LEMMENTAISTELU
4-näytöksinen unkarilainen näytelmä lauluineen ja tansseineen
M. Jókain "Keltaruusu" nimisen kertomuksen mukaan kirjoittanut
Felix Borg
Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus-Oy,
1922.
HENKILÖT:
_Decsi Sándor_, hevospaimen.
_Lacza Ferenc_, karjapaimen.
_Krouvari_, Hortobágyin ravintolassa.
_Rózsa_, hänen ottotyttärensä.
_Pelikán Samuel_, tilanomistaja.
_Kádár Mikael_, hevoskauppias.
_Lääkäri_.
_Kyläntuomari_.
_Tallimestari_.
_Taidemaalari_.
_Porvari_.
_Komisaario_.
_Isäntäpaimen_.
_Räätälimestari_.
_Suutarimestari_.
_Pundorin emäntä_.
_Csikmákin emäntä_.
_Marfa_, miustalaiseukko.
_Kärripoika_.
_Mies_.
_Vaimo_.
_Poika_.
_Ensimäinen hevoskauppias_.
_Toinen hevoskauppias_.
_Santarmi_.
Hevoskauppiaita ja talonpoikaiskansaa.
Tapahtumapaikka: 1:nen, 3:s ja 4:s näytös piha Hortobágyin ravintolan
edustalla; 2:nen ravintolan vierashuone.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS
I.
Näyttämö: Hortobágyin ravintolan edusta. Oikealla tiilikivirakennus
pärekattoineen ja seinän vierillä kasvavine köynnöskasveineen.
Rakennuksessa ovi portaineen ja siitä oikealle ikkuna luukkuineen.
Ikkunan alla kukoistava ruusupensas. Vasemmalla puita ja perällä
vajarakennus. Hieman keskustasta vasempaan jykevä puu, jonka alla pöytä
tuoleineen. Taustassa pustamaisema. Aitaa ei ole. Vasen ja oikea
katsojasta.
(Varhainen aamu ennen auringon nousua. Ravintolan ikkuna on valaistu.
Esiripun noustessa kuuluu ravintolasta laulua.)
LAULU N:o 1.
(Laulun aikana kuuluu kaksi kukonkiekausta ja vieno punerrus ilmestyy
taivaanrannalle.)
_Kärripoika_: (Tulee vajasta haukotellen.) Hoh hoo!... Kukko pakana kun
herätti... (Hieroo silmiään.) Mikä vietävä siellä silmissä pistelee?
Heinänkorretko, vai?... (Venytteleikse.) Oh hoo!... Kuinkahan varhainen
jo on? (Tulee alemmaksi ja huomaa valaistuksen ikkunassa.) Pyhä Maria!
Kaupungin herrat istuvat yhä vielä samoilla paikoilla kuin illalla...
huuhtovat kurkkujaan viinillä... ja... (Kurkistaa tarkemmin
ikkunasta)... ja pistelevät poskiinsa Rózsan paistamia kananpoikia. Oh
höh, sentään! Oikein vesi kielelle valahtaa!... Entä Rózsa sitten?
Missä hän on?... Mitä näkevät silmäni! Hän hyppelee tuon hullun
kaupunkilaisen pensseliherran kanssa... oikeinpa taitavat csárdasta
pistellä. (Pui nyrkkiä.) Voi, voi, sinua, kirottu hetaleherra! Kunpa
minä saisin sinut kämmenieni väliin, niin kyllä...! Ja Rózsa sitten!...
Oh, sydämeni on aivan haljeta tuskasta ja rakkaudesta sinuun...
(Laulaa.)
LAULU N:o 2.
_Kärripoika_: (Laulun jälkeen.) Turhaan minä laulan. Ei näe tyttö
kärripojan kärsimyksiä; eikä kuule hänen sydämensä suruista sykähtelyä.
-- Mitä? Nyt nousevat herrat pöydästä ja alkavat tehdä lähtöä. Täytyy
tästä pian mennä valjastamaan kimo, niin lappenevat täältä vihdoinkin
matkoihinsa, mokomatkin tanssimestarit! (Menee vasemmalle.)
(Punerrus taivaanrannalla on käynyt yhä kirkkaammaksi.)
(Ravintolan ovi avautuu ja Tallimestari, Taidemaalari, Porvari,
Komisaario astuvat ulos pihamaalle, kaikki jonkunverran
liikutettuina.)
_Tallimestari_: Siis, kuten sanottu, neljäkolmatta sonnia ja yksi
siitoslehmä.
_Porvari_: Luvalla sanoen, neljäkolmatta siitoslehmää ja yksi sonni.
_Tallimestari_: Ja yksi sonni, aivan niin!
_Porvari_: Ja kaikki ensi luokan elukoita, oikein loistokarjaa!
Parempia nautoja ette löydä koko Alamaasta, vaikka lyhty kädessä
etsisitte. Eikö totta, herra komisaario?
_Komisaario_: Hyvä on karja veljellä, sen voin vakuuttaa... hik!
_Porvari_: Hyvä on karja! Debreczeniläinen ei koskaan myy mähriläiselle
huonoja nautoja. Eikö totta, herra komisaario?
_Komisaario_: Totta, totta puhuu veli... hik!
_Porvari_: No niin!
_Maalari_ (joka on tällävälin ihaillut perällä aamun valkenemista):
Mutta, hyvät herrat, ettekö ensinkään huomaa aamutunnelman
suurenmoisuutta? Katsokaa tuonne pustalle! Mikä mahtava näky! Mikä
väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu!
_Porvari_: Pöh! Maalari hulluttelee! (Tallimestarille.) Tehän olette
tallimestari arvoltanne, eikö niin? Ja teidän isäntänne on kreivi, eikö
niin?
_Tallimestari_: Kreivi, kreivi Engelshorst, Mährin mahtavin mies ja
jaloin ihminen koko Unkarissa.
_Porvari_: No niin, herra tallimestari, mahtava kreivi Engelshorst on
vielä kerran siunaava sitä hetkeä, jolloin hänen jaloon päähänsä
pälkähti ajatus ostaa siitosnautansa juuri minun sarvikarjastani,
sillä, sanon sen vieläkin kerran, minun nautani ovat kerrassaan
voittamattomia. Jaa-a! Kohta saatte omin silmin tutustua elukoihin ja
tehdä valintanne, ja takaanpa, että teidän suuri herranne ja kreivinne
on säteilevä kuin aurinko, nähtyään millaisia loistavia sarvipäitä te
hänelle toimititte. (Katsoo kelloaan.) Mutta, hyvät herrat, otan
vapauden huomauttaa, että meidän on jouduttava matkaan, jos mielimme
ennättää ajoissa karjamajalle.
_Lacza Ferenc_: (Tulee vajasta. Hän on keskikokoinen mies pienine
viiksineen ja kastanjanruskeine hiuksineen; hänellä on siniset liivit ja
avonaiset paidanhihat, mustat housut, samoin viitta, joka on
ompeluksilla koristettu ja edestä soljella kiinnitetty; kädessä
ratsupiiska.)
_Porvari_: Paimen, katso onko poika valjastanut kimon. Lähdemme heti
matkaan.
_Ferenc_: Kyllä, herra. (Menee vasemmalle.)
(Tällä välin on päivä yhä. enemmän valjennut ja
linnut ovat alkaneet laulaa.)
_Maalari_: (on avannut piirustuskirjansa ja tekee perällä luonnosta.)
Mitä aiheita, mitä vaikutelmia!
_Krouvari_: (Tulee ravintolasta.) Kas niin, hyvät herrat, tuossa
paikassa on tytöllä eväsreppu valmiina. Mutta kuinka on hevosen laita?
Eikö poika ole sitä vielä valjastanut, se vietävä unikeko.
_Komisaario_: Älkää olko... hik... huolissanne, isäntä. Hevonen
valmistuu heti. Paimen läksi juuri huolehtimaan... hik!
_Tallimestari_: Sinä, krouvari, olet hyvä ihminen ja Jumala hyviä
ihmisiä varjelkoon.
_Krouvari_: Tällainen vanha hakopölkky vain, Herra paratkoon!
_Maalari_: (Itsekseen perällä.) Suuremmoista! Jumalallista!
_Krouvari_: Herroilla ei siis ole mitään moitittavaa taloani kohtaan?
_Tallimestari_: Ei mitään moitteen sijaa, paras krouvari. Hyvä kyökki,
vielä parempi viinikellari.
_Krouvari_: Kerskua en, Herra paratkoon, tahdo, mutta sen sanon, että
taloani en säästä silloin, kun ylhäiset vieraat sitä käynnillään
kunnioittavat. Enhän kuitenkaan voi kaikesta mennä takuuseen, sillä
nähkääs, hyvät herrat, kun pääasia... minä tarkoitan, emäntä talosta
puuttuu -- hän muutti jo yli kaksikymmentä ajast'aikaa sitten toiseen
maailmaan, taivas olkoon hänen sielulleen armollinen -- niin, kun
emäntä talosta puuttuu, niin...
_Rózsa_: (Tulee ravintolasta, eväsreppu toisessa ja viinipullo toisessa
kädessä. Hän on noin 17 vuotias, sievä, tummakiharainen ja -silminen
tyttönen, puettuna kirjavaan unkarilaiseen pukuun, vyössä avainkimppu
ja hiuksissa ruusu.)
_Tallimestari_: Mitä emännästä, kun on tuollainen terhakka tyttö
ohjaksissa.
_Rózsa_: Kas tässä on eväspussi, hyvät herrat. Panin siihen sipulia,
juustoa, kanaa, leipää ja silavaa sekä kaksi pulloa parasta mitä
talossa on.
_Tallimestari_: Verratonta!
_Komisaario_: (Ottaa eväsrepun.) Tämä kunniavirka kuuluu... hik...
minulle.
_Rózsa_: Hik, hik, herra komisaario!
(Asettaa kädessään olevan pullon pöydälle.)
_Krouvari_: Pikarit, Rózsa!
_Rózsa_: Heti paikalla.
(Rientää ravintolaan.)
_Krouvari_: Lähtömaljan tässä puun alla vielä tyhjennämme. Eikö niin,
hyvät herrat?
_Tallimestari, Porvari, Komisaario_: Eläköön krouvari! Hyvä! Hik!
_Maalari_: (Perällä.) Katsokaa, katsokaa! Nouseva aurinko näyttää
melkein viisikulmaiselta.
_Porvari_: Maalari näkee viisikulmaisen auringon! Hö höö!
_Maalari_: Ei, jos minä piirrän tuollaisen auringon paperille, niin
joudun hullujenhuoneeseen.
_Porvari_: Sinne joudut, poloinen, muutenkin.
_Rózsa_: (On tällävälin tuonut pikarit ja täyttää ne.) Kuulkaapas,
herra tanssimestari siellä! Pikari odottaa!
_Maalari_: Heti paikalla, tyttöseni!
(Tulee toisten luo.)
_Krouvari_: Kas niin. (Tarttuu pikariin toisten seuratessa esimerkkiä.)
Onneksenne, hyvät herrat! Ja tuhannet kiitokset käynnistä. Tervetuloa
vastakin Hortobágyin matalaan majataloon.
_Tallimestari_: Eläköön krouvari ja hänen mustasilmäinen tyttönsä!
_Maalari, Porvari, Komisaario_: Eläköön!
(Juovat.)
_Rózsa_: (Menee ruusupensaan luo ja taittaa siitä viisi ruusua.)
_Krouvari_: Viisainta on, etteivät herrat kulje Cségen tietä, siellä on
tähän aikaan paljon rapaa; parasta on mennä Polgárin kautta, missä tie
on kuivaa ja tasaista. Pienen metsikön laidassa, virran luona sopii
sitten levähtää ja nauttia virvokkeita.
_Rózsa_: (Astuu esille ruusuineen.) Sallittehan, hyvät herrat...
vähäinen muisto Hortobágyin majatalosta?
_Krouvari_: Kas vaan tyttöä, kun taas noine ruusuinensa...
_Rózsa_: (Kiinnittää kukan kunkin rintaan.) Noin!
_Porvari_: -- He he he, sinä mustasilmä!
_Rózsa_: Noin!
_Tallimestari_: Tui tui tui tui! (Nipistää poskesta.)
_Rózsa_: Noin!
_Komisaario_: Hik!
_Rózsa_: Hik hik!
_Krouvari_: Sitä tyttöä!
_Rózsa_: Ja noin!
_Maalari_: Parahin neiti, sallikaa minun ikuistuttaa piirteenne tähän
kirjaan... juuri tuollaisena kuin nyt olette, ruusu punaisten huulienne
välissä.
_Rózsa_: Jos tahdotte, niin olkaa hyvä.
_Porvari_: Kaikki kunnia ja kiitokseni naisen kauneudelle, mutta nyt ei
ole enää aikaa piirustelemiseen. Naudat odottavat.
_Ferenc_: (Tulee vasemmalta.) Hevonen on valjaissa, hyvät herrat.
(Poistuu jälleen vasemmalle.)
_Porvari_: Kas niin, nyt meidän on noustava rattaille ja lähdettävä
matkaan. Olettehan jo saanut omanne, isäntä?
_Krouvari_: Paljon, paljon enemmänkin. Tuhannet kiitokset vaan!
_Porvari_: No niin, me lähdemme siis, hyvät herrat. Hyvästi nyt sitten
vaan ja hyvää vointia.
_Krouvari_: Hyvästi, hyvästi!
_Tallimestari_: Olen oikein tyytyväinen. Hyvästi. Hyvästi, tyttö!
_Rózsa_: Hyvästi, hyvästi!
_Komisaario_: Tässä käteni, isäntä... hik!
_Krouvari_: Terveeksi!
_Komisaario_: Hyvästi nyt tyttö... hik!
_Rózsa_: Hik hik!
_Kr _i: Onnea, onnea vaan oikein paljon matkalle. Onnistukoot
kaupat kaikkien iloksi ja tyytyväisyydeksi!
_Porvari_: Maalarimestari hoi! Ellette heti paikalla joudu sieltä
matkaan, niin saatte laputtaa koko tien jalkapatikassa, ja se ei ole
leikin asia, se, uskokaa pois!
(Menevät vasemmalle.)
_Krouvari_: (Saattaa lähtijöitä.)
_Maalari_: (Piirtää.)
_Rózsa_: Kuinka pitkällä te jo olette, herra kynäniekka?
_Maalari_: Silmät puuttuvat vielä... nuo ihmeelliset silmät... Mutta
kohta nekin ovat valmiit.
_Rózsa_: Huh huh! Kuinka tämä on vaikeata.
_Maalari_: Silmänräpäys vaan, neitiseni... Kas noin, valmis on.
_Rózsa_: Oh hoh!
_Maalari_: Nimi vielä puuttuu. Minkä me kirjoitamme?
_Rózsa_: Kirjoittakaa siihen alle: Hortobágyin ruusu.
_Maalari_: Erinomaista! Se sopii mainiosti! (Kirjoittaa.) "Hortobágyin
ruusu." Tämä on kaunein lehti piirustuskirjassani. Kiitos, neiti, ja
voikaa parhaiten. (Suutelee kädelle.) Toivon teille kaikkea hyvää
maailmassa.
_Krouvari_: (Tulee vasemmalta.) Jos pidätte kiirettä, herra taiteilija,
niin ehkä vielä ennätätte rattaille.
(Samassa alkaa vasemmalta kuulua Laulu N:o 1. jota lähtijät laulavat.)
_Maalari_: Minä lennän! Hyvästi!
(Rientää vasemmalle.)
_Rózsa_: (Menee perälle ja heiluttaa kättänsä lähtijöille.)
_Krouvari_: (Istuu pöydän ääreen.) Oh hojaa! (Täyttää pikarin ja
tyhjentää sen.)
_Rózsa_: (Tulee alemmaksi.)
_Krouvari_: Kas niin, tyttöseni, olemmepa saaneet viettää raskaan yön!
(Haukottelee.) Hoho jajaa!... Tuollaiset ylhäiset kaupunginherrat eivät
suuria välitä yölevosta, kun sille päälle tulevat. Istuvat vaan
hanakoina paikoillaan tunnit ja pikkutunnit, syövät, juovat ja
loilottavat oikein sydämen pohjasta ja herkeävät vasta, kun aamuaurinko
ikkunasta sisään pilkistää. Sellaisia, sellaisia ovat kaupungin herrat.
Kelpo miehiä ovat toki sentään kaikki, eivätkä juuri turhan tarkkoja
raha-asioissa. (Ottaa jälleen ryypyn.) Niin, niin! Toiset ovat nyt ajat
ja olot täällä kuin mitä olivat ennen -- silloin kuin autuaasti
edesmennyt Apolka äitikin vielä eli ja tuossa sinun tilallasi,
tyttöseni, aherteli. Niin, siitä on kulunut jo yli kaksikymmentä
ajast'aikaa. Silloin näillä seuduilla oli vielä hiljaista ja
rauhallista. Ei viiltänyt vielä rautatie tätä Hortobágyin tienoota ja
harvoin tänne kaupungin herrat eksyivät. Tuiki, tuiki toisenlaista oli
täällä silloin. Toisenlaiset olivat vieraat, toisenlainen talokin.
Ei ollut tuossa silloin tuollaista sievännäköistä, siistiä
tiilikivirakennusta, vaan kurja, olkikattoinen huuhkajanpesä, jossa
mustalainen ja pustajätkä parhaiten viihtyivät. Mutta ajat ovat, ajat
ovat muuttuneet ja maailma niiden mukana. (Kuuluu linnun laulua.)
Kuuleppas noita lintusia, kuinka kauniisti livertävät.
_Rózsa_: Sanokaahan, isä, kuinka vanha Apolka-äiti oli kuollessaan?
_Krouvari_: Apolka-äiti! Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä vuotta,
tyttöseni.
_Rózsa_: Ja mihinkä tautiin hän oikein kuoli?
_Krouvari_: Hänellä oli vikaa täällä... rinnassa.
_Rózsa_: Oliko hän kauankin vuoteen omana?
_Krouvari_: Toista vuotta, tyttöseni.
_Rózsa_: Apolka äiti parka! Kuinka hän mahtoikaan kärsiä! Eikö lääkäri
käynyt täällä häntä katsomassa?
_Krouvari_: Kävi kylläkin, mutta siitä ei ollut apua.
_Rózsa_: Oh, jospa minä olisin saanut olla täällä häntä hoitamassa,
niin olisi hän varmasti parantunut.
_Krouvari_: Ei häntä enää kukaan olisi voinut parantaa, tauti oli
kuolemaksi. Ja sinua, lapseni, sinua ei sitäpaitsi silloin ollut vielä
olemassakaan. Sinut annettiin minulle vasta viitisen vuotta
myöhemmin... annettiin iloksi ja lohdutukseksi vanhoille päivilleni.
(Katselee Rózsaa.) Enpä tosiaankaan osannut aavistaa silloin, kun sinut
eräänä kauniina aamuna itkevänä palleroisena kuistiltani tapasin, että
sinusta tuollainen sorea kukkanen varttuisi, sitä en totisesti osannut.
_Rózsa_: Olinko sitten silloin niin kauhistuttavan näköinen?
_Krouvari_: Etpä suinkaan, lapseni, kaunis olit jo silloin ja koreasti
hymyilit ja mustia silmiäsi vilkutit, kun minä olin sinut pehmeään
vuoteeseen nostanut ja maitoa toimittanut.
_Rózsa_: Voi, isä kulta, voinko koskaan olla teille kylliksi
kiitollinen siitä mitä silloin tuolle pienelle, avuttomalle
tyttöraukalle teitte... niin, ja mitä sen jälkeen olette hänelle
tehnyt; voinko koskaan palkita teille hyvyyttänne ja hellyyttänne?
_Krouvari_: Olethan sinä minun vanhuuden iloni ja suurempaa palkintoa
en voisi saada. Ja onhan minulla nyt joku, jolleka voin tämän vähäisen,
vuosien varrella karttuneen maallisen uskoa, kun pääni viimein lepoon
kallistuu.
_Rózsa_: Rakas isä!...
_Krouvari_: Kas niin! Tässä me istumme ja lörpöttelemme ja unohdamme
kokonaan levolle menon. Sinäkin mahdat olla perin väsynyt, tyttöseni,
kun et ole koko yönä saanut hetkeksikään silmiäsi ummistaa... Hoho
jajaa! Käväisen tästä ensiksi tervehtimässä mehiläisiäni ja sitten
ryömin pariksi tunniksi vuoteeseeni. Tee sinä samoin, tyttöseni. Ovet
olkoot sen ajan salvassa.
_Rózsa_: Ei minun ole ensinkään uni, isä kulta. Olen nuori ja tulen
vähemmälläkin unella toimeen. Mutta teidän, isä, teidän täytyy päästä
vuoteeseen, sillä te olette vanha ja tarvitsette lepoa.
_Krouvari_: Totta puhuakseni, olen hieman levoton pienten
siivekkäitteni vuoksi parveilemisajan tähden. Ellen pidä varaani,
saattaa "kuningatar"-mehiläinen äkkiä karata tiehensä ja silloin menee
minulta uuden siivekäsyhteiskunnan siemen hukkaan, ja se olisi suuri
vahinko, se. Täytyy heti lähteä katsomaan...
(Menee perälle oikealle.)
_Rózsa_: Ja minä pesen sillä aikaa astiat ja järjestän vierashuoneen.
LAULU N:o 3.
_Rózsa_: (Ottaa laulun jälkeen pullon ja pikarit ja menee taloon.)
_Ferenc_: (Tulee hetkisen kuluttua vasemmalta ja katselee
ympärillensä.) Nyt on sopiva hetki, kun hän on yksin kotona.
_Rózsa_: (Tulee talosta ämpäri kädessä.)
_Ferenc_: Rózsa!
_Rózsa_: Ferenc! Sinä vielä täällä! Etkö lähtenytkään herrojen mukana
karjamajalle?
_Ferenc_: Lähden perässä, saavutan heidät kyllä ratsullani. Mutta ennen
lähtöäni tahdon antaa sinulle lainani takaisin ja samalla sanoa sinulle
jäähyväiset, sillä lähdettyäni nyt, en palaa enää koskaan tänne
takaisin.
_Rózsa_: Mitä tarkoitat, Ferenc?
_Ferenc_: Poistun nyt iäksi näiltä seuduilta, jätän ainiaaksi
Hortobágyin ja lähden kauas vieraille maille.
_Rózsa_: Minne sitten?
_Ferenc_: Mähriin. Minut lähetetään isäntäpaimeneksi sille karjalle,
jonka kreivin tallimestari tänään valitsee Mátan karjamajalla.
_Rózsa_: Vai Mähriin saakka sinut viedään. Saatko edes hyvän pestin,
poika parka?
_Ferenc_: Kuusisataa floriinia palkkaa, asunnon kivitalossa ja muonan
antaa kreivi.
_Rózsa_: Ohoo! Sinä pääset hyville päiville, poikaseni. Sellaisella
pestillä elää entinen karjapaimen jo herroiksi.
_Ferenc_: Voi, Rózsa, ennemmin olisin vaikka kärripoikana täällä
Hortobágyissä kuin lähtisin Mähriin isäntäpaimeneksi; antaisin vaikka
oikean käteni, kunhan vaan saisin edelleenkin jäädä tänne hengittämään
Hortobágyin ruusun hurmaavaa tuoksua. Niin, Rózsa, suo anteeksi, mutta
en voi sille mitään, että katseesi ovat lähtemättömästi syöpyneet
sydämeni syvimpään ja sytyttäneet siellä liekin, joka polttaa ja kalvaa
kuin kiirastuli.
_Rózsa_: Poika parka!
_Ferenc_: Mutta olen voimaton itseäni auttamaan, en voi muuta kuin
katkerin sydämin alistua kohtalooni, niin raskas kuin se onkin. -- Kas,
tässä luovutan sinulle takaisin lainani. (Ottaa povestaan pienen
paperikäärön.) Et ehkä pahastu, vaikka ne ovatkin entisestään hiukan
muuttuneet.
(Antaa käärön Rózsalle.)
_Rózsa_: (Avaa käärön ja ottaa esille kultaiset korvarenkaat.) Ja
sitäkö varten sinä pyysit saada lainata korvarenkaitani... antaaksesi
kullata ne! Et sanallakaan siitä silloin maininnut. Voi, ystäväni,
kuinka sinä olet hyvä! Kiitos, kiitos uhrauksestasi!
(Kiinnittää renkaat korviinsa.)
_Ferenc_: Älkäämme puhuko siitä; pääasia on, ettet siitä pahastu.
_Rózsa_: Kuinka minä voisin siitä pahastua, päinvastoin, olen niin
iloinen, että tahtoisin kaulaasi kavahtaa...
_Ferenc_: Rózsa!...
_Rózsa_: No, olenko nyt sitten korea mielestäsi, häh?
_Ferenc_: Olet, olet kuin taivaan enkeli, joka on äkkiä astunut maan
päälle! (Väräjävällä äänellä.) Oi, Rózsa, jospa sinä tietäisit, kuinka
sinua jumaloin! (Tarttuu häntä vyötäröillä.) Rózsa!
_Rózsa_: Sinun täytyy nyt joutua, poikaseni, muuten et enää tavoitakaan
kaupungin herroja. Kas niin! Hyvästi nyt, ystäväni, ja onnea
matkallesi.
_Ferenc_: Jää hyvästi, Hortobágyin ruusu. Suojelkoot sinua kaikki
taivaan pyhät ja tehkööt elämäsi yhtä onnelliseksi kuin minun on tästä
lähin oleva onneton.
_Rózsa_: Odota! (Irroittaa ruusun rinnastaan ja kiinnittää sen Ferencin
hattuun.) Kas noin!
_Ferenc_: Kiitos! Tämän kukan säilytän iäti luonani. Sitä suudellessani
muistelen aina ihaninta ruusua, mikä Alamaan pustalla koskaan on
kukoistanut. Hyvästi!
(Rientää nopeasti perälle vasemmalle.)
_Rózsa_: (Yksin.) Kelpo poika tuo Ferenc. Hän on aina ollut niin
ystävällinen ja hyvä minulle, ei koskaan komennellut, ei koskaan pahaa
sanaa sanonut... Ja nyt hän lähti ainiaaksi pois. Kuinka kernaasti
olisin suonut hänen jäävän edelleenkin tänne Hortobágyihin. Varmasti
tulen häntä usein kaipaamaan. (Ottaa pienen peilin vyötaskustaan ja
katselee korvarenkaitaan.) Kuinka koreat ja kiiltävät ne ovat! Enpä
olisi voinut uneksiakaan saavani kerran kantaa korvissani kultaisia
renkaita. Vaikka eivät ne rumat olleet hopeisinakaan, jollaisina ne
Sándorilta sain... Niin, mitähän Sándor nyt sanoo, nähdessään ne
tällaisina! Mahtaneeko hän pahastua? Niin, todella, pahastuukohan hän
nyt hyvinkin? Miehet ovat niin kummallisia... etenkin hän! Mutta mitä
pahaa tässä on? Ei kerrassaan mitään! Hui hai, kyllä minä hänet jälleen
leppymään saan, jos hän tämän tähden murjottamaan rupeaa; minä laulan
hänelle ja sitten on taas kaikki hyvin.
LAULU N:o 4.
(Laulun loputtua ottaa Rózsa ämpärin ja aikoo lähteä vasemmalle.)
_Marfa_: (Kirjavasti puettu mustalaisakka, tulee perältä.) Hyvää
päivää! Jumala antakoon! Rauhaa ja rakkautta taloon!
_Rózsa_: Kas, Marfa, hyvää huomenta.
_Marfa_: Hortobágyin korea kultalintuko se täällä aamuauringossa niin
iloisesti visertelee?
_Rózsa_: Niin, laulan aina, kun olen hyvällä päällä. Laulaessa kuluu
aika paremmin, sujuu työkin nopeammin... Mitä Marfalle kuuluu?
_Marfa_: Ka, mitäpä sitä minulle, mustalaiselle, erikoisempia kuuluisi!
Vanha rauha ja entinen elämä vaan. Korkeita herroja tuolla pustalla
ohitseni ajoi, iloisella mielellä olivat ja lantin Marfallekin
viskasivat. Äveriäitä kai olivat, mistä lie sitten tulleetkin?
_Rózsa_: He tulivat kaupungista tänne karjaa ostamaan.
_Marfa_: Ja minne mahtoivat matkata?
_Rózsa_: Mátan karjamajalle läksivät nautoja valitsemaan.
_Marfa_: Vai niin, vai niin, vai sinne läksivät.
_Rózsa_: Sinne.
_Marfa_: Niin, tuota, olipa hyvä, että tapasin sinut kotosalla. Olisi
tuota hiukan asianpuoleista... (Katselee ympärillensä)... sellaista
kahdenkeskeistä...
_Rózsa_: Onko se tärkeätäkin?
_Marfa_: Tärkeätä, kovin tärkeätä... sinulle. Kahden kai ollaan?
_Rózsa_: Olkaa huoleti, ei täällä ole ketään muita... Mistä on kysymys?
_Marfa_: Maltahan, kun ensin istun ja kinttujani lepuutan, vanhat kun
ovat ja raihnaiset. (Istuu pöydän ääreen vasemmalle.) Ohhoh!
_Rózsa_: (Istuu.) No?
_Marfa_: Viimeksi täällä käydessäni valittelit Marfalle huoliasi,
sydänsurujasi supattelit. Ellen väärin muista, niin miehen mielestä
mainitsit...
_Rózsa_: Niin tein... entä sitten?
_Marfa_: Kysyit neuvoani, miten sen saisi paremmaksi, taipuisammaksi
takoisi.
_Rózsa_: Aivan niin, ja te lupasitte toisella kertaa antaa minulle
neuvon.
_Marfa_: Lupasin, ja minkä Marfa lupaa, sen hän myöskin pitää.
_Rózsa_: Voitteko nyt siis neuvoa minulle keinon?
_Marfa_: Ehkäpä voinen.
_Rózsa_: Todellakin! Sanokaa se, sanokaa!
_Marfa_; Hiljaa, tyttöseni, hiljaa! Ei ole hoppu hyväksi tällaisissa
asioissa, eikä kiire kunniaksi. Ensiksikin, onko kultasi sydän
edelleenkin kova?
_Rózsa_: Armoton on poika yhä.
_Marfa_: Mutta olethan saanut häneltä niin kauniit kannettavat
korviisi! (Tunnustelee.) Oikein kultarenkaat... ja niin paksut!...
_Rózsa_: Ne olen saanut häneltä vain... vain... puolittain...
_Marfa_: Puolittain?... Aha, tarkoitat, että hän antoi ne sinulle vain
puolin sydämin. No, meidän on nyt siis koetettava voittaa sinulle
toinenkin puoli... ja sen luulen käyvän helposti päinsä.
_Rózsa_: Niinkö arvelette?
_Marfa_: Niin, olen nyt löytänyt keinon, jonka avulla saat kultasi
lemmen leimahtamaan täyteen liekkiinsä, kunhan vaan ymmärrät sitä
oikein käyttää.
_Rózsa_: Sanokaa minulle se keino.
_Marfa_: Heti kohta, kultaseni, heti kohta. Kuitenkin täytyy minun
ensin ilmoittaa sinulle, että se ei ole... kuinka sanoisin... helppo
keino...
_Rózsa_: Minä ymmärrän. Te tarkoitatte, että se ei ole halpa.
_Marfa_: Ei helppo, eikä halpa.
_Rózsa_: Sanokaa, mitä siis tahdotte palkkioksi?
_Marfa_: No, tuon jos silkin annat tuosta harteiltasi, niin neuvo on
omasi.
_Rózsa_: Kas tässä. (Antaa liinan.) Ottakaa liina. Vieläkö mitä muuta?
_Marfa_: (Kätkee liinan nopeasti poveensa.) Eihän Marfa mitään muuta
niin sorealta ja hyväsydämelliseltä tytöltä kuin sinä olet... eihän
Marfa... Mutta yksi asia vielä.
_Rózsa_: No?
_Marfa_: (Katsoo ympärillensä; kuiskaten.) Et kenellekään saa
hiiskua, että minä pojissa lempeä nostattelen, et kenellekään, et
isännällesikään. Se muista.
_Rózsa_: Olkaa huoleti.
_Marfa_: No niin, Marfa luottaa sinuun. Täällä, täällä minulla on
ainetta, joka auttaa. (Kaivaa povestaan esille pienen juurikkaan.) Kas
tässä.
_Rózsa_: Mitä se on?
_Marfa_: Velhojuurta, "peukalopoikaa". Tätä kun liuotat viiniin ja
sitten annat sitä kultasi juoda, niin muuttuu hänen mielensä lauhkeaksi
ja taipuisaksi kuin lampaan... He.
_Rózsa_: (Ottaa juuren.) Eihän tämä vaan ole vaarallista?
_Marfa_: Ei, kultaseni, ei niin hitusen hippustakaan. Kasvin juurta se
vain on. Mutta ero on vaan siinä, että tähän juureen liittyy taika,
jonka loitsin siihen yöllä, kolmetoista tuntia sen jälkeen, kuin
valkoinen koira oli sen hännällään maasta kiskaissut. Kas niin,
lintuseni, nouda tänne viinipullo, niin näytän sinulle heti kuinka on
meneteltävä, mutta tulista lajia... Joudu nyt, minä sillä aikaa
murennan juuren.
_Rózsa_: (Antaa juuren Marfalle ja rientää taloon.)
_Marfa_: (Yksin.) Korea liina läksi taas!... (Maiskutellen-) Nyt vielä
hyvä kulaus ilolientä ja sitten on Marfa taas tehnyt tehtävänsä!...
(Murtaa juurta sormissaan.)
_Rózsa_: (Tulee pulloineen ravintolasta.) Tässä on viinipullo.
_Marfa_: Hyvä. Kiskaise nyt korkki ulos, tyttöseni, niin sekoitamme
heti juoman.
_Rózsa_: (Avaa pullon.)
_Marfa_: Olen survonut puolet juuresta hyppysissäni, se riittää. Tässä
on sinulle toinen puoli... pane se visusti talteen, jos ehkä joskus
toiste vielä olisi tarpeen.
_Rózsa_: (Ottaa juuren.)
_Marfa_: Ja nyt, käännä kasvosi aurinkoon päin, sulje silmäsi, laske
harvakseen kolmeentoista ja ajattele lujasti kultaasi. Minä sillä aikaa
valmistan lääkkeen.
_Rózsa_: (Tekee niin: kääntyy oikealle ja alkaa laskea harvaan.) Yksi,
kaksi, kolme j.n.e.
_Marfa_: (Kohottaa pullon huulillensa ja ottaa pitkän kulauksen.)
Laske, laske sinä vaan, tyttöseni, minä sillä aikaa sekoitan... (Juo
jälleen.) Oho, maahan kaatui!... Ja ajattele kultaasi... (Kaataa porot
pulloon.) Kas niin, valmis on. (Sekoittaa pulloa.) Nyt voit jälleen
kääntyä tännepäin... Siellä liukenee juuri pullossa. Kyllä tämän nyt
pitäisi tepsiä. Lyö korkki lujasti kiinni ja vie pullo kaappiin,
tyttöseni, ja koeta heti sopivan hetken tultua sen voimaa... kaada
rohkeasti vaan poikasi pikariin, ei siinä mitään vaaraa ole... Kas
niin, ja nyt Marfa lähtee. Kiitoksia nyt vaan, kultaseni. Ja taivas
hyvyytesi palkitkoon. Herran haltuun, Jumalan huomaan!... Ja muista, ei
hiiskaustakaan!
_Rózsa_: Hyvästi, hyvästi.
_Marfa_: (Poistuu vasemmalle.)
_Rózsa_: (Yksin.) No nyt, Sándor poikaseni, nyt olet kauniisti
vallassani. Tällä viinillä sydämesi nujerran niin että se on pehmeä ja
taipuisa kuin mehiläisvaha päivänpaisteessa. Tule nyt, miekkonen!
(Vie pullon sisälle.)
Hetkisen kuluttua tulee _Decsi Sándor_ (perältä; hän on hartiakas,
tummatukkainen, mustaviiksinen mies pronssinvärisine kasvoineen,
avarine, liehuvine paidanhihoineen ja tulpaaninkukilla kirjailtuine
päällysviittoineen; kädessä hänellä on piiska ja jaloissa komeat
saappaat. Lyö piiskalla pöytään.) Viiniä!... (Kun ei ketään tule.)
Viiniä!
_Rózsa_: (Tulee talosta.) Sándor!... Sinäkö, rakas kulta!
_Sándor_: (Torjuen.) Tuo viiniä!
_Rózsa_: (Moittien.) Niinkö sinä sanot hyvää huomenta!
_Sándor_:: (Kylmästi.) Hyvää huomenta, neiti.
_Rózsa_: Vai niin! (Poistuu olkapäitään kohauttaen taloon.)
_Sándor_: (Istuu synkkänä.)
_Rózsa_: (Tulee, tuoden pullon ja pikarin; heltyneenä.) Miksi sanoit
minua neidiksi, Sándor?
_Sándor_: Siksi, että olet neiti.
_Rózsa_: Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.
_Sándor_: Ennen... se oli toista.
_Rózsa_: Siinä on viinisi. Pitääkö vielä mitä?
_Sándor_: Kiitos, ei.
(Juo pullon suusta, kunnes pullo tyhjentyy ja
heittää sen sitten syrjään.)
_Rózsa_: Miksi särjit pullon?
_Sándor_: Siksi, ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni. (Lyö
pöytään kolme rahaa.) Kaksi viinistä, yksi pullosta.
LAULU N:o 5.
_Sándor_: (Laulun jälkeen.) Vielä pullo viiniä!
_Rózsa_: Miksi sinä juot niin paljon, Sándor?
_Sándor_: Mitä se syrjäisiin kuuluu. Viiniä, sanon minä!
_Rózsa_: (Itsekseen.) Tästä ei hyvää seuraa... Nyt tehköön
mustalaiseukon lääke tehtävänsä.
(Menee taloon, josta tulee hetkisen kuluttua pulloineen.)
_Sándor_: (joka on Rózsan poissa ollessa laulanut toisen värsyn
laulusta n:o 5.) Kirous ja kuolema hänelle!
_Rózsa_: Mitä tarkoitat, Sándor?
_Sándor_: Kaada viiniä, tyttö.
(Panee hattunsa pöydälle.)
_Rózsa_: (Kaataa viiniä pikariin.) Tässä on.
_Sándor_: Kiitos! (Tyhjentää pikarin.)
_Rózsa_: (Taittaa ruusun pensaasta, ottaa Sándorin hatun ja aikoo
kiinnittää siihen ruusun.)
_Sándor_: (Ottaa hattunsa.) Säästä vaan ruususi ansiollisemmalle.
_Rózsa_: Sándor, tahdotko kiusata minut itkemään?
_Sándor_: Sekin olisi vain viekkautta sinulta, samoin kuin
hyväilysikin.
_Rózsa_: Mitä tarkoitat, Sándor?
_Sándor_: Eikö Laczan Ferenc vienyt äsken hatussaan sinun antamaasi
ruusua, vai?
_Rózsa_: Kautta Jumalan, minä vannon, etten...
_Sándor_: Älä höpise Herran nimeä vääryyteen. Mies ratsasti vastaani
pustalla ja hatussaan komeili ruusu, sinun ruususi.
_Rózsa_: Voi, Sándor, kuule minua...
_Sándor_: (Huomaa äkkiä korvarenkaat.) Entä mistä ovat nuo kultarenkaat
korviisi tulleet?
_Rózsa_: (Purskahtaa nauramaan.) Ha ha haa! Sinä paksupää! Nämähän ovat
sinun itsesi tuomat hopeiset korvarenkaat; annoin kultasepän vaan
kullata ne.
_Sándor_: Vai niin! (Tarttuu Rózsan kumpaankin käteen ja sanoo
lempeästi ja vakavasti.) Rakas Rózsa! En sano sinua enää neidiksi.
Pyydän vain kauniisti: älä valehtele minulle. En inhoa maailmassa
mitään niin kuin valhetta. Sanotaan, että koira pettää. Mutta koira ei
valehtele. Koira on rehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella.
_Rózsa_: Oletpa, Sándor kulta, lystikäs, kun vertaat minua koiraan.
_Sándor_: Älä ilveile! Kyllä minä tiedän mitä sinulla on mielessä.
Nainen on heikko olento, hänellä ei ole muuta asetta kuin viekkaus.
Muuten hän pian joutuisi kiikkiin. Jäniksellä on nopsat sääret,
linnulla siivet, mutta naisella ei ole muuta kuin viekas kieli. Mutta
minä en koskaan tahdo tehdä heikommalle pahaa. Minun puolestani saa
jänis jäädä pensaaseen rauhaan ja lintu pesäänsä, en minä niitä
säikytä. Enkä myöskään loukkaa naista, joka puhuu totta, pahalla
sanalla, en kierolla katseellakaan. Mutta jos sinä alat minulle
valehdella, niin... Karjapaimen tuli täältä.
_Rózsa_: Niin tulikin. Hän seurasi kaupungin herroja Mátan
karjamajalle.
_Sándor_: Vai niin!
_Rózsa_: Herrojen on määrä viedä meidän Alamaan karjarotua Mähriin
levitettäväksi.
_Sándor_: Ja miksi Ferenc läksi täältä myöhemmin kuin herrat?
_Rózsa_: No, no! Osaatpa sinä tutkia kuin tuomari.
_Sándor_; Vastaa, miksi?
_Rózsa_: Hyvänen aika! Hän tahtoi sanoa minulle jäähyväiset. Hän näet
lähtee ainiaaksi pois näiltä seuduilta.
_Sándor_: Niinkö! Ja minne kauas hän sitten oikein lähtee?
_Rózsa_: Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, jonka
herrat valitsevat. Siellä hän saa kuusisataa floriinia palkkaa, asunnon
kivitalossa ja muonan.
_Sándor_: Vai niin. Etkö sinä mene Ferencille isäntäpaimenen emännäksi?
_Rózsa_: Tiedäthän sinä, häijy, etten mene. Menisin, ellen olisi
sidottu tähän taloon ja... sinuun. Sinä tiedät, että vain sinua oikein
rakastan.
_Sándor_: Ei ole asia niin, vaikka sanot.
_Rózsa_: Enkö sitten ole sitä kylliksi osoittanut?
_Sándor_: Miksi pistit ruusun hänen hattuunsa?
_Rózsa_: Onhan tässä toinen samanlainen. Kunhan vaan annat tänne
hattusi, niin on se siinä heti.
_Sándor_: Ei. Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä
ennen herkeä, ennenkuin sen käsiini saan.
_Rózsa_: Sándor, kultaseni. Älä puhu noin. Minä en tahdo, että te
joutuisitte tappeluun minun tähteni, minun yhden ruusuparan.
_Sándor_: Sitä ei voi välttää, jos kerran yhteen tullaan. Joko hän
minut tai minä hänet. Toinen tai toinen.
(Panee piipun suuhunsa.)
_Rózsa_: (Pelästyen.) Hyvä Jumala!... Mitä sinä taas tuolla piipulla
teet suussasi, Sándor? Se on niin ruma.
_Sándor_: Ei tee mitään. Itsekin olen ruma.
_Rózsa_: (Istuu hänen viereensä.) Ei, armaani, kaunis sinä olet,
kaunein ja uljain mies koko Alamaassa. Kunhan et vaan olisi niin synkkä
ja surullinen. (Hypähtää äkkiä ylös.) Nytpä muistuu mieleeni jotakin.
Kun ensi kerran tapasin sinut, niin leikimme kaivoonpudonnutta,
muistatko? -- "Kuka saa nostaa ylös?" -- "Decsin Sándor!" Ja silloin
sinä tulit minua vetämään.
_Sándor_: Se oli silloin!... Jospa olisin silloin tietänyt, etten
saanutkaan vetää sinua itselleni!
_Rózsa_: Muistatko, kuinka me yhdessä lauloimme: "Tule, tule nostamaan,
kultani, armaani..."
_Sándor_: Hm, muistanenko tuota enää!...
_Rózsa_: Koetetaanpa taas yhdessä...
_Sándor_: (Nousee seisomaan.) Mutta erään toisen laulun muistan...
sitäkin lauloimme ennen yhdessä...
LAULU N:o 6.
_Rózsa_: (On laulun aikana täyttänyt pikarin.)
_Sándor_: (Tyhjentää pikarin laulun jälkeen.) Tiedätkö, kun oikeen
ajattelen, niin minä se olenkin tässä syyllinen. Ellen olisi
hengittänyt ruusun päälle, niin ei sen nuppu olisi auennut, eikä toinen
myöskään olisi saanut sen tuoksusta nauttia... eivätkä ampiaiset ja
toukat olisi sitä keksineet.
_Rózsa_: Ampiainen?... Ahaa, Ferenc!... Entä ketä sitten tarkoitat
noilla toukilla?
_Sándor_: Täällähän kuuluu juoksevan ja häärivän jos jonkinlaisia
nulikoita ja kärripoikia.
_Rózsa_: Hahahaa! Tuo meidän pikku Janos! Voi, veli veikkonen!
_Sándor_: Älä viitsi nauraa... Minä alankin nyt tästä lähin rakastaa
sinua toisella tavalla. Käyn luonasi uskollisesti kuin kolmipäiväinen
horkka. Ja kun kerran pääsen isäntäpaimeneksi, niin menemme yhdessä
pappilaan. Ja sitten eletään yhdessä uskollisesti. Mutta jos sitä ennen
tapaan jonkun toisen sinua mielittelemässä, niin minä, jumaliste, lyön
siltä pääkallon mäsäksi, vaikka se olisi oman isäni lempipoika! Tässä
käteni.
_Rózsa_: (Tarttuu Sándorin käteen.) Sándor! Sinä et saa puhua noin.
Säikytät minut ihan kuoliaaksi.
(Aikoo riisua korvarenkaat.)
_Sándor_: Ei, pidä vaan renkaat korvissasi. Sanoithan niiden olevan
minun ostamani hopeiset, jotka olet antanut kullata. Uskon sanasi. Ja
häpeän, etten antanut sinulle kultaisia. Ja jotta huomaisit, etten ole
sinua unohtanut, niin toin sinulle jotakin... Ota täältä viitan
taskusta.
_Rózsa_: (Kaivaa taskusta esille paperikäärön, josta löytää
hiuskamman.) Hiuskampa! Ja niin korea! Minulleko tämän toit!
_Sándor_: Kenellekäs muulle?
_Rózsa_: Voi, voi sentään! (Painaa kamman hiuksiinsa ja keimailee.)
Etkö nyt tule suuta antamaan?
_Sándor_: (Suutelee.) Sinä minun suloinen ruusunkukkani! Kuinka hyvin
tuo herttainen hymysi sopiikaan noihin suuriin, tummiin, ihmeellisiin
silmiisi. Hymyile, hymyile aina, tuntuu silloin niin hyvältä, niin
sametin pehmeältä täällä rinnassa ja koko sielussa. Mutta hymyile vain
minulle, ei kenellekään muulle.
_Rózsa_: Vain sinulle, niin, ei kenellekään muulle! (Suutelevat.) Kas
niin! (Tempautuu riehakasti irti Sándorin syleilystä. Itsekseen.)
Hyvinpä se mustalaisakan "peukalopoika" tehosikin! (Ääneen.) Ja nyt
olemme jälleen iloisia. Sándor, tiedätkö, eräs noista kaupungin
herroista, hän oli kuvamaalari, tiedätkö, hänpä vasta oli lystikäs
veitikka. Hän tahtoi välttämättä tanssiakin kanssani. Opetin hänelle
csárdasta. Hän hyppeli kuin kahden kuukauden vanha vuona kedolla.
_Sándor_: (Jälleen synkistyen.) Vai niin! Te hyppelitte!
_Rózsa_: Me hyppelimme, mutta aivan viattomasti. Luulen, että hänestä
tulisi yhtä kaikki hyvä tanssija aikaa myöten, saisi vaan olla
rahtuista pitempi mieheksi.
_Sándor_: Joko te olitte mittasilla?
_Rózsa_: Jo, jo! Ja ajatteleppas, hän oli lisäksi niin ystävällinen,
että piirusti minun kuvanikin kirjaansa. Mutta hän saikin siitä
palkinnon.
_Sándor_: Minkä palkinnon?
_Rózsa_: Hyvänen aika, ruusun!
_Sándor_: Siis hänkin!
_Rózsa_: Niin... ja kaikki muutkin herrat!... Ei, mutta, kas, siellähän
tulee isä ja kylän väkeä.
LAULU N:o 7.
_Krouvari_: (Tulee perältä, oikealta, tyytyväisyydestä säteilevänä,
kädessään mehiläislaatikko; hänen perässään tulee joukko kylän poikia
ja tyttöjä.)
(Kyläläisille) Vihdoinkin, vihdoinkin onnistuimme saamaan sen veitikan
kiinni. Ohhoh jaa! Mutta olipa siinä touhua ja puuhaakin yhdeksi
kerraksi. Tässä se nyt on... tässä laatikossa koreasti kiikissä
siivekkäiden "kuningatar", ja minulla on taas yksi uuden pesän, uuden
yhteiskunnan alku lisää. Yksin en olisi junkkaria tavoittanut, mutta
nämä kelpo tyttöset ja poikaset tulivat avukseni, kapusivat puuhun ja
koppasivat otuksen koreasti kiinni... Rózsa, olutta pöytään, nyt pitää
juhlittaman!
(Asettaa laatikon pöydälle.)
_Rózsa_: (Rientää sisälle taloon.)
_Krouvari_: Kas, Sándor poikaseni! Terveeksi sinulle! Satuitpa tulemaan
otolliseen aikaan.
_Sándor_: Päivää, isäntä.
_Krouvari_: Istu pöytään ja ota osaa iloomme. Tyttö tuo kohta olutta.
Katsos, minua on tänään potkaissut onni. Olen saanut pyydystetyksi
pienen kultalinnun, tuollaisen mehiläiskuningattaren, joka rakentaa
ympärillensä uuden pesän, uuden hunajamyllyn, josta koituu minulle
paljon huvia ja hyötyä.
_Rózsa_: (Tulee talosta, tuoden suuren olutkannun ja tuoppeja.) Tässä
on olutta!
_Krouvari_: Hyvä on. Kaada tuoppeihin. (Kyläläisille.) Hyvät ystävät,
tuhannet kiitokset reippaasta avustuksestanne. Se oli hyvin tehty.
Nauttikaa terveydeksenne.
_Sándor_: (Ei juo.)
_Eräs poika_: Eljen isäntä!
_Pojat ja tytöt_: Eljen!
(Juovat.)
_Krouvari_: Ja nyt tanssi käymään.
_Rózsa_: Tanssi! Siinä minä olen mukana! Tule, Sándor!
_Sándor_: En ole tanssipäällä!
_Rózsa_: (Eräälle pojalle.) Tule sinä sitten, Béla!
TANSSI N:o 8. (Neljä paria tanssii unkarilaisen tanssin.)
_Krouvari_: Ja minä lähden noutamaan enemmän olutta. Vajassa pitäisi
olla vielä pari tynnyriä oikein voimakasta ohravettä.
(Menee vasemmalle perälle, vajaan.)
_Sándor_: (Hiipii tanssin aikana huomaamatta pois vasemmalle.)
(Tanssin loputtua.)
_Rózsa_: (huomaa Sándorin kadonneen.) Mutta minne Sándor Decsi joutui?
_Pojat ja tytöt_: Sándor Decsi! Missä hän on?
(Yleinen hälinä.)
_Rózsa_: Sándor! Sándor!
_Krouvari_: (Tulee vajasta kantaen pientä tynnyriä.) Mistä on kysymys?
_Eräs poika_: Sándor katosi äkkiä joukostamme!
_Krouvari_: No, mutta mihinkä hän hävisi?
_Eräs poika_: (On juossut perälle.) Tuolla hän kiitää ratsullaan hurjaa
neliä Mátan karjamajalle päin!
_Rózsa_: (Juoksee perälle.) Sándor! Kuule minua, kuule!
_Krouvari_: Mikä poikaan meni? Olisin kernaasti suonut hänenkin ottavan
osaa yhteiseen juhlaamme.
_Rózsa_: Sándor!...
_Krouvari_: Mutta älkäämme silti antako tämän tapauksen häiritä
iloamme. (Nostaa tynnyrin pöydälle.) Hyvät ystävät, ojentakaa tänne
tuoppinne, niin minä täytän!
_Tytöt ja pojat_: Eljen! Eljen! Eljen!
_Rózsa_: (Huutaa perällä.) Sándor! Sándor!?
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS
II.
(Näyttämö: Hortobágyin ravintolan vierashuone. Perällä pullokaappi
hyllyineen ja viinipulloineen, ja sen edessä tiski. Vasemmalla ovi,
joka johtaa ulos ja siitä vasemmalle ikkuna. Oikealla, perällä pieni
umpinainen kaappi, josta oikealle krouvarin huoneeseen johtava ovi.
Seinillä joitakin kiiltokuvia. Oikealla ja vasemmalla pöytä tuoleineen.
Edellisestä on kulunut puolisentoista tuntia. Ulkoa kuuluu tyttöjen ja
poikien laulua (Laulu n:o 7), joka vähitellen loittonee ja sammuu
pois.)
_Krouvari_: (Ilmestyy laulun aikana avonaiselle ovelle, laatikko
kädessä, ja puhuu ulospäin.) Hyvästi, hyvästi vaan ja kiitoksia oikein
paljon. Terveeksi, terveeksi!... Rózsa, tyttöseni, jätä vaan tynnyri
siihen pihalle, kyllä Janos sen sitten vierittää vajaan, palattuaan
karjamajalta. (Tulee sisälle.) Kas niin, olenpa oikein sydämestäni
iloinen, kun asia näin hyvin päättyi. Pelkäsin jo menettäväni
koko aarteen. Mutta eipäs, eipäs päässyt vekkuli livahtamaan
karkuun... tässä se nyt on, tässä laatikossa. Nyt on minulla yhden
mehiläisyhteiskunnan siemen lisää, ja se ei ole vähän, se. (Asettaa
laatikon pöydälle oikealle.) Se tuottaa minulle ensi vuonna monen
kertaisesti tarjoamani oluttynnyrin hinnan, ja seuraavana ja sitä
seuraavina vuosina vieläkin enemmän. Jaa-a! (Hykertää käsiään.) Olenpa
oikein tyytyväinen.
_Rózsa_: (Tulee vasemmalta, kantaen kannuja ja tuoppeja, jotka asettaa
tiskille.)
_Krouvari_: Kas niin, tyttöseni, nyt meidän ei tarvitse enää olla
ensinkään huolissamme, kaikki kävi niin onnellisesti kuin konsanaan
käydä voi. Heti, kun olen saanut keon kuntoon, sijoitamme
"kuningattaremme" siihen, ja niin on asia sitä myöten kunnossa.
_Rózsa_: (Itsekseen.) Minä en voi käsittää häntä... Lähteä sillä
tavoin, hyvästiä sanomatta!...
_Krouvari_: Mitä sanoit, tyttöseni?
_Rózsa_: Sanoin vaan, etten voi ymmärtää, mikä Sándor Decsiin meni, kun
hän niin äkkiä karkasi tiehensä.
_Krouvari_: Niin, tosiaankin, mikä poikaa vaivasi? Ei olisi tehnyt olut
pahaa hänenkään kurkulleen. Kyllä minä pyysin häntä jäämään... Annapa
minulle piippuni, tyttöseni.
_Rózsa_: (Noutaa nurkasta pitkävartisen piipun, antaa sen Krouvarille
ja sytyttää sen.)
_Krouvari_: Mutta ehkä oli pojalla kiire... kenties oli mentävä työhön
ja toimeen...
_Rózsa_: Jos hän olisi työhön mennyt, niin ei hän olisi suunnannut
matkaansa karjamajalle päin. Mitä hevospaimen karjamajalla?
_Krouvari_: Niinpä kyllä... (Imee piippua.)... mitäpä hän siellä.
_Rózsa_: En käsitä... Näin kauniin kammankin antoi minulle...
_Krouvari_: Kas vaan, miekkosta... vai kamman antoi! Olisipa, olisipa
voinut poika olla mukana iloa pitämässä ja tynnyriä tyhjentämässä.
Mutta omapa hänen asiansa... Tuota, ettehän te vaan olleet kinasilla
keskenänne?
_Rózsa_: Emmehän me erityisemmin... Sándorille ei vain ollut oikein
mieleen, kun annoin karjapaimenelle ruusun hattuun, hän kun lähtee
ainiaaksi pois näiltä seuduilta.
_Krouvari_: Vai niin... no, mitäpä hänestä... tottapa taasen talttuu,
kun aika kuluu... (Haukottelee.) Hoho jajaa!... Ei, luulenpa, koira
vieköön, että kömmin tästä jo vuoteeseen vetämään pienen unen. Ja onpa
se hyvin tarpeen sinullekin, tyttöseni, koko yön kun olet valvonut.
Unohda kaikki surut, sulje ovet ja kapua ylisille yöpuulle... voithan
sitten taas avata, kun Janos palaa.
_Rózsa_: Ei minua ensinkään nukuta. Askartelen kernaammin täällä.
_Krouvari_: No, niinkuin tahdot, tyttöseni. (Ottaa laatikon
kainaloonsa.) Minä, minä otan "kuningattareni" ja... (Haukottelee)...
hohojaa! .. katoan kauniisti kamariini. Hyvää huomenta, tyttöseni.
(Menee oikealle.)
_Rózsa_: Hyvää huomenta. (Yksin; itsekseen.) Hän ei kuullut minua...
vaan ratsasti karjamajalle... jonne Ferenc oli juuri lähtenyt!... Hän
uhkasi lyödä pääkallon mäsäksi!... Hyvä Jumala! Aavistan jotakin. Kunpa
nyt ei vaan tapahtuisi mitään! Hän oli niin synkkämielinen ja
kummallinen. Ja minä kun luulin, että mustalaiseukon juoma oli jo
lääkinnyt hänet. Voi, miksi minä annoinkaan tuon ruusun Ferencille ja
saatoin tällaista aikaan! Jos nyt tapahtuu jotakin, on se minun syyni.
Herra armahda! (Kävelee levottomana.) Kuinka minä olen levoton!
Ottaisinko voikon tallista ja ratsastaisin karjamajalle? Ehkä voisin
vielä estää onnettomuuden tapahtumasta. Niin, sen minä teenkin ja
heti!... (Sieppaa naulasta huivin ja aikoo rientää ulos.)
(Samassa ovi vasemmalla temmataan auki ja):
_Kärripoika_: (syöksyy hengästyneenä sisään.) Pian, pian... on
tapahtunut...!
_Rózsa_: No, mitä on tapahtunut?
_Kärripoika_: On tapahtunut onnettomuus... Sándor Decsi...
_Rózsa_: (Kirkaisee.) Ah! (Peittää kasvonsa käsillään.)
_Kärripoika_: (Pelästyy.) Rózsa kulta!... (Itsekseen.) Voi, voi sentään
minua poloista... miksi juuri hän sattui ensiksi eteeni? Miksi
menettelin niin varomattomasti? (Rózsalle.) Anna anteeksi, kulta Rózsa,
en olisi tuottanut sinulle tuskaa, jos olisin tietänyt, että...
_Rózsa_: (Tarttuu kiivaasti poikaa hartioista.) Nulikka, älä siinä
lavertele, vaan kerro paikalla mitä on tapahtunut!
_Kärripoika_: Heti, heti, koska niin tahdot, Rózsaseni. Kerron sinulle
kaikki juuresta jaksaen. Olin saattanut kaupungin herrat onnellisesti
karjamajalle ja hyppäsin juuri rattaille, palatakseni takaisin kotiin
-- kaupungin herroille lupasi isäntäpaimen kiessit paluumatkaa varten,
eivätkä he, Jumalan kiitos, poikkea enää tänne meille...
_Rózsa_: (Sieppaa luudan käteensä.)
_Kärripoika_: Niin, juuri kun olin hypännyt rattaille ja aioin kohottaa
piiskaani, sivelläkseni sillä kimon takalistoa, havaitsin ratsastajan,
joka lähestyi pustalla täyttä laukkaa. Sepä vasta oli vimmattua
lentoa!... oli aivan kuin olisi ollut hulluna sekä hevonen että mies...
_Rózsa_: (Kohottaa luutaa.) Poika!...
_Kärripoika_: Äkkiä ratsu kyyristyi, kavahti pystyyn ja poikkesi
toiselle suunnalle. Mies istui selässä, pää takakenossa, selkä
kaaressa, pitäen ohjista molemmin käsin. Äkkiä hevonen teki käännöksen,
hirnahti ja alkoi taas juosta karjamajaa kohti. Mies vaan istui
selässä, kasvot taivasta kohti käännettyinä ja tiukasti ratsun kylkiä
jaloillaan puristaen. Huusin isäntäpaimenen paikalle. Ja kun ratsastaja
saapui luoksemme, niin voitko arvata kuka hän oli? Sándor Decsi.
_Rózsa_: (Kärsimättömästi.) Eteenpäin, nopeasti!
_Karjapoika_: Päinvastoin, hevonen ei mennyt enää tuumaakaan eteenpäin,
vaan pysähtyi viereemme kuin kiinninaulittuna. -- "Mies, kuinka on
laitasi?" kysyi isäntäpaimen Sándorilta. Tämä ei näyttänyt kuulevan
puhetta tai jos kuuli, niin ei voinut puhua. -- "Mikä sinua vaivaa,
Sándor?" toisti isäntäpaimen. Ei vastausta. Miehen suu oli tiukasti
kiinni, pää taakse vääntyneenä, rinta huokui nopeasti ja ruumis oli
taaksepäin kaaressa; silmät tuijottivat kamalasti selkiselällään päässä
ja silmäterät olivat auenneet hirvittävän suuriksi.
_Rózsa_: (Kohottaa luutaa.)
_Kärripoika_: Kulta Rózsa, sinähän pyysit minua kertomaan kaikki. No
niin, isäntäpaimen laski miehen nurmelle maata, rupesi häntä tutkimaan
ja huomasi, että poloinen oli vaikeasti sairas... "todennäköisesti
jonkun myrkyn vaikutuksesta", sanoi vanhus, "koska suusta valuu kuohu".
Sitten kävi ukko noutamassa kipollisen maitoa, ja saatuaan sen suurella
vaivalla kaadetuksi miehen suuhun, nosti hän poloisen kärryille, ja
sitten läksimme yhdessä tuomaan häntä tänne.
_Rózsa_: Ja missä hän on?
_Kärripoika_: (Katsoo ikkunasta.) Tuossa isäntäpaimen par'aikaa tuo
häntä...
_Rózsa_: (Rientää ovelle vastaan.)
_Isäntäpaimen_: (Ilmestyy ovelle, kantaen Sándoria, joka on
tiedottomassa tilassa. Isäntäpaimen on kookas, tuuheaviiksinen
ja -kulmainen, vaskenruskea-kasvoinen mies.)
_Rózsa_: Sándor! (Kumartuu Sándorin puoleen.) Poikani, oma rakas
kultani, mikä sinun on? Oletko loukannut itsesi? Onko joku tehnyt
sinulle pahaa?... Vastaa!... Elätkö sinä vielä? Elätkö? Jumalani!
Hengittääkö hän?
_Isäntäpaimen_: Kyllä hän vielä hengittää, mutta työläästi se käy. Hän
tarvitsee pikaista apua.
_Krouvari_: (Tulee unisena oikealta.) Olin kuulevinani huutoa... Mitä?
Onko jotakin tapahtunut? Ketä siinä tuodaan?
_Rózsa_: Sándor Decsiä, hän on sairas, menehtymäisillään ja tarvitsee
pikaista apua.
_Isäntäpaimen_: Hyvää päivää, veliseni... Niin, näin nyt ovat asiat.
_Krouvari_: Pyhä isä armahda! Mikä pojalle on tullut? Onko hän pudonnut
hevosen selästä? Tuo tänne sisähuoneeseen, Paal, niin panemme hänet
minun vuoteeseeni lepäämään. Rózsa, mene edellä kohentamaan pielusta.
_Rózsa_: (Menee oikealle.) Hyvä Jumala!...
_Krouvari_: Ja sinä, Janos, joudu heti lääkäriin. Sano, että on kiire.
Mene, sanon minä!
_Kärripoika_: Kyllähän minä!...
(Poistuu kiireesti vasemmalle.)
_Isäntäpaimen_: (Kantaa Krouvarin avulla Sándorln oikealle.)
_Krouvari_: (Ääni oikealla.) Rózsa, nouda nopeasti kylmä kääre.
_Rózsa_: (Tulee oikealta, menee tiskin taakse, ottaa pyyheliinan,
kääntää sen nopeasti kääreeksi ja kastaa vesikulhoon.) Minä aavistin,
aavistin, että jotakin tapahtuisi...