Käy pois, oi sisko, sen koivun alta,
se koivu on turmion, tuskan puu!
On huolten aaltoja lahden aallot
ja kaihon tuoja on illan kuu.
Sen koivun oksilta kiehtoin soipi
tuo tarina kaunis ja utuinen,
mi pettänyt on niin monta, monta--
ma myös oon kuullunna kerran sen.
Se kevään toivoja tarjoo sulle
ja kutsuu onnehen ikuiseen.
Mut ällös lauluhun liioin luota,--
ei koskaan kuulu se toteuneen.
Ken kerran kuuli sen laulun tenhon,
sen onnen kalpea kaiho vei,
hän istui iltamat itkusilmin
ja rinnan rauhoa saanut ei.