ajatusta, että tupakka, jota en voinut polttaa, olisi niin lähellä.
Oikein hän oli sanonut, meillä ei ollut mitään. Mutta asia tuli minulle
selväksi ja aamulla sanoin hänelle: 'Mene tapasi mukaan ovelana ulos ja
hanki minulle luu, joka on käyrä kuin hanhen kaula, ja ontto. Kävele
myöskin nöyränä, mutta pidä silmäsi auki patojen ja pannujen sekä
keittovälineitten suhteen. Ja muista, minulla on valkoisen miehen
viisautta, joten tee kuten olen käskenyt täsmälleen ja nopeasti.'
"Hänen ollessaan poissa sijoitin valaanöljyisen keittolampun igloon
keskelle ja siirsin monet makuuturkikset syrjään saadakseni lisää
tilaa. Sitten erittelin Moosun pyssyn osiinsa ja irroitin piipun hyvin
kätevästi, minkä jälkeen palmikoin joukon sydämiä pumpulista, jota
naiset olivat keränneet suuret määrät kesän aikana. Kun Moosu tuli
takaisin, oli hänellä muassaan luu, minkä olin käskenyt hänen tuoda, ja
hän kertoi, että Tummasookin igloossa löytyi viiden gallonan vetoinen
kerosiastia ja suuri kuparikattila. Minä sanoin nyt, että hän oli
suorittanut asiansa hyvin ja että odottaisimme päivän loppua. Ja kun
keskiyö oli lähellä, pidin hänelle puheen.
"'Tällä päälliköllä, jonka nimi on Tummasook, on hallussaan suuri
kuparikattila ja myöskin tyhjä öljykannu.' Nyt panin aikamoisen palan
sileää piikiveä Moosun käteen. 'Leirissä vallitsee hiljaisuus ja tähdet
tuikkivat. Mene, Moosu -- hiivi hiljaa päällikön igloon ja lyö häntä
tällä vatsaan, lyö lujasti! Ja anna ajatuksen lihasta ja tulevien
päivien hyvästä ravinnosta vahvistaa käsivartesi voimaa. Siellä on
syntyvä huuto ja kirkuna ja koko kylä joutuu kovaan liikkeeseen. Mutta
ole pelkäämätön, Moosu! Kätke liikkeesi ja piilota muotosi yön
pimeyteen ja yleiseen sekasortoon. Ja kun Ipsukuk-nainen on
läheisyydessäsi -- hän joka voitelee kasvojaan siirapilla -- menettelet
sinä samalla tavalla hänen kanssansa, ja sitten kenen kanssa hyvänsä
niistä, jotka omistavat jauhoja ja sokeria ja ovat kätesi ylettyvissä.
Sen jälkeen alat sinä ääneesi valittaa ja vääntelet itseäsi kädet
ristissä ja pidät hirveätä melua osoittaaksesi, että sinuakin on
kohdannut yöllinen väkivalta. Ja sen kautta niitämme kunniaa ja saamme
suuria rikkauksia ja laatikon 'Tähteä' ja parasta piipputupakkaa ja
sinun Tukeliketasi, joka on miellyttävä tyttö.'
"Kun hän oli lähtenyt suorittamaan tehtäväänsä, odotin minä
kärsivällisesti hökkelissämme, ja ajattelin kuinka tupakka tuli yhä
lähemmäksi. Silloin kuului äkkiä kauhun huuto läpi yön, valitus ja
voivotus ja hälinä kaikuivat öisessä ilmassa. Minä tartuin
'tuskantappajaan' ja ryntäsin ulos. Siellä vallitsi tavaton sekasorto,
naiset vaikeroivat ja kaikki olivat kauhun vallassa. Minä työnsin
syrjään ne, jotka olivat tielläni ja pidin pulloa Moosun suulla, minkä
jälkeen hän heti tointui ja lakkasi ulvomasta. Nytkös toiset lyödyt
alkoivat rääkkyä, kaikki he kerjäsivät ja rukoilivat pulloa. Mutta minä
pidin puheen heille, ja ennenkuin he olivat saaneet maistaa tippaakaan
tullakseen lääkityiksi, olin pannut ehdoksi Tummasookin kuparikattilan
ja öljykannun ja Ipsukuk-naisen sokerin ja siirapin, jota paitsi
toisten sairaiden täytyi ostaa itselleen lääkettä eri jauhomäärillä.
Shamani mulkoili vihaisesti kansaa, joka syleili polviani, mutta hän
voi ainoastaan huonosti kätkeä hämmästyksensä ihmetyöstä. Minä kannoin
kuitenkin pääni korkealla, ja Moosu puhkui kuormansa painosta, kun hän
seurasi minua suojaamme.
"Siellä aloin minä heti työskennellä. Tummasookin kuparikattilaan
sekoitin kolme osaa nisujauhoja ja viisi osaa siirappia, ja sitten
lisäsin siihen kaksikymmentä osaa vettä. Sen jälkeen asetin kattilan
aivan lähelle lamppua jotta seos happaneisi lämpimässä ja rupeaisi
käymään. Moosu alkoi nyt käsittää mitä oli tekeillä ja hän sanoi, että
minun viisauteni meni yli kaiken ymmärryksen ja oli suurempi kuin
Salomon -- hän oli kuullut, että tämä oli ollut eräs viisas mies
muinaiseen aikaan. Öljykannun asetin minä lampun yläpuolelle, ja sen
torveen kiinnitin minä luun, joka muistutti hanhen kaulaa. Sitten
lähetin Moosun hakkaamaan jäätä sillä aikaa kun asetin pyssynpiipun
hanhenkaulan kanssa yhteyteen, ja piipun yläpuolelle ladoin jäätä, jota
hän oli tuonut. Piipun suuhun, kauemmas jääkasasta asetin pienen
rautapadan. Kun panos oli kyllin väkevää (ja kesti kaksi päivää
ennenkuin se siksi tuli) täytin kerosikannun sillä ja sytytin tulen
sydämiin, jotka olin palmikoinut. Kun nyt kaikki oli valmisna, puhuin
minä taas Moosulle. 'Mene ulos', sanoin minä, 'kylän etevimpien miesten
luo, ja vie heille tervehdykseni ja pyydä heitä tulemaan iglooni
nukkumaan yö yhdessä minun ja jumalien kanssa.
"Iloisesti lauloi ja suhisi panimoni, kun he alkoivat työntää nahkaa
syrjään, joka riippui sisäänkäytävän edessä, ja pujahdella sisään, ja
minä ladoin lakkaamatta enemmän jäätä pyssynpiipun päälle. Piipun
toisesta päästä tipahti pisara pisaran perästä, tip, tip, tip -- se oli
_hooch'ia_, näettekös. Mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään
sellaista ja he nauraa hihittivät hermostuneesti, minun pitäessä
puhetta juoman ansioista. Puhuessani huomasin kateuden loistavan
shamanin silmistä, niin että kun olin lopettanut, annoin hänen ottaa
paikan Tummasookin ja Ipsukuk-naisen vieressä. Sitten annoin heille
juomaa, ja heidän silmänsä vettyivät ja heidän vatsansa lämpenivät
kunnes he eivät epäilleet enään petosta, vaan halukkaasti pyysivät
lisää. Ja kun olin saanut heidät hyvään alkuun, käännyin toisten
puoleen. Tummasook alkoi kerskailla tappaneensa napakarhun, ja
näytellessään voimiaan oli hän vähällä lyödä enonsa kuoliaaksi. Mutta
ei kukaan mitään sellaista kysynytkään. Ipsukuk-nainen purskahti
itkemään erästä poikaansa, joka neljä vuotta sitten oli kadonnut jään
alle, ja shamani alkoi manata ja ennustaa. Ja niin kävi, että ennenkuin
aamu valkeni, makasivat he kaikki maassa sikeästi nukkuen jumalien
helmassa.
"No niin, nyt kai seuraa jatko itsestään, vai kuinka? Uutinen
taikajuomasta levisi. On melkein mahdoton kuvata sanoin sitä kaikkea.
Kielin voi ainoastaan ilmaista pienen pienen osan niistä ihmeistä,
joita juoma voi saada aikaan. Se lievitti ruumiillisia tuskia, toi
lohtua suruun, herätti eloon vanhat muistot, kuolleiden haamut ja
unohdetut unelmat. Se oli tuli, joka syöpyi veriin yli koko ruumiin, ja
joka paloi polttamatta. Se vahvisti sydäntä, suoristi selkärangan ja
lisäsi miesten rohkeutta. Se antoi tietoja tulevista tapahtumista, sai
aikaan ilmestyksiä ja ennustuksia. Se pulppusi viisautta ja paljasti
salaisuuksia. Ei löytynyt ainoatakaan asiaa, jota se ei olisi voinut
saada aikaan -- ja pian syntyi innokas kilvoittelu siitä kuka saisi
nukkua yhdessä jumalien kanssa. He toivat lämpimimmät turkiksensa,
voimakkaimmat koiransa, parhaimmat lihansa. Mutta minä möin _hooch'ia_
varovaisuudella ja ainoastaan ne pääsivät armoihin, jotka toivat
jauhoja, siirappia ja sokeria. Ja niin suuria tavaravarastoja tulvasi
minulle, että minun täytyi Moosulla rakennuttaa säilytyshuone niitä
varten, iglooni tuli nimittäin heti aivan täyteen. Ennenkuin kolme
päivää oli kulunut, oli Tummasook hävinnyt mies. Shamani, joka
ensimäisen yön jälkeen ei koskaan juonut itseään enempään kuin
puolihumalaan, piti tarkasti silmällä minua ja riippui mukana suurimman
osan viikkoa. Mutta vajaassa kymmenessä päivässä oli myöskin
Ipsukuk-nainen tehnyt lopun kaikesta mitä hän omisti ja meni kotiinsa
heikoin ja horjuvin jaloin.
"Mutta Moosu valitti. 'Oi, herra', sanoi hän, 'me olemme koonneet
suuret määrät siirappia ja sokeria ja jauhoja, mutta asuntomme on vielä
kurja, vaatteemme huonot ja vuodenahkamme kuluneet. Vatsa huutaa lihaa,
jonka tuoksu ei olisi vastenmielinen tähdillekään, ja sellaista teetä,
jota Tummasook ryypiskelee. Ja sitte tekee mieleni myöskin sellaista
tupakkaa, jota on Neewakin, shamanin hallussa, joka tahtoo valmistaa
meidän perikatoamme. Minulla on niin paljon jauhoja, että inhottaa, ja
siirappia loppumattomiin, mutta siitä huolimatta on Moosun sydän sairas
ja hänen vuoteensa yksinäinen.'
"'Vaiti!' vastasin minä. 'Sinun ymmärryksesi on heikko ja sinä olet
narri. Ole hiljaan ja odota, niin voitamme kaiken mitä haluamme. Jos
otamme sen nyt heti, niin supistuu se hyvin vähiin, ja lopuksi tyhjiin.
Sinä olet lapsi valkoisen miehen viisauden suhteen. Pidä kielesi
alallaan ja odota, ja minä olen näyttävä sinulle tien, jota veljilläni
meren toisella puolen on tapana seurata, kun he kokoovat itselleen maan
antimet. Tämä on sitä, mitä kutsutaan 'affääriksi' ja mitä sinä tiedät
'affääreistä?'
"Mutta seuraavana päivänä syöksyi hän kiihtyneenä sisään. 'Oi herra,
ihmeellisiä asioita tapahtuu shamani Neewakin _igloossa_ -- ja me
olemme aivan varmaan hukassa. Ja me emme ole saaneet lämpimiä vaatteita
emmekä maistaa sitä hyvää tupakkaa, senvuoksi että sinä olet ollut niin
hullu siirapille ja jauhoille. Mene nyt ja todista mitä tapahtuu, niin
minä hoidan sillä aikaa panimoasi.'
"Minä menin Neewakin igloon. Ja katso! Hän oli tehnyt itselleen oman
tislauslaitoksen, joka oli viekkaasti muovailtu minun panimoni mukaan.
Ja kun hän sai nähdä minut, kätki hän hyvin huonosti voitonilonsa.
Sillä hän oli lahjakas mies, ja hänen unensa yhdessä jumalien kanssa
aina kun hän kävi igloossani, ei ollut syvä.
"Mutta minä en ollut huolissani, sillä minä tiesin mitä tiesin, ja kun
tulin takaisin omaan iglooni, tein muutamia valaisevia huomautuksia
Moosulle ja sanoin: 'Onneksi kunnioitetaan omistusoikeutta tämän kansan
keskuudessa, joka on saanut osakseen vain muutamia inhimillisyyden
laitoksia. Ja tämän omistusoikeuden kunnioituksen perusteella olemme
sekä sinä että minä lihova, ja sitäpaitsi tulemme perustamaan tämän
kansan keskuuteen uusia laitoksia, joita muut kansat ovat hankkineet
itselleen suurella vaivalla ja monilla kärsimyksillä.'
"Mutta Moosu ymmärsi minua hyvin huonosti, kunnes shamani tuli
säkenöivin silmin ja ääni uhkaavana ja pyysi saada puhutella minua.
'Sillä ei löytynyt jauhoja eikä siirappia koko kylässä', huudahti hän.
'Kaiken sellaisen olette te viekkaudella houkutelleet kansaltani, joka
on nukkunut yhdessä teidän jumalienne kanssa, ja jolla nyt ei ole
mitään muuta jälellä kuin raskas pää ja heikot polvet ja jano, jota ei
voi vedellä sammuttaa. Tämä ei ole oikein; ja minulla on suuri valta
tässä maassa, minkä vuoksi on viisainta, että käymme keskenämme kauppaa
siirapista ja jauhosta, aivan niinkuin tekin olette tehneet heidän
kanssansa'."
Ja minä vastasin: 'Tämä on järkevästi puhuttu ja viisaus asustaa sinun
huulillasi. Me tulemme käymään kauppaa keskenämme. Niin ja niin
paljosta jauhoja ja siirappia annat sinä minulle laatikollisen 'Tähteä'
ja molemmat punttisi piipputupakkaa.'
"Ja Moosu napisi, ja kun vaihtokauppa oli tehty ja shamani mennyt,
nuhteli hän minua.
"'Hullu olet sinä, oi herra, ja nyt olemme todellakin hukassa sinun
mielettömyytesi takia! Neewak tulee tekemään itselleen _hooch'ia_, ja
kun sopiva hetki on tullut, kieltää hän kansansa juomasta muuta
_hooch'ia_ kuin hänen hooch'iansa. Ja sillä tavalla joudumme me
perikatoon, ja meidän tavaramme jäävät arvottomiksi ja igloomme yhtä
kurjaksi ja Moosun vuode yhtä yksinäiseksi ja kylmäksi!'
"Ja minä vastasin: 'Suden ruumiin kautta vannon minä, että sinä olet
hullu, ja sinun isäsi ennen sinua ja sinun lapsesi sinun jälkeesi, aina
viimeiseen polveen saakka. Sinun viisautesi on pahempi tyhmyyttä, ja
sinun silmäsi ovat sokeat näkemään 'affäärejä', joista minä jo olen
ennen puhunut sinulle ja joista sinä et ymmärrä vähääkään. Mene, sinä
tuhansien sukupolvien hullujen poika, ja juo sitä _hooch'ia_, jota
Neewak tekee igloossaan, ja kiitä jumaliasi, että sinulla on valkoisen
miehen viisaus mihin turvautua. Mene! Ja kun olet juonut, voit tulla
takaisin maku vielä kielelläsi, niin että saan tietää mitä siellä
tapahtuu.'
"Ja kahden päivän kuluttua tuli Neewakilta tervehdys ja pyyntö saapua
hänen igloonsa. Moosu meni, mutta minä istuin yksinäni tislauslaitoksen
huminan soidessa korvissani ja puhaltelin ilmaan paksuja savupilviä
shamanilta saamastani tupakasta. Sillä sinä iltana kävi kauppa
huonosti. Ei tullut muita kuin Angeit, eräs nuori metsästäjä, joka oli
kiintynyt minuun. Myöhemmin illalla tuli Moosu takaisin. Hän voi tuskin
puhua naurulta, ja hänen silmänsä loistivat riemusta.
"'Sinä olet suuri mies, oi herra!' sanoi hän. 'Sinä olet suuri mies, ja
juuri sen vuoksi että sinä olet suuri, et sinä ole tuomitseva
palvelijaasi Moosua siitä, että hän niin usein epäilee eikä voi aina
käsittää sinun tekojasi.'
"'Mitä nyt?' kysyin minä. 'Oletko juonut itsesi humalaan? Ja nukkuvatko
he nyt kaikkityyni sikeästi shamani Neewakin igloossa?'
"'Ei, he ovat vihan vimmassa, ja päällikkö Tummasook on kiertänyt
peukalonsa Neewakin kurkun ympäri ja vannonut esi-isiensä luiden
kautta, että hän ei enään koskaan tahdo nähdä hänen kasvojansa. Sillä
katso! Minä tulin Neewakin igloon ja hänen panimonsa kiehui ja poreili,
ja höyry kulki hanhenkaulan kautta aivan niinkuin sinunkin höyrysi, ja
aivan niinkuin sinunkin muuttui se vedeksi, kun se tuli jään kohdalle,
ja sitten tippui se pataan piipun alapäästä. Ja Neewak antoi meille
juomaa, ja katso -- se ei ollut ensinkään sinun juomasi kaltaista, se
ei kirvellyt kieltä eikä kutittanut silmiä, vaan se oli todellakin
paljasta vettä. Ja me joimme -- ja joimme suunnattomasti; mutta
kuitenkin istuimme siellä totisina ja sydän kylmänä. Ja Neewak oli
epätoivoissaan ja hänen muotonsa synkistyi. Ja hän otti Tummasookin ja
Ipsukukin erilleen muusta seurasta ja istutti heidät eteensä, ja juotti
ja juotti ja juotti heitä. Ja he joivat ja joivat ja joivat, ja
kuitenkin istuivat he siinä totisina ja kylminä -- kunnes Tummasook
viimein nousi vihastuneena ja tahtoi takaisin turkiksensa ja teensä,
jotka hän oli jättänyt maksuksi. Ja Ipsukuk huusi myös vihasta heikolla
äänellään. Ja koko joukko tahtoi takaisin mitä he olivat antaneet, ja
siellä syntyi suuri meteli.'