Tyttö nuori päivät pitkät kulki
korpimailla karjaa paimennellen,
siellä riemusuulla lauloi tyttö,
lauloi laajan ilman lintusille
rinnan nuoren kaihot kaukomielet.
Metsätietä pyssy olkapäällä
poika uljas, valkolakki, astui,
kuuli kaiholaulun kalliolta,
riensi sinne, näki neien nuoren--
kysyi tältä, mitä tietä voisi
päästä vaaran taakse tarvassuolle.
Pojan mentyä se tyttö itki,
eikä itse tiennyt, miksi itki.
Toisen kerran luokse saman paaden
sattui poika metsämatkoillansa,
väsyneenä viereen immen istui,
istui siinä kaiken kesä-illan
nauratellen neittä kainokaista.
Pojan mentyä taas impi itki,
eikä tiennyt vielä, miksi itki.
Joutui synkkä syksy, sade-ilmat,
kuihtui kukat, siirtyi laululinnut,
kuulunut ei enää metsämiestä,
kaikunut ei laulu kalliolta.
Paatta vasten paimentyttö itki:
nyt hän tiesi kyllä, miksi itki.