HERRASVÄKEÄ

Herrasväkeä on monenmoista, mutta omituisimpia niistä, joita minä olen

milloinkaan tavannut oli suutari-Mikon väki. — Mikko perheineen asui

kylän reunassa, Hakoniemellä, perheen perintö-asunnossa. Sitä täytyy

sanoa "asunnoksi", sillä se ei ollut talo, eikä torppa; oli mökki

eikä edes töllikään. Alkujaan se oli ollut Rekulan talon tervahauta,

mutta sittekuin tervan hinta huoistui ja puilla alettiin vähemmälläkin

puuhailla, rahaa saada, oli Mulju-Kustaa sen ottanut asunnokseen.

Vuosien varrella oli hän sitte suurennellut sekä ylös, että alaspäin,

tasoitellut ja Rekulan vanhasta ladosta tehnyt siihen "toisen

kerroksen" eli n.s. "makasiinin", jossa oli säilössä kaikellaista romua

ja joskus vähän ruokavarojakin. Muuten se toimitti samalla eteisenkin

virkaa, koska ainoastaan sen kautta, mutta oikein kiviportaita myöten

päästiin laskeutumaan suutari-Mikon asunnon "pohjakerroksiin".

Vaimon perintönä, "laillisen saannon kautta", niinkuin suutari-Mikko

sanoi, oli tuo asunto joutunut Mikon omaksi. Sitä sanottiin yleiseen

kylän kesken "kymmenlasiseksi", vaikka lukuisilla rovasti sitä aina

kunnioitti "Hakoniemen mäkituvan" nimellä.

Kymmenlasisen nimen oli Mikko oikeastaan itse asunnolleen antanut

kerran kaupungissa käydessään. Hän oli näet kauppamies Pullukalta

pyytänyt vuotia velaksi, mutta Pullukka oli empinyt uskoessaan

kokonaista kuormaa velaksi aivan tuntemattomalle miehelle. Silloin

oli Mikko hakenut Halolan voinvetäjän, jonka kanssa oli kaupunkiin

päässyt, todistamaan hänellä olevan Hakoniemellä kaksinkertaisen talon,

"jossa on kymmenen lasia kirkonkin puoleisella seinällä." Kun Mikko

oli voinvetäjälle luvannut ilmaiseksi uudet saappaat, niin oli Halolan

mies todistanut asian niin olevan. Ja niinhän se todella olikin. Kaksi

neliruutuista ikkunaahan siinä oli Mikon asunnossa ja ne kumpikin

samalla, kirkon puoleisella seinällä, pohjakerroksen katon rajassa.

"Yläkerrassa" taas, samalla ilman suunnalla oli kaksiruutuinen akkuna,

mutta totta puhuen taisi noissa kymmenessä ruudussa useimmin ajoin olla

enämmänkin, kuin kymmenen "lasia", sillä kokonaisia ruutuja ei koskaan

ollut jos puolissa puitteissa.

Pää-asia Mikolle oli kuitenkin se, että hän sai suuren joukon

nahkoja tarvitsematta tehdä muuta, kuin töhertää nimensä pitkään

paperisuikaleesen, johon Halolan voimieskin, asian varmuudeksi, pisti

puumerkkinsä ja tosiaankin sai Mikolta parin viikon perästä uudet

saappaat ihan ilmaiseksi. Kauppias Pullukka siihen sijaan sai tyytyä

ainiaaksi jo mainittuun paperiliuskaan.

Mikon taloudellinen asema kuitenkin korjaantui tuolla kaupalla

tuntuvasti. Kotikylän kauppiailta hän näet saamillaan vuodilla vaihtoi

kampsua kaikellaista sokerista ja kahvista alkaen aina jauhoihin

asti. Ei hänen myöskään koko pitkänä talvena tarvinnut työssä kylillä

kierrellä, vaan sai majatalon vierashuoneessa, niinkuin itse sanoi:

"pitää reilua meininkiä, milloin vain itse lystäsi ja tarjota suun

voidetta toisillekin, jos niin tykkäsi."

Varsinaiseksi herrasväeksi ei Mikon perhe kuitenkaan päässyt sinä

talvena, vaan se tapahtui monta vuotta myöhemmin. Mikolla oli näet

kaupungissa ajurina häntä paria kymmentä vuotta vanhempi veli, Sen

kerrottiin olevan hyvissä varoissa ja varsinkin kerskaili Mikko itse

vielä kerran veljeltään perivänsä "hirmuiset summat".

Useimmat kyläläiset nauroivat niille Mikon toiveille, mutta taisivat

jotkut noita puheita uskoakin, koska kyselivät Mikolta: "mitä sinä

sitte teet, kun rikkaaksi pääset; vai oikeinko ostat rusthollin?"

Hieman halveksivasti hymyillen selitti silloin Mikko: "ehei! Vai

minäkö rupeaisin talonpojaksi! Niin hupsu en toki ole. Kyntäkööt maata

tuhmemmat miehet. Minä joukkoneni rupean sitte herrasväeksi."

"Mutta entäpä, jos herrasväki ei huolikaan sinua joukkoonsa, kun et

osaa muita kieliä mongertaa, kuin omaa äidinkieltäsi?"

"Minä viisi heidän huolimisistaan. Osaan minä olla herrasväkenä

itseksenikin."

"Somapa tuo olisi nähdä Mikonkin Liisa-Kaisaa herrastamineissa", arveli

majatalon emäntä naurussa suin.

"Kyllä emäntä sen kumman vielä saa nähdäkin", päätti Mikko toimessaan,

"ennenkuin kuolee. Mutta ei sitä minun muijaani sitte enää

Liisa-Kaisaksi kutsutakaan, vaan Eliisapetti-Kathariinaksi. Ja itsekin

aion ottaa sitte nimekseni Pärttylissonnin, — kun näette sen olen

Pärttylinpoika. Mikael Pärttylissonni — — se toki joltain kuuluu."

Sitte muutamasti alkoi kuulua huhuja Mikon rikkaan velimiehen

kuolemasta. Mikko lähti heti pappilaan nimeänsä muuttamaan, mutta kun

kirkkoherra ei taipunut noin vain suoraa päätä miehestä Pärttylissonnia

tekemään, vaan aivan väen väkeen olisi hänestä tahtonut tehdä, jos

kerran nimeä muuttaa, joko Narrisen, Härkäsen tai Mullikaisen, niin

jätti Mikko asian sillä kertaa sikseen.

Muutamia viikkoja myöhemmin tuli sitte virkateitä nimismiehelle

kaupungista kirje, jossa kuulusteltiin elelikö siellä meidän puolella

Mikon laista miestä, sillä perinnöitä oli semmoisella kaupungissa

perittävinä. Ystävällisesti selitteli nimismies sitte Mikolle kaikki

ne monituiset mutkat, ja lakipykälät, jotka olivat varteen otettavat

ennenkuin kaupungista perinnöt käsiinsä saisi, Mikon kertomusten

mukaan oli nimismies muun muassa maininnut siihen tarvittavan

sukuluettelon, josta kävisi selville Mikon kuuluvan ajurin sukuun.

Sitte tulisi vielä arkistotutkimuksilla todistaa se seikka: oliko Mikko

kaupunkilaisajuri-vainajan rinta-, vaiko sivuperillisiä ja kuinka

monennessa polvessa. Vielä kuului pitävän saada selväksi mihin olivat

velivainajan varat sijoitetut ja olivatko ne "bona fide" eli täydellä

luottamuksella pannut pankkiin ja millä tavalla ne olivat sinne pannut,

irtisanottaviksiko vai juoksevalle tilille. Sitte oli nimismies

puhunut täytyvän ottaa selvä koko velivainajan pesän lukuisista eli

pohjakannasta ja vielä tarvittavan "vullmahtia" ja sen semmoisia,

niinkuin kuittauksia ynnä muita.

Mikko sanoi ihmetelleensä sitä puuhain paljoutta, mikä perinnön

kaupungista saamisessa on, mutta pysyneensä kuitenkin jotenkin tyynellä

mielellä, sillä hänhän tiesi, "että rahalla saa jos mitä ja hevosella

pääsee, jos minne."

"Mutta luuletteko, hyvät naapurit, niiden kaikkien temppujen jo

siihen loppuneen?" kysäsi Mikko meiltä. "Ei lähestulkoonkaan,

vaan sitte alkoivat prosentit. Ja niitäkös riitti! En minä niitä

kaikkia muistakaan, vaan paljo niitä oli. Siinä oli raatimiesten

ja raastuvanoikeuden prosentit, uskottujen miesten prosentit,

kahdeksannes- ja kymmenesosat prosentit, leimaprosentit,

vaivaisprosentit, rekisteröimisprosentit, sadat viidetkymmenet

ja kolmet sadat prosentit, veljien, velipuolien ja kaukaisempien

sukulaisten prosentit, nosto- ja laskuprosentit. Vihdoin viimein se

otti asetuskokoukset, nimismies, ja alkoi lukea summia. Oikein oli pää

mennä pyörälle, kun se lasketteli kirjasta viisiä satoja, tuhansia,

kymmeniä tuhansia ja satoja tuhansia yhdessä mylläkässä sekaisin

prosenttien, arkkien, lunastusten, luovutusten ja sakkojen kanssa."

Niin tunnusti Mikko, mutta lisäsi: "en minä silti säpsynyt, vaikka

kohta huomasin olevan siinä konstin herraksi pääsössä, jos kohta siksi

pääsee perinnönkin kautta." — Mutta sitte tuli tuskan hiki pintaan, kun

se nimismies sanoi muuta ei tarvittavan, kun kaikkea tuota toimittamaan

hankkia oikea ja rehellinen mies. — "Mutta onhan Mikko itse oikea ja

rehellinen mies", lisäsi hän toki.

"Pahuus satutti sinne kuitenkin nimismiehen luokse samalla kertaa

kauppias Kavalénin", jatkoi Mikko puhettaan, "ja se ryökäle sanoa

loksautti: kyllähän tämä Mikko muuten — — — mutta se Pullukan

nahkavekseli on tunnettu kaikille kaupungissa. Mutta voisithan sinä,

lakimiehenä ruveta Mikolle avuksi."

"Siinä on niin paljo puuhaa", sanoi nimismies, eikä näyttänyt olevan

asiasta millänsäkään.

— "Mikäs siinä minun muu auttoi", kertoi Mikko, "kuin alkaa kärttää

nimismiestä avukseni perinnön perimisessä. Lopulta se lauhtuikin

ja lupasi toimittaa minulle selvät rahat näppiin, kuin saa päältä

ottaa seitsemänkymmentä viisi prosenttia nettotulosta. Minä en tosin

tiedä mitä nettotulo on, vaan älysin heti hänen tahtovan nättiä

tuloa itselleen vaivoistaan ja tarjosin viittäkolmatta prosenttia.

Viimein saatiin hänet Kavalénin kanssa suostumaan viiteenkymmeneen

prosenttiin. Luultavasti se tekee viisikymmentä markkaa, eikähän se ole

suinkaan liikaa. — No niin; ei muuta kuin asia pantiin kuolevaisuuden

vuoksi paperille ja nimet alle. Ryypyt tarjosi sitte nimismies

kaupan päälle ja vehnäiskahvit. Ja silloin minä aloin tuntea jo

kuuluvani herrasväkeen. Kavalénikin jo heti rupesi minua patrooniksi

puhuttelemaan ja kilisti lasia kanssani."

Rehellisesti toimittikin nimismies Mikon asiat, sillä jo samana syksynä

toi hän Hakoniemen hönniin rahaa hieman kolmatta tuhatta. Silloin

se Mikon kotona elämä alkoi. Mikko juoda jullitteH kaiket päivät ja

päissään ollessaan uskotteli muijalleen ja tytölleen puhuvansa ruotsia,

niinkuin muutkin herrat; eikä hän suvainnut itseänsä kutsuttavan

enää muuksi kuin patrooniksi. Patronessa, Eliisapetti-Kathariina, ei

tietysti myöskään enää käynyt Rekulan riihiä puimassa enämpää kuin

muissakaan töissä, vaan kulki kylää päivät päästään. Talvella aiottiin

hakkauttaa hirsiä ja sitten seuraavana kesänä piti Hakoniemelle kohota

"hovin", ainakin yhtä upean, kuin Pihkasalmen patroonillakin oli;

sillä, jota myös överstiksi sanottiin ja jolla oli niin räikeän korea

takki.

Pikku Tiina oli myös heti rahojen tultua haettu kotiin Kissalasta,

jossa hau jo pari vuotta oli ollut lapsen katsojana talon miniällä.

Hänellä kuitenkin oli kotona perin ikävä. Suurella vaivalla oli hänet

tosin saatu kotona ymmärtämään, ettei herrasväen lapsen sovi ryhtyä

asuntoa lakaisemaan enämpää, kuin muuhunkaan ruumiilliseen työhön,

mutta se ei mahtunut tytön aivoihin, ettei herrasväen lapsen sopinut

leikkiä "talonpoikaisten mankaroiden kanssa", joiksi äiti kylän lapsia

nimitti.

Kerran, silloinkuin lukkarin muorilta oli ostettu vanha herrashattu,

jonka hän aikoinaan oli Pihkasalmesta lahjaksi saanut, lähetettiin

tosin Tiina hattu päässä ja uudessa kretonkimekossaan Pihkasalmeen

kyläilemään ja leikkimään, mutta ikävä oli sekin matka. Ensiksikin oli

Tiina jo menomatkalla ollut kompastua joka toisella askeleella pitkään

hameeseensa, johon, oli tehty oikein laahustin, sillä äidin mielestä

piti ihmisten jo etäältä nähdä, että heidän "ei, Jumalan kiitos,

tarvinnut vaatetta säästää, niinkuin monen muun herrasväen täytyi

tehdä."

Toiseksi oli sitte vielä kovasti käsiä väsyttänyt, kun Tiinan täytyi

kävellessään molemmin käsin hattuaan päässä pidellä, ettei tuuli

sitä pois temmannut. Ei ollut tuntunut hauskalta sekään, kun koirat

olivat olleet perille päästessä repiä koko tytön, överstin itsensä

oli täytynyt tulla hurttiaan asettamaan ja kiroten oli hän käskenyt

Tiinan menemään pahaan paikkaan, eikä sinä ilmoisna ikänä enää

näyttäytymään siinä talossa sellaisena variksen pelättimenä, jotta

"luontokappaleidenkin täytyi sitä kauhistua".

Talonpoikaislapset taas joko ihmeissään katselivat missä Tiina liikkui

tahi näyttelivät hänelle kieltään, kyselivät häneltä miltä tuntui

"piki-enkelinä" olo taikka usuttivat hekin piskiään hänen kimppuunsa.

Kummilleen, Rekulan emännälle, kävi Tiina oikein jalan syten ikäväänsä

itkemässä ja valittamassa leikkitoverien vähyyttä ja vertaisensa seuran

puutetta.

"Niin, niin", oli emäntä sanonut silloin, "ei ole herruudesta hyötyä,

eikä huvia: mutta mitähän jos tulisit meille ruokapalkoillasi

juoksutytöksi, niin saisit joutohetkinä leikkiä meidän lastemme kuussa?"

Ehdotukselta oli kyllä Tiinan mielestä hyvätkin puolensa, mutta

eihän hän miten "juoksutytöksi" ruveta, eikä talonpoikaisten lasten

leikkitoveriksikaan.

"No en minä sitte tiedä muuta neuvoa", oli emäntä sanonut, "kuin

patroonin ryökkynän pitänee ruveta lukemaan, jotta aikoinaan voisi

päästä jonkun herran tahi rentun rouvaksi."

Tiina koetteli seurata neuvoa, mutta ei miellyttänyt sekään. Kotona ei

näet ollut yhtään muuta kirjaa, kuin Mulju-Kustaan vanha virsikirja,

josta oli paikotellen paljo lehtiä pois. Lukkarin muori tosin lainasi

Tiinalle kerran Sibyllan ennustuksen, mutta sen tyttö oppi ulkoa

parissa viikossa, niin että ei siitäkään sen pitemmältä huvia ollut

Sentähden alkoi Tiina tuontuostakin kiusata vanhempiaan ostamaan

hänelle kirjoja luettaviksi, niinkuin muidenkin herrasväkien lapsilla

kuului olevan. Isä lupasikin kylän lukuisilla ostaa suntiolta Tiinalle

viiden pennin kirjan, jos eivät papit tytölle sellaista ilmaiseksi

antaisi, mutta äiti pani sellaista tuhlausta vastaan.

"Ennenhän tuon panee vaikka kokonaisen markan kirkonkukkaroon

vaivaisten avuksi, kuin viittä penniä kirjaan", penäsi äiti.

"No, mutta eihän viispenninen meidän rahoissa merkitse mitään", sanoi

suutari-Mikko.

"Vaikkapa ei", tiuskasi Eliisapetti-Katharhna, "mutta minä sanon,

että ei osteta. Miltä se näyttäisi", mutisi hän vielä itsekseen, "jos

herrasväkikin tässä vielä rupeaisi suomalaisia kirjoja lukemaan, eikä

suntiolla muun kielisiä kirjoja kaupattavana ole. Ennen minä heitän

vaikka kaikki rahat tuleen, kuin annan niitä teidän ruveta sillä tavoin

tuhlailemaan."

"Parasta taitaisi ollakin, sillä eihän noista rahoista ole muuta kuin

riitaa ja ruikutusta", lausui Mikko kärtyisesti vaimolleen. "Etkä

sinäkään enää edes viitsi velliäkään keittää, vaan tässä pitää aina

särpiä kahvia ja syödä kuivaa ruokaa."

Patronessa näytti hämmästyvän miehensä vaatimuksia ja kiljasi

kiukuissaan: "vai pitäisi minun tässä teille vellipiiaksi ruveta?

Ei, kyllä saatte muualta semmoista kuulustella, sillä minä en ole

keittäjäksi luotu. Ja kun piian otat, niin panen minä tosiaankin koko

markan kirkon kukkaroon."

Miten olikaan, niin ennen pitkää, alkoi koko herrasväki kuulustella

Hakoniemelle palvelustyttöä. Sen saaminen ei kuitenkaan ollut niinkään

helppoa. Muutamat pyydetyistä nauroivat koko jutulle; toiset aikoivat

tulla sitte, kuin uusi talo olisi valmis ja olihan niitä verukkeita

millä mitäkin. Yhä kauempaa ja kauempaa kuulusteltiin Hakoniemelle

emännöitsijää ja pari tyttöä jo kävi paikkaa katsomassakin, mutta ei

kukaan siihen pysähtynyt.

Viimein sai Halolan voimies asiakseen tuoda kaupungista keittäjän

Hakoniemelle, sillä. Mikon mielestä oli häpeä, jos ei Hakoniemen

herrasväki palvelijaa saanut, vaikka niitä muihin herraspaikkoihin

oikein tunkeutumalla kuului pakkautuvan.

Halolan voimies kuljettiin sitte kaupungista tytön, jolla oli

tukka nupulla, oli sekä sormukset, että hatut ja puuhkat, ja olipa

korvissakin oikein helmirenkaat. Sellaista palvelijaa ei ollut yhtään

edes Pihkasalmellakaan, vaikka se överstin väki oli muutoin niin

olevinaan. Eikä se ollut edes ylpeäkään se Manta-Leena, vaikka oli niin

sorea.

Patronessa tietysti pani kokonaisen markan kirkonkukkaroon; ei tosin

vaivaisille, vaan köyhäin ylioppilasten kolehtiin, mutta samahan

se itse asuissa, oli. Yleinen oli sitte tyytyväisyys Hakoniemellä,

varsinkin siksi kun Manta-Leena osasi neuvoa herrasväelle herrastapoja

ja opetti Tiinalle niin kauniita lauluja, että koko kirjain ostamishalu

tytöltä tyyten unehtui. Mutta:

"Onni ja ilo ei kaukaa kestä,

Vaan murhe ja huoli ne ain' estää

Ihmisen sydämmestä ja — mestä."

lauleli Manta-Leena kilpaa Tiinan kanssa.

Muutamana talvisena iltana, kun Eliisapetti-Kathariina rupesi

pärekopasta nurkasta ottamaan rahoja lähettääkseen Manta-Leenaa

kauppiaalta voita ja vehnästä ostamaan, olikin koppa tyhjä — aivan

tyhjä! Mikko ei ollut itse kotona ja palvelija arveli herran ehkä

ottaneen rahat mukaansa, kun joku aika sitte oli luvannut majatalon

isännältä ostaa hirsiä tulevaa rakennusta varten. Kaikki kolme lähtivät

viimein majataloon asiata perustelemaan, sillä Tiina oli ollut

näkevinään, ettei pappa ottanut mukaansa, kuin yhden setelin.

Suutari-Mikko kyllä löydettiinkin majatalosta, mutta hän oli

semmoisessa tilassa, että ei kyennyt tekemään selkoa mihin rahat olivat

joutuneet, eikä kukaan tietänyt kuinka paljo niitä oli ollutkaan

jälellä kopassa.. Patronessa muisti siinä vielä olleen "seteleitä hyvän

kahmalollisen silloin kuin hän niistä viimeksi muutaman otti." Mutta

nyt ovat poissa joka lippu.

Poissa ne olivat ja poissa ne pysyivätkin, sillä Mikolla ei

taskussa ollut, muuta kuin pari murtunutta paperossia, kortit ja

valekultaiset kellonperät. Vielä samana illalla lähti Manta-Leenakin

pois Hakoniemeltä, koska ei sanonut enää tahtovansa palvella mistään

hinnasta semmoista "roskaväkeä". Tiina koetti kyllä selittää heidän

olevan herrasväkeä, mutta Manta-Leena hymähti ja sanoi: "semmoista

herrasväkeä!"

Kohta huomasivat hakoniemeläiset itsekin, etteivät he enää olleet

herrasväkeä, vaan "nälkäistä väkeä". Muisto heidän herrasväkenä

olostaan elää kuitenkin niillä tienoin sukupolvesta toiseen, sillä

siihen aikaan oli kirkonkukkaroon tullut kokonainen markka. Kokonainen

markka! Ja seurakunnassa, jonka rikkain mies oli ajanut kolmatta

peninkulmaa edestakaisin eräänä kesäisenä päivänä vaihtamassa

kymmenpennistä pennin lantiksi, kun aikoi ripille perheineen

mennä, eikä siis sinä sunnuntaina voinut olla panematta mitään

kirkon kukkaroon. Itsekseen arvelikin Eliisapetti-Kathariina sillä

markalla jonkun ylioppilaan toki ainakin papiksi lukevan. Ja vielä

kuolintuskissakin lohdutti se hyvä työ häntä sangen suuresti. —

"Muistetaanhan ne semmoiset vielä tuomiollakin, niin jotta ‒ ‒ ‒"

kuuluivat olleenkin hänen viimeiset sanansa tässä elämässä, kun Rekulan

saunassa ruotuvaivaisena viimeisen henkäyksensä veti.

V