_Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan,
kasvoi kuuset hukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät_.--
Kalevala.
Koittipa vihdoin Väinämön aika,
Suomeni sankari-aika,
tietojen, taitojen, taikojen aika,
laulujen, urhojen aika,
jolloin suur' oli Suomeni valta,
laaja laulun ja soiton maa:
Vienan päältä ja Valdain alta
Suvannon suurten vetten taa.
Jolloin Suomeni kansa sorja,
ollut ei lännen, ei ounaan orja,
jolloin Kalevan kalpa löi
ja leimusi tietäjän taika.
Kauvas valliten merta kahta
Permin purret kulki,
kauvas kaartaen Pohjanlahta
Kainuu satamat sulki,
loitos Karjalan kannel kaikui,
kauvas kantoi Jäämin jous,
Taara-huutoja rannat raikui,
kussa Yösalon purret sous.
Silloin suur' oli Suomen kansa,
Suomen leijona voimassansa,
silloin heimoni kunniaa
koko Pohjola julisti julki.
Josp' ois astunut silloin miesi,
kansani yhtehen tuonut,
temmannut miekkasi, rastinut tiesi,
valtasi vaajat luonut!
Josp' ois Väinämö harmaapäinen
silloin tarttunut valtikkaan,
taikka lähtenyt Lemminkäinen
sukunsa suurena kulkemaan,--
noussut heimonsa herttuaksi,
veljeskansojen kaitsijaksi,
Väinän rannoilta Ruijan suulle
torvien soida suonut!
Vaan ei kutsua kuullut kansa,
raikunut torven tahti,
Väinämö soitteli kanneltansa,
impiä ajeli Ahti;
eip' on astunut silloin miestä
heimoni onnea ohjaamaan,
kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,
veli ei tuntenut veikkoaan.
Pennin rannalle Norja nousi,
Väinän virtoja vieras sousi,
Kainuun hautasi kansojen yö--
vaipui heimoni mahti.