Tänä yönä ei Idalia voinut nukkua; uni pakeni hänen silmistään ja suru
raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton makuutoveri.
Aaveet kiusasivat häntä ja mielikuvituksissaan oli hän näkevinään
onnettomien uhriensa ruumiit raadeltuina, tympättyinä.
Myös oli hän näkevinänsä onnettoman tytön huterassa sielunhukuttajassa
keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jää-aaltoja, sekä oli
kuulevinansa hänen hätähuutojansa.
Ja tuo rakastettu mies, jonka hänet nyt täytyi kadottaa. Sydän
varmaankin pakahtuisi surusta.
Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei
kumminkaan tarpeeksi paljo, löytääksensä niissä rauhaa ja lepoa tällä
kertaa. Joka kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä.
Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden
jäätyneiden akkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.
Mutta sieltä näkyi vaan toivoton jääerämaa, joka jo ulottui
Madocsanysta Mitoschiniin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tätä
elotonta maisemaa.
Kello kolmen ajoissa aamupuolella oli hän näkevinään sieltä mustan
pilkun, joka liikkui Madocsanyyn päin. Se yhä lähestyi, niin että jo
saattoi tuntea sen ihmiseksi.
"Sanantuoja Mitoschinista", sanoi Idalia itsekseen sekä kävi
herättämään palvelusväkeänsä.
Vihdoin tuotiin lähettiläs Idalian tykö. Se oli mestari Mathias, mutta
niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Kasvonsa oli tuska
kamalasti vääristänyt ja kylmyys ne sinisiksi värjännyt.
"Minä tulen Mitoschinista", läähätti hän -- samassa kaatuen
voipumuksesta lattialle.
"Tuokaa lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.
"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen siitä tavarasta
saanut kyllikseni maailmassa."
Samassa hän asettui polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin
häntä rukoilla:
"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"
"Mitä sinä tahdot, mies?"
"Mitoschinin linnanherra on minut ja itsensä myrkyttänyt. Jumala häntä
siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"
"Miten minä sinua auttaisin?"
"Ah! älkää teeskennelkö! Tiedänhän minä. Grazian on minut tietämättäni
bratinalla myrkyttänyt. Ihmiset sanovat, että sinä, kun myrkytit
puolisosi, joit yhdessä hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista,
ettei hänen epäluulonsa olisi herännyt. Mutta heti perästäpäin otit
sinä salavihkaa vastamyrkkyä, niin että jäit eloon; miehesi sitävastoin
ei semmoista saanut ja kuoli."
"Oletko kadottanut järkesi?"
"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät mimmoista! Pelasta
minut, niin ilmaisen minä sinulle semmoisen salaisuuden, josta
varmaankin tulet olemaan suuresti kiitollinen!"
"Mikä salaisuus voisi niin minun mieltäni kiinnittää?"
"Se salaisuus, missä isä Siegfried nyt on."
Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luoksensa, sekä nosti
hänet ylös lattiasta ja asetti vuoteelle.
"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö missä hän on? Elääkö hän vielä?"
"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."
"Missä hän on?"
"Anna minulle ensin vastamyrkkyä! pian!"
"Ei, ei, on vielä kyllä aikaa. Ensin tahdon minä saada tietää
salaisuuden. Ennen sitä, en minä auta sinua."
Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin hän lausui!
"Oi, Herra Jumala! Minä joudun helvettiin, jos salaisuuden kerron,
sillä olen biblian kautta vannonut, etten sitä kenellekään ilmaisisi."
"Helvettiin joudut kaikessa tapauksessa, välipä siis sillä, joudutko
sinne hiukan aikaisemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät,
niin kenties myös paholainenkin antaa sinulle vielä hiukan odotuksen
aikaa, vaan ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa paholainen sinut
paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi
kadotukseen!"
"Annathan sitte minulle vastamyrkkyä!"
"Annan, annan! tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan minä sitä
suuhusi. Minä kannan alituiseen sitä mukanani tässä sormukseni
ontelossa kivessä. Katsos, miten viheriäistä se on, katsos miten se
pimeässä loistaa! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, saavuttaisit
sinä sadan vuoden ijän. No, kerro nyt!"
Tuo kuolintuskien vaivaama mies kertoi kaikki, ilmaisi koko
salaisuuden.
Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia että hän puhui totta, sillä ei
vilkkaimmallakaan mielikuvituksella voisi näitä asioita niin kuvata,
ellei itse olisi niitä nähnyt.
"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on
vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo, eläkä vain kellekään
puhu mitään!"
Se, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut vastamyrkkyä,
vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi
Mathiakselle senvuoksi, ettei tämä enään voisi salaisuutta
kolmannelle henkilölle ilmoittaa.
Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan,
tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enään juuri
kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat
katkonaiset sanat:
"Isä Siegfried -- muurattu -- maan alle -- rahojen sekaan --
Mitoschinissa -- elää vielä -- minut on myrkytetty." Enempää ei hän
kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.
* * * * *
Idalia jäi yksin salaisuuksineen.
Hänen vanha intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.
Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään
suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, kuolleitten
seurakumppanina.
Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo eikö se hänestä tuntuisi
Jumalan enkeliltä, taivaasta lähetetyltä. Ja jos tuo joku sitte vielä
pelastaisi hänet haudastaan, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen
rakkauden liekki tuota pelastajaansa kohtaan.
Tehtyänsä tämän johtopäätöksen, oli Idalialla selvänä, mitä hänen piti
tehdä ja tehdä heti.
Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan manttelin, pisti tikarin ja
pistoolin vyöhönsä, haki kirveen, sillä muurauksen särkeäkseen, sytytti
salalyhdyn sekä hiipi näin varustettuna ulos linnasta. Aamuun ei
ollut enää pitkältä, mutta paksu sumu peitti seudun, niin ettei voitu
nähdä, mihin suuntaan hän kulki.
Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.
Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui kamala maanalainen, laajalle
ulottuva räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi.
Myöskin jesuittaluostari, ylpeine kaariholveineen, luhistui maahan ja
Mitoschinin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset,
jotka jo niin aikaisin olivat valveilla, väittivät nähneensä
Waag-virran keskustasta yht'äkkiä nousseen äärettömän suuren
tulipatsaan. Sakea savupilvi leijaili vielä kauvan aikaa ylhäällä
ilmassa ja jääpeittonsa särkeneen joen aallot vyöryivät yli äyräittensä
sekä tulvasivat tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan
kokonaiset kylät ja metsiköt, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä
oljenkorsia.
Kun sitte vesi oli taasen uomaansa takaisin vetäytynyt, jäi
tulvintapaikalle paksu kerros karkeata kiiselihiekkaa.
Tämän elementtien raivon johdosta saatiin naapuristossa vasta tietää
niistä surullisista tapauksista, joille molemmat linnat olivat
äskettäin olleet näyttämöinä.
Vasta seuraavana päivänä löysivät Likovay-perheen tuttavat herra
Grazianin kuolleen ruumiin Mitoschinin linnan taloudenhoitajan
huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitoschinin pienestä
paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Myöskin oli
hirveä räjähdys, yhdessä valtavan vesitulvan kanssa, muuttanut
koko salaisen maanalaisen käytävän elävine ja kuolleine asukkaineen
muodottomaksi kivi-, tiili-, sora- ja puuainekasaksi.
Pitkät ajat tämän jälkeen alkoivat Likovayn perheen jäsenet hakea sitä
summatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitoschinin
linnankauppahinnaksi. Mutta mitään ei löydetty.
* * * * *
Tämä kertomus perustuu perhearkistoissa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitäpaitsi kansa vielä nytkin sillä paikkakunnalla puhuu isä
Siegfriedistä.
Ja aina kun Mitoschinin linna vaihtaa omistajaa, tekee myöjä
kauppakirjaan sen ehdon, että jos nuo salatut aarteet löytyisivät,
pitää hänen saada ne.
Mutta ihmiset sanovat, että aarteet vasta sitte löytyvät, kun isä
Siegfried on ensin vapautettu muuratusta haudastaan.
Kenties ovatkin ihmiset oikeassa!
_Loppu_.
(Teosta on suomenkieliseen asuun saatettaessa lyhennelty sopivista
kohdista.)