Muinaisuuden mustan yössä,
Pohjolan ajan alussa,
aaltosi ulappa aava
yli suuren Suomenmaan.
Suolaisten sumujen vyössä
vyöryi synkät aallot vaan
sylitellen, sylkytellen,
halki aikojen halaten
jäitä hyisten huippuvuorten,
päitä lauttojen lumisten.
Aallot kulki tuulten teitä,
aurinko ajan latua,
hiljaa hiihti päivät pitkät,
hiljaa hiipi pitkät yöt--
päivä kutoi kuiden työt,
yössä vuossadat samosi.
Vaan kun kerran päivän kaari
taasen taivolle kohosi,
maa oli merestä noussut,
veestä manner maatununna,
ulapalle outo saari,
aalloille nimetön niemi.
Kenpä maata kylvämähän,
toukoja tihittämähän?
I
_Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto._
Suomal. sananl.
Kerran illalla Kalevan kansa
saapui niemehen nimettömään,
matkan vaikean vaivoistansa
yöpyi rannalle lepäjämään,
sytytti savunsa saarelmalle,
tulensa niemyen nenähän toi,
levitti lehviä kuusten alle,
louhten lomahan majansa loi.
Vaan kun aamulla päivyt koitti
valaen vesille kultiaan,
kummun kuusessa peippo soitti,
kukahti käkönen oksallaan;
silloinpa heraksi heltyi mielet,
sulipa hymyhyn partasuut,
silloin helkähti sydänten kielet,
humahti rinnassa »isien puut».
Juuri kaivaten maata moista
lähteneet oli kulkemaan
tuolta he Aasian alkukoista
otava, aurinko oppainaan--
maata kaivaten, kussa senki
luonto luontoa omaa ois,
kussa Kalevan heimon henki
korven honkien humussa sois.
Kohta tietäjä lyylin laittoi,
saneli pyhäksi salmen suun,
kummun kuusesta oksat taittoi,
julisti vuorella Jumalan puun,
lepikön aitasi Hiiden haaksi,
asuma-ahoksi vainajain,
nimitti niemyen _Suomenmaaksi_
Ukolle uhreja teurastain.
Näinp' on riemulla Kalevan kansa
tuhanten järvien maahan jäi,
aneli onnea Ahdiltansa,
palui palkkoja metsältäi,
saarten salmihin verkot heitti,
syvälle korpehen vipunsa vei,
paaden kourussa kalansa keitti,
tuntenut kaupin kaluja ei.
Vaan kun iltasin kumpuloilla
päivän laskua katseltiin,
tai kun erässä nuotioilla
otavan sarvia outeltiin,--
silloinpa helisi kannelkielet,
kautta kumpujen soitot soi,
silloin sankarit vakaamielet
sormet sormien lomahan loi,
silloin loihtuja, laulelmoita
partahuulilta humisi vaan,
alkusyntyjä syviä noita,
peruja kansojen kehtomaan:
Vipusen virsiä, satuja sammon,
»lovessa»-käyntejä loihtijain,
kuvia kummia Kalman kammon,
ituja Tuonelan tutkelmain.
Luonnon lapsena kasvoi kansa,
nukkui honkien huountaan,
uneksi uudesta onnestansa,
heräsi aaltojen loiskinaan;
huuhtia raaten, kaskia kaaten
voimoa elämän nisistä joi,
metsän Mielikin povella maaten
luonnon luottehet kuulla voi.
Siellä suojana hongan juuri,
taivon tähtöset päällä pään,
kasvoi Suomen sukuni suuri,
yleni henki heimon tään.
Kuuhut kulki taivahalla
kuusten lomitse kurkistain--
kansa se kasvoi kuusten alla,
käköset oksilla kukkui vain.