Hätäkös s'oli niiren urheelijaan Pariisihi lähtiä, ku koko Suamen kansa
kokos niille rahaa ja eväspussihi pisteli kokonaasia voitritteliä,
kärrynpyärän kokoosia meijerijuustoja ja vaunulastin knäkkileipää,
mutta toista s'oli mun! Ja munhan sinne ny ainaki piti päästä
kattomhan, kuinka niitä olymppialaasia oikee pelathan. Mutta ku
aikani olin hypänny ja hääränny, nii jo nousi ku nousiki rahat ku
konttuurista. Ja konttuurista ne nousiki. Oikee hirvitti ku annettihin
niin paljo rahaa, jottei mun massikkani oo ikämailmas ollu nii
pullollansa.
Oikee kukkaroparka oli revetä, mutta mä tukkin aina vai lisää ja
sanoonki jotta:
— Verä ny nahkahas vai kerranki rahaa! Ooppas saanu tähän asti
laihaposkisena oleella. — — Ja muista pitää kutis, jottes ennen
aikoja rupia haukottelemahan, sillä matka on pitkä Franskanmaalle ja
kialtolaki loppuu jo kolmen peninkulman pääs Helesingin rannasta. — Ja
takaasi on kans tultava, muista se! Kolkuta hyvä ystävä silloo aijoos,
ku on kotia lährettävä — —
Kaikki oli tollarin rahoja, ku Kansallispankis sanottihin, jotta
parast' on ottaa Amerikan taaloja, ne kelpaa rahasta joka maas ja joka
paikas eikä trenkää hypätä pankiis shekkipaperien kans.
Ja sanoo ne siälä pankis niinki, jotta jos rahat loppuu, nii kyllä
kruununkyytillä takaasi pääsöö.
Passit, pussit ja muut sellaaset, n'oli pikku asioota, mutta se
franskankiäli mua rupes peljättämhän, jotta kuinka siälä oikee pärjää
tällääne rukhisen leivän miäs ku mä, jok' en osaa muuta franskaa
ku »koknak», »portviin», »benediktiin», »puljong», »kalsong» ja
»oteklong». Siinä s'oli kaikki mun franskani.
Mutta sitte näin yhren kirjakaupan klasilla tulkkikirjan, jonka nimenä
oli jokin »Piäni Pariisin kävijä», ja sen mä ostin n'otta naskahti.
Ei siin' ollu ku parikymmentä lehtiä, mutta hintaa oli kehrattu panna
lähes kakskymmentä markkaa. Eikä yhtää pluutattu. Kyllä mä tykkäsin
jotta s'oli liika tyyris, mutta ku lukemhan rupesin, nii havaattiin
jotta siin' oli franskaa friskisti koko rahan erestä, liikaaki. En mä
tarvinnu pualiakaa koko matkalla.
Sitä mä lujin n'otta pää höyrys Helsinkihi asti. »Mösjöö», s'oon
herra. »Matammi», s'oon frouva ja fröökynä, kumpi vai, niinku Pariisis
passaaki. »Silvuplee», s'oon jotta olkaa hyvä; »mersii» — kiitoksia
paljo, »kompiäng» (sen mä muistin kompiaasesta) — mitä maksaa, »Uii»,
se merkittöö jotta »kyllä», ja se ny vasta helppo oli muistaa. Mutta
laskusanoosta mä en saanu päähäni ku kaks: »sängkant», (sängynkantti),
s'oon 50 frankia ja passaa kovasti hyvi. Samoon se toine: »sängsang»
(ruattiksi sängsång), jok' oli 500 frankia ja tämmäs erinomaisesti
välhin ylitte, välhin alle. Mutta se mukavaa oli, ku kaikkia kyypparia
sanottihin »karsong» ja potun nimi oli vai »putei». Ja aina ku mä sitte
siälä Pariisis kiljaasin jotta
— Karsong, hesputei!
Nii aina tuli kaks pottua pöythän n'otta helähti.
Ja se muu franskan kiäli oli nii yksinkertaasta, jotta kaffi on
kaffee, tee on tee, poliisi — poliisi, teatteri on teatteri, varietee
on varietee, olyinpialaaset on olympialaaset, fintuppi on fintuppi —
n'otta s'oli melkee purkista suamia.
Ku autollekki sanoo vai jotta: ptruu — nii pysähtyy heti. Ja ku vähä
kärellä viisas jotta: annas mennä tuanne — nii sinne lähti. Ku kopisti
nyrkillä kuskia selkhän ja sanoo jotta: topp — nii toppas siihe
paikkaha. Taksameetris oli numerot, mitä maksaa ja rahoos samallaaset
numerot, jottei muuta ku räknätä lantit äijälle käthen ja sanua jotta:
saat mennä! Lakkia nosti viälä kaupanpäälliseksi.
N'ottei s'ollu mikää konsti siälä Pariisis kiälen pualesta pärjätä.
S'oli lauantaki päivä ku me Helsingin rannasta lährimmä, me Olymppian
pääroikka raskahat miähet, kuulantyäntäjät, moukarin paiskaajat, kiakon
ja keihään heittäjät ja painijat, joill' oli niskat ku härjillä. Niit'
oli treenannu, harjoottanu, keittäny ja paistanu, kuumas ja kylmäs
löylys höyryyttäny Isoo-Armas n'otta n'oli aiva muatopualia. Toisia
oli laihrutettu kymmeniä kiloja, jotta n'oli laihoja ku kurkelooset
ja pantu kaks sarjaa alemmas. Ja toisia piäniä miähiä oli se Laitine
syättäny ja lihoottanu nii sikamaasesti, jotta niiren käret seisoo
uloöspäi ku pellon peljättimillä, eikä ne saanehet käsiä plakkarihinsa
ollenkaa. Nenää ku niistivät, nii pöyrännurkkahan hinkkasivat, mutta
kyllä ne sitte kans olivat väkeviä miähiä.
Kovasti oli paljo ihmisiä rannas saattamas ku lährettihin ja vanha
kunnon Vilskmanni piti koko Suamen kansan pualesta puheen meille jotta:
— Muistakaa poijat — —
Ei se pitkä puhet ollu, mutta väheetki olis piisannu. Saman olis tehny,
vaikkei olsi muuta ku nyrkkiä näyttäny ja ähkäässy. Kyllä poijat
tiäsivät, mitä niiltä orotettihin jotta: kaikki metallit Suamhen! Ja se
se oli, joka pani tuumaamahan ja totiselle päälle n'ottei tahtonu ruaka
maistaakaa.
Sitä varte mä meninki heti ravintolan pualelle, tavallisten
pasiseerarien sakkihi, josta kuuluu iloone kilinä ja alkavan laulun
tapailu. — Eikös sitä nii sanota, ku nuan hyräällähän ja otethan
nuattia, ennenku oikee laulamhan ruvethan?
— No ka terve! Päivää, ook sä kans täälä Jaakkoo? — huikkas heti yks
tuttu lehtimiäs, joll oli jo munkkikvartta nenän alla ja punaaset
posket. — Tämä ei maksa ku 28 markkaa, ja jos pualiskan ottaa, nii 6
markkaa aina säästää — —
— Äläh, vai säästää siinä? No, min'oon päättäny elää nii säästävääsesti
ku suinkin, jotta taitaa olla paras heti alkaa säästämhän — —
Ja ku me sitte pufetsikalta viälä kysyttihin sitä asiaa ja räknättihin,
nii me otimmakin aina koko heelan. — Siinä ku säästi viälä enempi!
Ja kun säästävääsyys näytti kuuluvan niin kaverin kun munkin — tuata
nuan, minä tarkootan minunkin — periaatteesihini, nii me päätimmä
säästää koko matkan. Ja sen päällehän kannatti vähä ryypätäkki.
Me meinasimma justhin alkaa kaksäänisesti sen laulun jotta »Sellaasen
mamman poikia ollaan» — ku siihe meirän pöythän tuli yks fiini herra ja
sanoo jotta:
— Pardong, mösjöös, parlee vuu frangsee — — anteeksi saisinko esittää
itteni?
— No mitäs siin on, esitä vai — tykkäsimmä me.
— Minä olen mösjöö Tommila. — Herrat kai ovat matkalla Pariisiin?
Ah, miten minä rakastan Ranskaa, viinin ja kauniitten naisten maata,
sen ruususalonkia, Tuilerian kukkaisistutuksia, oo — — se on ihanaa
päästä täältä pirtun hajusta ja tyhmien ihmisten parista sinne, missä
silkki kahisee, punaiset hilylet hohtavat, aurinko paistaa ja linnut
livertävät Välimeren hehkuvan sinisen taivaan alla! — Siellä on elämä,
siellä maailma! Mitä täällä Suomes on — — phty ei mitää! Pitkää piimää
ja kalakukkoja, ainaki Savossa. Minua inhottaa järkevät ihmiset — Minä
lähden Pariisiin nauttiakseni elämästä! — — Lu-lu, Su-Su, Fru-Fru,
Margoo frarallaa laa, kun kerran on rah-hah-hah-haa rahahahhaaa — rupes
se laulamhan — — Pardong mösjöös, saisinko luvan juottaa herrat penkin
alle — —
— No tottakai, dodakai! — Oikein hauskaa tutustua! — innostuumma
jo mekki, jokka olimma luullehet sitä esti vai muutoon
pääStäsekaantyneheksi.
Ja ku aikansa juteltihin ja tutustuttihin, nii meistä tuli pesta
pruuterit Mösjöö-Tommilan kans. Sillä oli selvät ja kirkkahat
periaattehet. Se oli oikia Bakkus ja villi satyyrityyppi, hianostunu
rikas sialu, joka puhuu franskaaki ku hevoone, vaikkei ollu käyny
rippikouluakaan, n'ottei sillä poikaparaalla ollu aavistustakaa
esimerkiksi perisynnistä, joka meitä muita ihmisiä nii kovasti
marrastaa.
Keulakannella oli jo tanssi loppunu, ku me kolme veikkosta löimmä kättä
päälle, jotta me tahromma kolmiyhteesesti toinen toistamma tukien käyrä
rohkiasti Pariisin viättelyksiä päin, ja ottaa kaikki, mitä Pariisi,
tua mailman Paapeli, voi meille kirkassilmääsille nuarukaasille iloosta
ja opettavaasta tarjota.
Me säästimmä sinä iltana jo aika lailla. — Ja nukuumma hyvin. Mösjöö
istahallansa.
Seuraava päivä oli yhtä ihana. Kaunis kesääne päivä, meri peilityyni,
»Ariadnen» orkesteri soitteli näitä uurenaikaasia fokstrottia, simmyä
ja jassia ja mithän peijakkahan rynkytyksiä ovakkaa. Kovasti siinä
näytti pitävän klenkutella ja nytkyttää hoituansa n'otta kumma ku
ihmisen vatta sellaasta nytkytestä kestääkää. Passas siinä istua
koritualis, kattella muiren mukaa ja maistella niitä suutavesiä ja
muita sellaasia herraan suuvesiä.
Surku vai tuli meirän olymppia-urheelijoota, joita pirettihin ku
kaleerifankia. Niiren piti syärä eli olla syämätä, justhin nii ku
treenari käski. Toiset kitisivät nälkäänsä, toiset natisivat nahkaansa,
jottei vatta enempää verä. Mutta mikää ei auttanu, olla piti, niinku
oletettihin ja rehellisesti poijat käskyjä tottelivakki, eivät eres
salaakaa horjahtanhet. Limunaatia ja kaffetta vai maistelivat ku
kyhkyyset.