Nyt koitellaan,
kump' ennemmin kuivuu ja kuolee:
huul' liekkivä huuliin hautautuu,
tulikuuma on suu,
joka suutelon janossa huolee.
Ja ei jano sammu
ja ei tuli kielellä tummu,
vaikka suut ajat ankarat yhdessä viihtyy
ja huulien kosketus kiihtyy.
Ja tuliset kipinät suonihin kulkee
ja veri on hehkuvan kuumaa;
joka pisar janon polttavan itseensä sulkee,
ja sielua hourehet huumaa.
Ja on kuin uisimme tulista merta
min helmaan hukumme kerta.
Korkia veisu.
(3: 5).
Jerusalemin tyttäret, teitä
ma vannotan vaikenemaan
kedon vuohien kautta ja peurain,
ett'ette te herätä vaan
mun armaimpaani, mi nukkuu,
kunis itse hän valveutuu!
Verhoton kauneus.
Repäise halpa vaate pois,
mi verhoo varttasi,
esteettä kauneuttasi
suo nähdä silmäni.
Näät, hullu vaan ja saituri
helmensä kätkevi;
täys päiv' ei paista, jos sen ees'
on pilvi pieninki.
Suo nähdä ihanuutesi
mun kerta kokonaan,
Sen ansaitsen, ma vannon sen,
jos kuka koskonkaan.
En jaksa enää aavistaa,
en oletella, en,
vaan silmin nähdä täytyvi
mun kukka kauneuden.
Ja usko, että eessä sun
alastomuutesi
ma puhtahana värähdän,
ja sees on sieluni.
Helluntai.
Kuin pehmein ja valkein vaate
sa kiertäyt ympäri mun
ja ma helluntaitani vietän,
kun tunnen ma luonani sun.
Kuin läntisen tuulen ma tunnen
sun huultesi henkäyksen,
yö valkea ylläni uinuu
mun huulias suudellen.
Ja sun silmäisi säihkyssä nään ma
veet siintävät lainehineen,
sädeleikkien harhojen hurmat,
kilokarkelot kukkasineen.
Puut tuoksuvat, puhtaat ja norjat,
värit vehreät, vienoimmat,
ja sun äänesi soinnussa helkkää
suvensävelet hienoimmat.
Mun helluntaini sa valkee,
pyhä sunnuntaini sa sees,
älä salli, oi, älä salli
mun tuntea kaikonnees!
Arolempeä.
Aropoika kun lempii milloin
aron neittä, hän naiselleen
valan rohkean vannovi silloin
käden tarjoten immelleen:
Sua lemmin ja lempeni tähden
sinut tahdon ja ansaitsen
ja kerranpa heimosi nähden
sun nostan ma ratsaillen
ja vien sinut kanssani sinne,
kuhun kulkevi taival mun,
kuss' ei kysy suu: mihin, minne,
kuss' onni on mun sekä sun.
Sua lemmin, mut siitä ma vaadin
sun lempesi myös kokonaan
ja ankaran lain minä laadin,
jota nousen ma palvelemaan:
Jos vain olet uskoton kerta,
petät lempeni koskonkaan,
niin puukkoni povesi verta
juo viimeiseen pisaraan.
Näin vannoo mies aron aavan
valan tummalle immellen
ja neitonen loppuhun kaavan
vain lausuvi amenen.
Vereni.
Mun vereni pyytää ja pyytää
ja se koskena kuohahtaa
pian ylitse äyrähiensä,
jos esteittä vain ei se virrata saa.
Ja en sitä hillitä taida
ja en edes koitakaan,
koska luonnon sortoa köyhää
ja alhaisint' olis tuo teko vaan.
Veri vieri ja kiehu ja pauhaa,
yhä voimakkaampana siis,
sinis kun sinä tyynesi löydät,
ja salvoista halvoista huolios viis!
Palava pensas.
Sa oot se pensas palava,
min erämaassa näin ma
ja jonka luokse korvessa
hämmästyneenä jäin ma.
Oi katso, riisuin kenkäni,
kun paikka tää on pyhä,
ja polvistuin nyt eessäsi
ma vielä viivyn yhä.
Ja silmin seuraan liekkejä,
jotk' katsehestas valuu;
on kuollut mulle elämä
ja unhoittunut paluu.
Oi katso kuinka rintani
nyt puhdas on ja suuri
ja kuink' on valmis voimani
suurtöiden tekoon juuri.
Sa puhu vain ja käske, sun
sanaasi vaan ma vuotan,
yks' sana sun on käsky mun
ja voittohon ma luotan.
Oi anna merkki yksi vaan
ja valmis olen heti
ja vaivun vaikka alle maan,
jos sun ma täällä petin.