Ma olin maailmahan suuttunut
ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin,
en heidän rientoihinsa puuttunut,
vaan yksin erakkona elin niin.
Tää maailma ol' eläintarha vaan
ja apinoita ihmishaamut nuo
ja onnen haave oli harha vaan
ja elon taival suuri korpisuo.
Mut kuinka kerran seuraan hienoston
taas sitten mennä päätin kuitenkin.
Tok' ensin hankin eläinnaamion,
ja apinaksi aivan pukeusin.
Niin saavuin suureen juhlasalihin
ja tungoksehen frakkiherrojen
ja puoleen kumpahankin tervehdin
ma kättä puristain ja hymyillen.
Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin
ja mairitin ja häntää heilutin
ja herrain kanssa veljenmaljat join
ja hamekansoa ma hakkailin.
Mut sitten alkoi minust' tuntumaan,
ett' täytyy lopettaa jo leikki tää:
He verraksensa luulee minut vaan
ja se on sentään vähän ilkeää.
Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain
ma syrjähän ja lausuin: »Erehdyt,
kun apinaksi minut luulet vain.»--
Ja pois ma naamion heitin nyt.
Hän ensin hämmästyi, se totta on,
mut hetkeks vaan--ja kohta hymyillen
hän kasvoiltaan myös otti naamion:
Kas kummaa, hänkin oli ihminen!