HULIVILI

Huliviliksi sitä Tiinan Taavettia kutsuttiin yleiseen kylällä jo

aivan pienuudesta pitäen. Myhkymäen Ritalassa ne jo olivat hänelle

sen nimen antaneet ja sitä nimeään hän sitte sai kantaa niin hyvin

nikkarimestarina kuin paimenpoikanakin ollessaan. Vaikka hän

loppuijällänsä oli kunnanmiehenä ja sai rintaansakin rahan, niin

oli hän kumminkin mankkina ollut Ritalassa vain tavallisena juoksu-

ja paimenpoikana tahi "kättä-pitempänä", niinkuin sitä siellä päin

sanotaan.

Armossaan ne olivat rikkaat ritalaiset Taavetin taloonsa ottaneet,

kun poika oli, niinkuin emäntä usein selitteli: "minulle vähän sukua

äitinsä puolelta".

Kalalahden kyyry kuppari taas arveli Hulivilin olevan taloon "vähän

sukua isänsäkin puolelta", sillä Tiina oli aikoinaan palvellut

Ritalassa "monta Herran vuotta", ja näyttänyt kerran kupparille paksua

kultasormusta. Kun kuppari oli kysynyt; "talon Matiltako sait?" niin

ei ollut Tiina suoraan sanonut sitä eikä tätä. Olihan vain vastannut:

"sainpa hänet keneltä hyvänsä, mutta ei se ole pelkkää pinspakkia; ja

on minulla huivikin puhdasta Ruotsin silkkiä."

Koko kylähän taas sen tiesi, että Ritalan Matti oli muutamasti

käskenyt Laukku-Iivanan tuomaan hänelle suuren silkkiliinan, "parhaan

mitä rahalla saapi". "Niin, jotta", päätti Kalalahden kuppari

vakuuttelemisensa aina, "niin jotta kyllä se taitaa Hulivili olla

Ritalan sukua ei vain äitinsä, vaan isänsäkin puolelta, hi hi hii,

vaikka emäntä koettaa toisin uskotella."

Miten sitte lienee asia ollutkaan, mutta se kyllä tiedettiin, että

paljo oli siinä sietänyt jähinää Ritalan vanhusten pitää, ennenkuin

saivat nuoren Matin ottamaan emännäkseen Peltolan Maijun, vaikka se

oli toimen ihminen ja toi tullessaan taloon tuhansia toista kymmentä,

muusta maan päällisestä puhumattakaan. Maiju-emäntä se sitte itse kävi

Tiinalta Taavetin paimenpojaksikin muutamien vuosien perästä hakemassa

ja lupasi pitää pojasta huolta "ihan niinkuin omasta lapsestaan." Eikä

se emäntä siinä valehdellutkaan, sillä niin sai Taavetti Ritalassa

olla, kuin itse tahtoi. Eivät sallineet isäntä eikä emäntä Taavetilta

talossa mitään puuttua, ja aivan sille teetettiin aina vaatteetkin

oikein uusista kankaista, niinkuin talon omillekin lapsille, vaikka

paimenpojat saavat, tavallisesti tyytyä kuluneihin ryysyihin. Ja auta

armias, jos joskus joku rengeistä tai piioista rupesi Taavetille

jotakin kiusaa tekemään tai jotakin kolttosta kostamaan! Kyllä silloin

sanoja löytyi muutoin harvapuheiseksi käyneeltä Matiltakin, emännästä

puhumattakaan. Parhaansa mukaan emäntä aina puolustelikin poikaa

kaikille kyläläisillekin, varsinkin jos Matti itsekin sattui saapuvilla

olemaan.

Kerrankin kuin kylän herrastuomari arveli poikaa tuhmaksi, penäsi

emäntä vastaan: "ei se ole tuhma älyltään, mutta kyllä hieman

laiskanlainen muuhun, kuin lukemiseen ja nikarteluun. Ei se suinkaan

ole tyhmä, mutta muutoin niin ylenannettu hulivili, että ei sitä

uskoisi sen ikäisestä."

Ja sitte kahvia juodessa emäntä kertoi: "kun rovastin renki oli tässä

kesällä tämän kylän voisaatavia kuormahevosilla noutamassa, niin oli

siitä hulivililtä kysynyt: 'missäs se talon hevoshaka on?' Toinen oli

tiedustellut: 'käskikös isäntä teidän panna hevosenne talon hakaan?'"

"'Vieläkö sitä pitäisi rovastinkin hevosille hakalupaa pyytää', oli

siihen renki tiuskaissut. 'Neuvo sinä, tolvana, vain heti missä

hevoshaka on, niin kyllä minä sinulta perästäpäin luvat kysyn.' Ja

eikös tämä hulivili neuvo, jotta: menehän tuota tietä Korppivaaraa

kohden, ja kun tulee ensimmäinen veräjä, niin siitä vain lasket heppasi

sisään. Kyllä sitte hakaa riittää ja syömistä kanssa; mutta muistakin

panna veräjä kiinni."

"Ole toimeamatta", oli renki vastannut vihaisesti ja tehnyt työtä

käskettyä. Oli sitä sitte seuraavana päivänä rovastin hevosista

huhuilemista, kun sinne Korppivaaralle päin ei olekaan aitaa enempää,

imin ehkä puoli sataa syltä veräjästä eteen päin. Vanha isäntä oli näet

aikonut aidata Korppivaaran liepeille suuren ha'an, mutta jättänyt sen

kuitenkin sikseen. Illan suuhun varhaisesta aamusta sai sitte rovastin

renki huomenna hevosiaan hakea. Tietäähän sen, peninkulmaiselta

salolta. Ja vihainen oli mies, kuin kuusipuu tuli viimeinkin eläimensä

löydettyään. Kyllä kaiketi hän olisi Taavettia sitte lämmittänyt, jos

olisi pojan vain käsiinsä saanut.

"Teki se vekara minullekin viime talvena pienen jutkun", puuttui

herrastuomarikin puheesen. "Kun minä juoksija-mustallani eräänä

aamuna ajoin tästä teidän ohi jäälle Kopelon isännän raudikon kanssa

kilpomaan, niin sattui se hulivili-vekkuli seisomaan tuolla portilla.

Tuskin oli ohitse ennättänyt, kun poika rupeaa täyttä kurkkua

huutamaan: herrastuomari, herrastuomari! Aisanne on saverikossa

kiinni! — — Huomasinkos minä siinä menossa, että niinhän sen olla

pitääkin. Ja enkös minä hölmö seisauta juoksija-mustaani ja hyppää

katsomaan mikä aisalla on hätänä. Tarkastelin aisat moneen toviin,

ennenkuin hoksasin kaikki olevan kunnossa. Kun minä siitä aloin

poikaa potuutella, niin eikös tämä hyväkäs vastaa: 'eivätpäs teidän

kirkkokärryjenne aisatkaan ole', ja oli hyvin toimessaan ja tyhmän

näköisenä. Silloin vasta pölähti päähäni unhottaneeni hänelle

kesällä maksamatta sen viisikolmattapennisen, jonka hänelle lupasin

kirkkokärryjeni sepässä käyttämisestä. Sitä se nyt minulta velkoi."

Matti vain hymyili toisten puhellessa, mutta emäntä selitti: "semmoinen

vekkuli se hulivili aina on, mutta on se muutoin kaikissa askareissaan

ripsakka poika." — Kun Taavetti kuitenkin vähän vantterammaksi kasvoi,

niin alkoi Maiju-emännän innostus poikaan tuntuvasti vähetä. Omat

lapset alkoivat näet aikaväliin valitella Taavetin komentelevan heitä

kuin vertaisiaan. Sitä paitsi näytti usein selvästi siltä, kuin ei

poika olisi tahtonut tyytyä enää tavallisten palkollisten ruokaankaan,

vaan persoili samallaisia paloja, kuin muutkin lapset, vaikka jo

oli iso poika. Miten kuten kiersi Maiju-emäntä häntä kuitenkin

rippikoulu-ikään asti, mutta sitte torui kovasti, kuultuaan kuinka,

poika oli koulussa pannut rovastin pyörälle ja pulaan.

Rovastilla oli näet tapana aina poikain kanssa leikkiä laskea, ja

varsinkin oli hän ovela tekemään niille raamatun kahlaamiskysymyksiä,

semmoisia kuin: milloinka aasin kiljunta kuului kaikille ihmisille;

ja olivatko vanhan testamentin koirat hännällisiä vai hännättömiä?

Muutamana päivänä oli rovasti Hulivililtäkin, joksi häntä rovastikin

kutsui, udellut Sepeteeuksen poikain isän nimeä. Taavetti oli tosin

vastannut siihen, mutta kysäissyt nöyrällä äänellä: "saisinkos minäkin

rovastilta kysyä yhtä asiaa, josta en ole selvillä?"

"Joo, miksikäs ei? Mikäs se olisi?"

"Sitähän minä vain olisin kysynyt", oli poika selittänyt, "sitä

vain, jotta joko profeetta Malakian ennustuskirjan toisen luvun

kahdeksan ensimmäistä värssyä ovat toteentuneet, vai vastako ne ovat

toteentumassa?"

Rovasti oli hakenut paikan raamatustaan, silmäillyt sitä jonkun aikaa

ja ollut sitte vähän aikaa vaiti, mutta jäänyt vastausta vaille.

Onneksi ei pojilla ollut koko raamatusta monellakaan mukanaan, mutta

kyllä ne kaikki olivat jälkeen päin ottaneet selvän siitä, mitä niissä

värsyissä puhutaan, eikä rovasti sen erän perästä ollut, ainakaan sinä

syksynä, vakavissa asioissa leikkiä laskenut, koskaan.

Hulivili pääsi toki helposti ripille, mutta — niinkuin sanottu — torui

emäntä hänet ensi kerran oikein kovasti rovastin kanssa kujeilemisesta

niin törkeällä tavalla. "Pitäisihän sinun toki vähän hävetä", oli

emäntä sanonut lopuksi, "varsinkin kun olet synnissä syntynyt, eikä

pakkaantua parempiasi neuvomaan."

"Niin, niin," oli Hulivili myönnellyt, "päänänsä synnissä syntynyt ja

sinä opetat meitä. Niinhän sanassakin sanotaan; mutta suokaa anteeksi,

sen minä tein ajattelemattomuudessa, vastoin tahtoani, niin sanoakseni

lapsen huimuudessa."

"Mutta sitä ei saa lapsen huimuudessakaan tehdä", vakuutti emäntä.

"Niinkö syntymistä? En minä sitä enää toiste teekään, enkä olisi

silloinkaan tehnyt. Mutta uskokaa pois, hyvä emäntä, se tapahtui se

minun syntymiseni ihan vahingossa ja — — —

"Ole vaiti ja suoriudu työhön", keskeytti häntä emäntä ja lähti pois

toimiinsa.

Tuli sitte riihenpuimiset ja muut kiireet niin, että ei joutanut

emäntä kaikkina päivinä väelle oikein keittämään. Siitä syntyi hieman

nurinaa ja emäntä epäili Hulivilin yllyttäneen toisia ruoan kuivuutta

moittimaan, vaikkakaan ei itse lausunut niin halaistua sanaa. Poika

väitti epäluulot tuulesta temmatuiksi, mutta sanoi arvelevansa omasta

puolestaan, että: "ennen kuoltaisiin kuutta päivää aikaisemmin, mutta

elettäessä elettäisiin vähän rennommasti näin rikkaassa talossa."

Sen takia toimitti emäntä seuraavana muuttopäivänä Taavetin pois

talosta, ja niin joutui Tiinan Taavetti puusepän oppiin.

Hyvä-oppinen se kuului puutöissä olleenkin, mutta nimismies sen

toimitti opista pois oikein kaupungin mestarien kouluun. Se oli näet,

nimismieskin, tullut tuntemaan Taavetin aika huliviliksi ja piti

hänestä paljo, vaikka Taavetti oli häntä kerran aimo tavalla "nenästä

vetänyt", niinkuin nimismies itse kuului kertoneen.

Muutaman kerran oli näet Kopelon isäntä kiukuissaan sanonut Myhkymäen

herrastuomaria "rapamahaiseksi laudanpainajaksi”, kun herrastuomari oli

väittänyt hänen mustansa ”vielä vanhoillaankin juoksevan paremmin ja

puhtaammin kuin Kopelon konisaksan kaikki hirnakat yhteensä."

Luonnollisesti syntyi siitä käräjiin kahdenpuolinen

kunnianloukkausjuttu, johonka vieraaksi mieheksi kutsuttiin Tiinan

Taavettikin. Hänpä piti koko asiaa joutavana eikä mennytkään, vaan

sai huutosakon. Toisen kylän lautamiehen kanssa oli sitte aikojen

päästä nimismies tullut sitä sakkoa Taavetilta perimään. Tiellä oli

sattunutkin etsittävä tulemaan ruununmiehiä vastaan, ja silloin oli

nimismies, joka ei vielä Taavettia tuntenut, kysäissyt häneltä: "mies,

tiedätkö, onko se nikkarinoppilas Taavetti Kanervainen tätä nykyä

kotosalla?"

"Tiedän."

"Mitä? Ettäkö on?"

"Ei ole."

"Onko se sitte jossakin työssä, vai minne se on mennyt?"

"Tänne päin se äsken lähti kylästä kävelemään", oli Taavetti sanonut,

lähtiessään jatkamaan matkaansa eteenpäin.

Saihan se nimismies kuitenkin myöhemmin Taavetilta sakon pois, sillä

Taavetti kävi itse sen hänelle suorittamassa kirkolla.

"No, mutta tehän olette se sama mies, joka tuli meitä vastaan!" oli

nimismies kivahtanut silloin Taavetille.

"Niinhän minä olen."

"Mutta miksi ette sitä silloin sanonut?"

"Eihän herra nimismies kysynytkään kuka minä olen."

"Olisihan teidän kuitenkin pitänyt arvata minulla olevan teille asiaa."

"Kyllä minä sen arvasinkin, mutta mitäpäs siitä, kun minulla ei

kuitenkaan ollut silloin rahaa, ei miestä pienempätä."

"Teilläkö ei rahaa, joka olette puettukin, juurikuin herrasmies."

Kuinka olivat sitte keskustelleet yhtä ja toista, mutta lopuksi

nimismies mieltyi Taavettiin niin, että toimitti hänet kaupunkiin

ja antoi hänelle sellaiset paperit, että, poika pääsi heti

"ulosoppineeksi", johonkin suureen puusepäntehtaaseen. Parin vuoden

perästä hän sitte sieltä palasi sällin kirjat kainalossa ja otettiin

oikeudessa varsinaiseksi pitäjään mestariksi, niillä mutkilla ja

metkuilla kuin laki siihen aikaan vaati.

"Nyt ne varmaan ovat hulivilin temput jo jääneet jälelle päin Tiinan

Taavetiltakin", tuumaili Myhkymäen herrastuomari sitte käräjiltä

kotiinnuttuaan. "Ei se nyt enää arvo toki anna pietiä, kun miehestä

tehtiin oikein virallinen pitäjään mestari oikeudessa. Ei se anna enää

arvo myöten, vaikka kyllä kai sen luonto koko ikänsä sinne päin vetää."

Samoin arvelivat muutkin tuttavat; mutta joulun tienoissa

kerrottiin kylällä ja naurettiin taas joka nurkassa Tiinan Taavetin

postikonttorissa käynnillä. Mies oli näet mennyt sinne sanomalehtiä

tilaamaan, kun oli niihin tottunut kaupungissa oloaikanaan. Etehiseen

päästyään oli Taavetti sitte kävellyt aikansa permantoa pitkin ja

poikin, ryähdellyt, niistellyt nenäänsä ja mitä lienee tehnytkään.

Kun ei sittekään alkanut ilmestyä postinhoitajan päätä avonaiseen

luukkuun, niin mitäs muuta, kuin Tiinan Taavetti astuu rohkeasti sisään

toimitushuoneesen.

"Miksi te tulette ovesta", oli postinhoitaja Taavetille ärjäissyt

ja noussut pöydän äärestä, jossa oli istunut, viinilasi nenän alla

pappilan maisterin, nuoren tuomarin ja parin muun herran kanssa, joista

toinen oli ollut Kiiskilahden hovin tavattoman lihava herra.

"Ettekös te näke, että luukku olemus auki?"

"Kyllä, kyllä", oli Tiinan Taavetti tuumaillut ja tyynesti toimittanut

asiansa. Sitte hän oli katsahtanut hyvin totisena luukkuun ja alapas

yhtäkkiä tunkea siitä päätänsä ulos.

"Mies, mitä te nyt teke?"

"Uloshan minä tästä vain pyrkisin."

"Hullu mies! Eihän siit' kukan mahdu."

"Sitähän minäkin arvelin, mutta tuumailin toisekseen, jotta kun siitä

kerran on läpi sopinut niinkin lihava mies, kuin tuo herra tuolla

karahviinin takana, niin ehkäpä sopisin minäkin laiha mies..."

"Menkä te ulos ovesta!" oli postinhoitaja ärjäissyt. "Menkä te ulos

ovesta!"

Kiitokset lausuttuaan, oli Taavetti pujahtanut ovesta pois, mutta

postinhoitaja oli sadatellut häntä hulluksi kauan aikaa. Vasta sitte

oli vaaleten vaiennut, kun pappilan maisteri oli inttänyt: "ei se

ole ensinkään hullu, vaan on elämässään nolannut paljon älykkäämpiä

miehiä, kuin sinä, esim. minun isäukkoni. Ja katso sinä vain ajoissa

eteesi, että et viininesi ja virkatunteinesi joudu vielä sen miehen

takia tanssimaan esimiestesi edessä tahi parhaimmassa tapauksessa

sanomalehtien palstoilla."

"Jaa, jaa; se oli paha asia, kun oli virka-aika ja se katsoi niin

ilkeästi tänne pöytään", oli Kiiskilahden herrakin huokaillut.

Ei siitä jutusta kuitenkaan kuulunut sen kummempia perästä päin, ja

muutoinkin tuntui Taavetti vakaantuneen kaikin puolin ja hulivili

hänessä joutuneen haudatuksi. Niin ei kuitenkaan ollut. Se nähtiin

sinä syksynä, jona Ritalan ainoalle tyttärelle tuli se suuri tulemus

ja häpeä, jota Maiju-emäntä loppu-ikänsä itki ja arvattavasti itkisi

vieläkin, jos eläisi. Eivät olleet Ritalan Matti eikä Maijukaan

aavistaneet mitään Anna-Mariastaan siihen asti, kuin tytär tuskiin

tuli, vaikka Tiinan Taavetti oli toisinaan heille sanonut, että

Kiiskilahden nuori kapteeni kävi heillä liian usein kylässä. Tuskinpa

olisi isä ja äiti tienneet mitään, vaikka tyttö olisi saunaan kuollut,

jollei Tiinan Taavetti olisi tuonut heille sanaa sisään.

Aluksi siitä Matti raivostui ja huusi: "mistä sinä, Taavetti, tiedät,

että se on juuri sitä?"

"Minä olen häntä pitänyt silmällä kuin sisartani", oli Taavetti

vastannut ja koettanut tyynnytellä kaikella tavalla. Emäntä Maiju oli

taas ollut kalpea kuin kuolema ja vasta sitte oli parahtanut itkemään,

kun Anna-Maria oli saunasta sisään saatu ja Matti kamalasti tyttärensä

kironnut. Ei kukaan ollut Anna-Mariasta sen enempää tietävinäänkään,

niin että Tiinan Taavetin täytyi itsensä käydä Kalalahden kyyry kuppari

sille avuksi ensi hätään, vaikka satoi ja myrskysi niin, että hirvitti.

Kuppari kyllä koetti parastaan, mutta Anna-Maria yhä huusi ja

piehtaroi. Silloin sanoi Taavetti isäntä-Matille: "kyllä teidän nyt on

lähetettävä hakemaan lääkäriä."

Matti ei edes vastannut mitään, mutta eräs Anna-Marian veljistä

oli sanonut: "terveellä on yhdeksän kymmenettä toivetta, sairaalla

ainoastaan yksi. Ja senkö vuoksi pitäisi tämmöisessä Herran ilmassa

lähteä oppinutta lääkäriä hakemaan! Kun ei Kalalahden kuppari voine

Anna-Marian auttaa, niin kuolkoon meistä nähden — — — ja kumpahan

kuolisikin!"

"Kumpahan kuolisi edes", sanoivat toisetkin kolme veljeä!

Taavetti pyysi silloin talon renkiä kanssaan lääkäriä hakemaan järven

toiselta puolen, mutta sekin arveli: "kukapa sinne syyspimeässä lähtisi

moni-virstaiselle selälle, etenkin kun rajusää on äitymään päin."

Silloin katosi Taavetti tuvasta, ja kauas pimeään hän kuuli nuoren,

tuskin seitsemäntoista täyttäneen, äidiksi tulevan Anna-Marian sydäntä

vihlovat voivotukset ja "armoa, armoa" huudot. — Matka myötätuulessa

menikin Taavetilta hyvin pian, ja hän tapasi lääkärin vielä valveilla,

mutta lääkäri ei tahtonutkaan lähteä yöllä niin vaaralliselle retkelle.

"Kuulkaapas, tohtori", sanoi silloin Taavetti. "Te lähdette nyt; se on

varma se; tahi saatatte minut murhamieheksenne. Minä olen tässä sitä

varten, että te tulette pelastamaan, jos voitte, varmasta kuolemasta

kahta ihmiselämää. Mutta jos kieltäydytte lähtemästä, niin oma elämänne

on paikalla mennyttä."

"Eivät ne olleet sanat, vaan ääni ja Taavetin kasvojen ilme, jotka

pahoittivat lääkärin tarttumaan konelaatikkoonsa ja kiireesti

pukeutumaan matkaa varten.

"Mutta jos me hukumme molemmat, sillä tällainen matka käy yli

ihmisvoimain?"

"Teidän ei sittekään tarvitse pelätä mitään", sanoi Taavetti tavattoman

ontolla äänellä ja kammottavan vakavasti. "Minä sanon tuolla ylhäällä,

että syy on minun. Kuuletteko, syy on minun ja puolustan teitä, että te

uhmasitte vaaraa säästääksenne minua murhasta."

Lääkäri vaikeni ja vapisi, sillä hän luuli olevansa mielipuolen kanssa

tekemisissä, mutta ei uskaltanut pakoonkaan pyrkiä, sillä kumma liekki

paloi matkatoverin silmissä. — Venheessä sitte ei virkattu monta sanaa,

eikä sellaisessa myrskyn mylläkässä ääni olisi juuri kuulunutkaan.

Kaikki luonnonvoimat näyttivät riehaantuneen, sillä vettä tuli tuiskuna

sekä ylhäältä että alhaalta, ja vaahtoa vain laineiden sihinä ja kohina

oli ihan tyrmistyttävää ollut.

"Luokaa vettä", kuuli lääkäri joskus tuhtojen puolelta äänen perään,

ja hiki päässä hän sai pidellä, melaa. Tuntikausia oli jo oltu vesillä

pilkkopimeässä, kun lääkäri huomasi pilkahtavan valoa keulan edestä

viimeinkin.

"Tulta edessä päin, huusi hän.

"Sitä kohti", kuului pimeyden sylistä vastaus. "Ja jos minä uuvun, niin

pitäkää vasemmalle — — — siellä on maa lähinnä."

Lääkäriä kammotti entistä enemmän, ja ajatuksissaan hän teki tiliä

elämästään jollekin voimalle, jota ei vuosikausiin ollut ajatellut ja

joka ei enää tuntunutkaan pelkältä sokealta voimalta. — — —

Aika tuntui peränpitäjästä melkein ijankaikkisuudelta, mutta äkkiä

jysähti venhe rantaan. Kaitainen valojuova ylhäältä rantatöyräältä oli

nyt tulijoilla oppaana taloon, mutta soutajaansa, jonka kynnenperistä

tirskui veri, täytyi lääkärin tukea astuttaessa ylös töyrännettä.

Talossa ei kukaan nukkunut, mutta ei kukaan myöskään tullut tulijoita

vastaankaan, vaan väsyneen Taavetin oli opastettava lääkäri Anna-Marian

sairasvuoteelle. Sitte hän hoippui tupaan ja nukkui penkille heti.

Aamusella oli ilma sees ja tyyni. Päivän terä valoi valoa ja lämpöä,

juurikuin kirkkaana kesäpäivänä. Myöhään heräsi Taavetti ja emäntä

tarjosi hänellekin kahvia sittekuin lääkärin oli ensin kammarissa

kahvitellut. Taavetti kysäsi: "eikö Anna-Maria ole vielä herännyt?" kun

hänelle kahvia tarjottiin.

"Ei, eikä enää herääkään", sanoi palvelustyttö, mutta kamarista kuului

pienen äidittömän olennon itkua.

Talon miehet eivät olleet tietävinäänkään lääkärin pois saattamisesta,

mutta Taavetti pyysi lääkärin odottamaan siksi, kuin hän ehtisi

läheisessä mökissään pistäytyä.

Kun Taavetti oli saattanut lääkärin kunnialla kotiin, tarjosi hän

sille tukun seteliä. "Oliko niitä paljo vai vähän, mutta satoja siinä

oli", kuului lääkäri jälkeen päin kertoneen; mutta sitä hän ei ollut

kenellekään kertonut, että hän oli Taavetille sanonut: "minä luulin

sen olevan teidän vaimonne, mutta kuulin kuppari-muorilta kaikki. Ja

sentähden, mestari, joskin teillä on oikeus pitää minua itsekkäänä

ja arkamaisena raukkana, niin älkää kumminkaan minua pitäkö suorana

lurjuksena. Siis rahanne taskuun!"

Taavetti oli silloin ojentanut sanaakaan virkkamatta kätensä oppineelle

lääkärille, ja kyynelsilmin puristivat molemmat miehet silloin toisensa

kättä, niinkuin pitkistä ajoista toisiaan tapaavat, rakkaat veljekset.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin sitte Ritalan nuori Anna-Maria

kirkkomaalla yhteiseen hautaan. Komean se olikin Taavetti viimeisen

majan Anna-Marialle tehnyt, niin komean, ettei niillä tienoin ole

sellaista ruumiskirstua nähty sitä ennen eikä sen jälkeenkään —

luultavasti. Mutta haudalla tapahtui myös jotakin, jota ei oltu

luultavasti nähty ennen, eikä jälkeenkään. —

Se oli nimittäin edellisenä päivänä Kiiskilahden nuori kapteeni, sen

lihavan vanhan kapteenin poika, tuonut kotiinsa nuoren rouvansa,

Suopuron kenraalin tyttären. Kirkonaikana oli sitte Kiiskilahden

hovissa parhaillaan syöty tuliais-aamiaista, kun yhtäkkiä ruokasaliin

ilmestyi Tiinan Taavetti. Kaikki vieraat, ja niitä oli ollut paljo

nuoria ja vanhoja läheltä ja kaukaa, olivat hämmästyneet uudesta

vieraasta, ja talonväki tietysti kyseli mitä miehellä olisi asiaa?

"Eihän minulla muuta", oli Taavetti selitellyt nöyrästi kumarrellen,

"eihän minulla muuta, kuin tulin pyytämään, että nuori kapteeni olisi

hyvä ja tulisi nyt heti katsomaan sitä kaunista ruumiskirstua."

"Mitä ruumiskirstua?" oli kapteeni kysynyt.

"Sitä Ritalan Anna-Marian ruumiskirstua. Se peitetään kohta maahan

niin, että sitte sitä ei enää voi nähdä."

Sen kuultuaan oli nuori kapteeni hypännyt ylös, kuin ampiaisen pistämä

ja vetänyt Taavetin kanssaan toiseen huoneeseen. Hän oli siellä

yrittänyt puhumaan jotakin, mutta Taavetti oli vain painanut soturille

lakin päähän, ja sitten ne olivat lähteneet kävelemään yhdessä. Eräät

hovin palvelijat arvelivat kuulleensa Taavetin mennessä lausuneen

kapteenille: "revin olkalappunne, jos kovin vastustelette." Kuitenkin

oli näyttänyt siltä, kuin ei kapteeni olisi oikein mielisuosiolla

kulkenut muassa; mutta hänhän oli vain yksi mies, ja mitä se yksi mies

Tiinan Taavetin kourissa painoi.

Vieraita juoksi suuri liuta Taavetin ja kapteenin perässä, ja kaikki

olivat ihmetelleet mitenkä kapteeni antoi toisen miehen oikealla

kädellään niin hellästi halailla itseään ja miksi he niin kiireesti

kulkivat. Mutta pian se oli matka kulunutkin, jos tuo ei ole hovista

hautausmaalle kovin pitkäkään. Pappi oli jo kuitenkin rukousta

lukemassa, ennen kuin hovista tulijat haudalle ehtivät, Taavetti ja

kapteeni etunenässä. Ne molemmat asettuivat aivan haudan reunalle

ja hartaan näköisinä kuuntelivat, kuinka rovasti jälkeen jääneille

lohdutukseksi luki: "meidän kaikkien tulee ilmestyä tuomioistuimen

eteen, että jokainen saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt

on, olkoon se hyvä taikka paha"; ja vielä: "hirmuinen on langeta elävän

Jumalan käsiin?"

Taavetin käsi oli sillä välin siirtynyt kapteenin niskaan, ja hyvä se

olikin, sillä kapteeni kumarteli monta kertaa hautaan päin niin syvään

— paremmin kaunista kirstua nähdäkseen — että ehkä olisi tuupahtanut

Taavetin pitelemättä hautaan. Hautauksen loputtua kääntyivät kaikkien

silmät kapteeniin päin ja yhtäkkiä kuului yli hiljaisuuden Ritalan

Maijun kimeä ääni: "kuulitteko, kapteeni: 'sen mukaan, kuin hän

ruumiissansa tehnyt on, ja hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin'."

Kapteeni ei vastannut Maijun kysymykseen, mutta kun Taavetti kysyi:

"eikös se ole kaunis kirstu", niin äkkäsi hän hyvin surkeasti: "o-oon,

onhan se". Silloin Taavetti irroitti hänestä kätensä, eikä häntä sitte

ole Suomessa koko kapteenia nähty. Seuraavana kesänä myi Kiiskilahden

vanha kapteenikin vapaaehtoisella huutokaupalla talonsa kiluineen ja

katuineen, mutta kun ei ollut muita huutajia, kuin lääkäri, Ritalan

Matti ja Tiinan Taavetti, niin ei omaisuus ollut kovin kalliiksi

noussut. Tiinan Taavetille se jäi ja siellä hän asuu yhä ottopoikansa

Anna-Marian perillisen kanssa, mutta vakuuttaa viimeisen poikamaisen

vehkeensä olleen korean ruumiskirstun kapteenille näyttämisen. Kuka

sen kuitenkaan niin varmaan tietää, sillä hulivilin luonto se Tiinan

Taavetilla empimättä yhä on, ja mihinkäpä siitä luonnostaan kenkään

pääsnee, vaikka onkin raha rinnassa.