Taas nään sen silmän vehreän
kuin hyrskyhelmen ikään,
ei hurmata mua enemmän
voi maailmassa mikään.
Ken kerta katsoi kauneimpaan,
sen silmät huijentuivat,
sen silmät siinä ainiaan
kautt' elämänsä uivat.
Hän muust' ei enää tiedäkään,
ei tunne muuta mitään,
hän maailmasta itseään
pois paenneena pitää.
Kuin erämaa on maailma muu,
kun siihen silmät lainaa,
on kuollut kukka, kuollut puu,
jok' ihminen kuin vainaa.