"Eikö haluta", kähisi patrooni tuskaisesti ja huokasi. "Mutta ihminen,
mitä sinä tahdot?"
"Minäkö? — — — No, olkoon menneeksi: minä tahdon sitä samaa, jota
kaikki muutkin kaipaavat. Minä tahdon vapautta, riippumattomuutta
kenestäkään ja elämiin iloa. Minä tahdon elämän onnea, jota ei häiritse
kenenkään käskynvalta. Minä tahdon vapautta elämän kuormasta, joka
samentaa ihmisen onnen ja tekee olon tuskalliseksi. Minä siis tahdon
samaa, jota te etsitte nautinnoissanne, juopottelussa ja muussa.'
"Haaveita, haaveita", mutisi patrooni. "Ota puolet liikkeestä, äläkä
syökse minua, vanhaa miestä häpeään, ylenkatseeseen ja kurjuuteen.
Sinun haaveksimaasi onnea ei kuitenkaan ole missään olemassa."
"On varmaan", väitti Illisko. "Äitini oli onnellinen. Kentiesi olisi
minustakin tullut onnellinen, mutta täällä ovat sisälliset voimani
uupuneet, koko olentoni saastunut. Selma sen voipi vielä puhdistaa,
muut eivät."
"Haaveita. Ja noiden haaveidesi tähden tahdot sinä nyt syöstä minut
häpeään, ennenkuin rupeat liikkeen osakkaaksi?"
"Tuskinpa toinen voinee toista koskaan häpeään syöstä enempää kuin
kunniaankaan korottaa. — — — Ja mitä tuohon puoleen liikkeesen taas
tulee, niin se on jo ennestään minun, vaikk'ei nimellisesti.'
"Sinun?" naurahti patrooni hämmästyneenä.
"Niin", lausui Illisko tyynesti. "Minun nimessänihän on jo kymmenkunta
vuotta tehty kaikki edullisimmat metsien ostot — — — tahi, jos niin
tahdotte kaikki ne kaupat, jotka eivät täyttä päivän valoa siedä.
Omasta tahdostannehan on niin tehty. Tavarat ovat siis olleet minun,
vaikka antaakseni teidän sahoillenne työtä olen puitani niissä
sahauttanut, johon ei suinkaan olisi ollut pakkoa. Kirjain mukaan ovat
viimeiset ostot kruunun metsistäkin enimmäkseen minun. Minä vielä olen
ollut siksi jalomielinen, että liikkeessäni käyttämistäni varoista olen
teitä aina hyvittänyt paria prosenttia enämmällä, kuin pankeille olisin
tarvinnut maksaa. Pääkivuistanne saa siitä selvän kuka tahansa, vaikka
omasta käskystänne en ole niitä pitkiin aikoihin enää näyttänyt edes
konttoristeillenne. Teitä itseänne en ole kuitenkaan koskaan kieltänyt
niitä tutkimasta, niinkuin hyvin tiedätte."
"Ihminen, mikä sinä oikeastaan olet?" huudahti patrooni tuskaisesti.
"Timo Illisko", vastasi toinen hymyillen, "ja toivoakseni, kun nyt
asiat tunnette, kohdakkoin teidän rakas vävypoikanne."
"Minä, minä", sähisi patiooni, "minä — — —"
"Pelkään sinua", keskeytti Illisko häntä. "Tiedän sen jo aikoja sitte.
— — — Mutta olkaa järkevä, niin ette tarvitse peljätä mitään — — — ja
pelko onkin nyt jo myöhäistä. Minulla on nyt jo valta käsissä, mutta
en käytä sitä teidän vahingoksenne, kun vain taivutatte hänet tulemaan
vaimokseni. Ja minä en ole teidän laisenne aviomies, vaan rakastan
todella Selmaa — — — Selmaa itseään, enkä rahojanne. Hänellä ei ikinä
tule olemaan aihetta halveksimaan minua, sillä häntä en voisi, enkä
tahtoisi ikinä pettää. Minä lupaankin saattaa Selman niin onnelliseksi,
kuin ihminen suinkin voi; enkä epäile Selmankaan tosi tunteista
kohtaani, kun saa tietää totuuden. Taivuttakaa siis rouvanne, niin
kaikki käy hyvin."
"Minä en voi", ähki patrooni.
"Sitä en usko sellaisesta naisten ystävästä kuin te olette."
Patrooni aukoi suutansa, kuin henkeänsä haukkova ja pyyhkieli otsaansa,
mutta ei saanut sanaa suustansa. Hetkisen odotettuansa, jatkoi sen
takia Illisko puhettansa:
"Sanotaan ihmisen saavan niitä kaloja, mitä pyytää. Te huomasitte
minut näpistelijäksi, pikku varkaaksi poikasena, mutta ette ollut
siitä millännekään. Silloin te laskitte verkon pyydystämään minua ja
pojan synneillä sidoitte miehen kavaltamaan talonpoikain ja kruunun
metsiä ja auttamaan itseenne muissa synneissänne. Huomattuani tuumanne,
päätin minäkin laskea merran veteen ja te menitte suinpäin siihen.
Mutta minä luovun kostostani, jos olette kerrankin mies ja koetatte
parantaa, mikä vielä parannettavissa on. Mutta jos ette tee mitä tahdon
ja tunnusta totuutta loukatulle vaimollenne tai muutoin toimita Selmaa
omakseni, niin minä kukistan kunnianne ihmisten edessä; vedän päällenne
ylenkatseen, rikon kotinne onnen ja otan omakseni väärin kootun
rikkautenne. Toisin sanoen: minä osotan teidän oivallisesti onnistuneen
kasvattaessanne yhtä lurjusta lisää maailmaan. — — — Nyt minä lähden
muutamaksi viikoksi metsiini, sillä en luota sokeasti ostomiehiini.
Matkalta tultuani tahdon sitte heti joko kaikki saatavani puhtaassa
rahassa — tahi Selman suostumuksen."
Patrooni aikoi sanoa jotakin, mutta Illisko ehkäsi sen sanomalla:
"Selma, ja sitte liikettä jatketaan — — — tahi rahat ja vararikko!"
"Illisko, sinä olet julma. Miten minä voisin vaimolleni — — —, miten
minä voisin pakoittaa ainoaa lastani?"
"Ainoaa lastani", matki Illisko ylenkatseellisesti. "Sanokaa vain
rouvallenne ja Selmalle, ettei tyttö olekaan isänsä ainoa lapsi, niin
kaikki käy hyvin."
"Hyvin", ähki patrooni, "sinä sanot hyvin! — — — Armahda minua,
illisko! Kotini, onneni, ihmisten kunnioitus — — ajattele sitä — — ja
vanha vaimoni ja Selma — — — ja mitä minä olen sinulle tehnyt! Minähän
olen sinusta tehnyt miehen; kerjäläispojasta kaikkien kunnioittaman
arvon miehen. Illisko, armahda minua vanhaa miestä!"
"Olen kyllästynyt konnuuteen ja valheesen. Tahdon alkaa uutta elämää
Selman seurassa, jolla on äitini rehellinen, puhdas katse ja joka aina
vihloo sydäntäni, jos kohta lämmittääkin ja puhdistaa sitä. — — Kun
hänet omakseni saan, niin laitan kaikki hyväksi taas ja rupean kaikkien
kunnioituksen ansaitsevaksi arvon mieheksi, jota ei yksistään rikas
ole. — — — Äveriäinkin Sakeus näkyy olevan liian lyhyt ylettymään
arvoon ja onneen. Mutta Sakeus saattaa korjata vääryydet ja parantaa
paljo pahaa. Niinkuin sanoin: kun Selman saan, niin paljo parannetaan
ja kaikki käy hyvin. Rouvanne terveyshän horjuu. Hänet toimitamme
ulkomaille ja te pysytte täällä luonamme. Selma ja minä sitte autamme
yhdessä niitä, joita teidän auttaa tulisi ja liike palautetaan
rehellisille urille, käyköön syteen tai saveen. Yksin en minä sitä voi,
mutta Selman kanssa minä sen voin, voin varmaan. — — — Ja muutoin,
nyt pyydän viimeisen kerran: olkaa mies! onhan epärehellisyys raskas
taakka, ainakin toisinaan ja yksinäisyydessä erittäin. Tunnustakaa
totuus, muutoin hukka perii meidät kaikki ja jos minä raivostun, niin
kuolette te vielä kerjäläisenä."
Illiskon lähdettyä asioimistoimille metsiin, tutki patrooni itse,
konttoristien kummaksi, monta päivää pääkirjoja, joihin hän ei ollut
enää vuosikausiin kajonnut. Kuta kauemmin hän taas kirjoja tutki, sitä
vaiteliaammaksi hän näytti käyvän ja sitä pitempään hän aterioilla
tuijotteli milloin vaimoonsa, milloin Selmaan, mutta aina vain
salavihkaa. Ei kuulunut nyt leikkipuhetta enää patroonin suusta, vaan
syvä huokaus tunkeutui usein esiin hänen rinnastansa. Rouvakin huomasi
tuon miehensä alakuloisuuden, mutta hänen kysyessään kahden kesken
syytä siihen, vakuutti patrooni aina: "eihän minulla mitään ole."
Iltana ennen Illiskon kotiin tuloa pysyi patrooni taas koko illan aivan
vaiti. Vasta kaikkien levolle mentyä hän kysyi vaimoltaan: "mitä sillä
Selmalla sitte oikeastaan on Illiskoa vastaan?"
"Mitä", toisteli patronessa, "vielä tuota, viitsii, kysyäkään."
"Hm; kukapa se kenenkään olennon ja elämän niin tarkoin tuntee, että
tuomitsemaan kykenee", huokasi patrooni.
"Illiskon tuntee koko maailma heittiöksi", päätti patronessa. "Ole nyt
muutoin vaiti, sillä minua väsyttää niin hirveästi ja nukuttaakin jo."
Patronessa nukkuikin kohta, mutta patrooni ähki ja vierittelihe
vuoteellaan koko iltayön. Muistelipa rouva sittemmin unissaan
kuulleensa toiselta vuoteelta jotain tyrskeen tapaistakin. Aamupuolella
hiljeni kuitenkin kaikki ja patrooni jäi vielä levolle puolisonsa
huoneesta lähtiessä. Hetki kului sitte toisensa perästä, eikä patroonia
alkanut liikkeellä näkyä. Sen vuoksi hiivi patronessa viimein huoneesen
miestänsä herättämään.
Heti kuului sitte makuuhuoneesta sydäntä vihlaiseva kiljahdus ja
romahdus. Selma ja muuan palvelustyttö syöksähtivät kohta sinne. Heidän
huutonsa kuultuaan kokoontui ennen pitkää huoneesen milt'ei koko talon
väkikin.
Patronessa oli tainnuksissa lattialla miehensä vuoteen vieressä.
Mies taas pullotti vuoteella selällänsä tuskan vääntämin kasvoin,
pullistuneet silmät avoinna ja kädet levällään. Lakanasta kierretty
hiihna oli solmittu hänen kaulaansa ja jäykistyneet kädet pitelivät
lujasti hiihnan kumpaistakin päätä.
Paikalle haettu lääkäri todisti kuoleman tapahtuneen jo tuntikausia
sitte; ja nimismies, patronessan ja Selman suostumuksella,
uskoi toiminimen rahat ja kirjat vanhimman saapuvilla olevan
konttoristin huostaan. Se sattuikin olemaan sellainen mies, joka
ei luottamustoimestaan luopunut edes illan suussa kotiin saapuneen
Illiskonkaan hyväksi. Siitä sydäntyi Illisko niin, että selitteli
Selmalle ja patronessalle asioita semmoisia, jotta hänet, onnettoman
vainajan muiston häväisijänä, ajamalla ajettiin jo samana päivänä pois
talosta. Hän lähtikin, mutta uhkasi kostoa ja loukkasi lähtiessään
kuolleen muistoa kaikkien kuullen.
Huolimatta kaikista huhuista ja Illiskon vehkeistä haudattiin patrooni
lääkärin todistuksen nojalla loistavasti satojen saattamana; mutta
sitte alkoivat heti ne pitkälliset käräjäjutut ja rettelöt toiminimen
ja Illiskon välillä, joista paisui monen asianajajan kukkaro ja
jotka aikanaan herättivät suurta huomiota koko maassa. Paljo selveni
oikeuden käymisissä semmoisia seikkoja, jotka eivät olleet kunniaksi
kumpaisellekaan puolelle, mutta kaikista tutkimuksista ja toteen
näytöistä huolimatta jäi asioihin monta hämärääkin kohtaa.
Viime lopuksi Illisko kuitenkin menetti enimmän osan suurista
vaatimuksistaan. Hänelle ei ylioikeuksissa tuomittu muuta kuin joku
tuhat muutamasta metsäkaupasta, kolmen vuoden palkka ja joitakuita
satoja kulunkeja. Sadat eivät kuitenkaan kuluihin riittäneet, eikä
elämään niinä useina vuosina, jotka juttu kesti ja jotka Illisko
oli enimmäkseen käyttänyt lakipykäläin tutkimiseen ja kaikellaisten
ongelmoiden lainoppineilta utelemiseen. Lopullisen päätöksen tultua,
horjui tosin koko toiminimenkin liike perustuksillaan, mutta Illisko
olisi ollut puilla paljailla, jollei onnekseen olisi osannut jo ajoissa
sijoittaa erääseen vankkaan rahalaitokseen muutamaa kymmenkuntaa
tuhatta.
Aikomus hänellä oli asettua nyt kauppiaaksi kirkonkylään, mutta
yleinen mielipide oli, niinkuin tavallisesti, voittajan puolella.
Patronessaa peläten ei kukaan vuokrannut hänelle huonetta, eikä
yksikään naapurisovun vuoksi edes uskaltanut myydä maatakaan. Illiskon
täytyi sentähden siirtyä syrjäkyliin. Hatajärven kylässä oras nuori
isäntä antoikin jo ensi kysymällä huoneet, kun sai lupaan puolitoista
sataa vuokraa vuodessa. Niin siirtyi Illisko Hatajärvelle "yleisöä
palvelemaan", niinkuin hän itse kaupanpitoansa nimitti.
Kauppa kulkikin väkirikkaassa ja laveassa kylässä hyvästi, vaikka
Illisko itse — kunnan verojen kohoamisen pelosta — valitti sen aina
huonosti käyvän. Kyläläiset olivatkin erittäin mielissään, kun kaupan
kyläänsä saivat. Eikä todella pysynyt enää Hatajärvelle "talvellakaan
tie tukossa, kun kerran kauppias kylään saatiin", kehuivat kyläläiset
naapureilleen.
Paljo se kauppa kylään liikettä lisäsikin. Vierailla alkoi näet olla
alituiseen asioita kylään, mutta ilmestyipä sitä liikkumista kylänsä
ulkopuolella vähitellen kyläläisille itselleenkin. Heidän näet täytyi
milloin hakea kylään lääkäriä sitomaan jonkun miehen tappelussa saamia
haavoja, milloin taas kulkea käräjillä, milloin missäkin.
Sillä tavoin jo pysyi tie selvänä, mutta sileimpänä ja tasaisempana
sen pitivät kauppamiehen kuormain kulettajat. Eikä sitä olisi ennen
aavistanutkaan kuinka paljo kaikellaista tavaraa yhdessä ainoassa
kyläkunnassa kulumaan saa, jos sitä vain saatavana on. Ja saatavana
sitä oli monenmoista sekä käteisellä rahalla, että velaksikin. Ja osasi
Illisko tavarata kaupitakin.
"Ei se tuo Illisko ole ylpeä, eikä mikään turhan tarkka kitkuttaja",
tuumailikin sen vuoksi Illiskon kortteeritalon isäntä kerrankin
apellensa, Liippilän lautamiehelle. "Kirjan päälle olen minäkin
jo ottanut monta vuotta, vaikka aina on itse vuokransa käteisellä
korvannut. Pari kertaa olen pyytänyt jo tiliäkin tekemään, mutta on
vain sanonut: 'suuriinko nuo noussevat tuon vertaiset otot; ennättäähän
ne selvitellä vastakin', ja ryypyn on aina tarjonnut. Niin; on se
oikein rahvaan mies. Konjakkiakin antaa velaksi, vaikka kenelle. --
— — Tietysti ei se sitä kuitenkaan konjakiksi kirjoihinsa pane, vaan
'tavaraksi' kuuluu tuppaavan. Ja on se valmis antamaan tavaraa, vaikka
keskellä yötä, niinkuin monasti on tehnytkin."
"Hm", arveli lautamies. "Eiköhän sittekin olisi parempi, jos et siltä
mitään 'kirjan päälle' ottaisi. Vuosien varrella voi otoistasi sittekin
kertyä koko summa, varsinkin kun sinä, niinkuin moni muukin isäntämies,
annat sille syksyllä rahoja tarvitessasi viljasi polkuhinnasta ja sitte
keväällä ostat ne korkohinnalla takaisin. Minä pelkään sen miehen
ottaneen pahan kelkkaansa ja kyllä siinä on miestä vetämään sen perille
asti. Niissä muinaisissa sen käräjärettelöissä opin minä näkemään,
jotta ei niitä Illiskolta keinoja eikä koukkuja puutu."
"Mitäpähän koukkuja tuolla sitte olisi, kun on niin reima mies kaikin
puolin", vastasi isäntä huolettomasti ja kehoitti appensa tekemään
totia vielä "pikkuisen palan päälle".
Niin eleltiin Hatajärvellä huolettomina ja kaikin puolin toisiinsa
tyytyväisinä pitkät ajat. Tulipa sitte muutamana syksynä kova kato,
ei vaan Hatajärvelle, vaan koko maahan. Silloin vaati Illisko
kaikilta velallisiltaan velkakirjat ja kiinnitti ne taloihin. Nyt
tuli tosiaankin tiukka aika, sillä Illisko ei antanutkaan enää
isäntien oman mielensä mukaan, kuten sitä ennen, metsiänsä myydä.
Suuriksi olivat käyneetkin miesten silmät, huomatessaan miten
suuriksi heidän velkasummansa Illiskolle oli ajan pitkään korkoineen
jo ennättänyt kasvaa. Vielä suuremmiksi ne kuitenkin kävivät, kun
yhtäkkiä kuulutettiin kylän useimmat ja upeimmat talot myytäviksi
Illiskon saamisista. Miehet astuskelivat sitte alla päin ja naiset
itkivät melkein joka talossa; mutta Illisko selitteli yhä ystävällisen
näköisenä: "aika on huono ja minä tarvitsen omani, kun tässä
takavuosina sain niin suuria vahingoita, kuten itsekin tiedätte."
"Pitääkö tässä nyt vielä talottomaksi joutua tuon ruojan takia",
tuumaili nyt Illiskon kortteeritalon isäntä. "Enkä minä, kun oikein
ajattelen, ole häneltä oikein tarpeellista tavaraa ottanut kovinkaan
monen markan arvosta. Sen se nyt kuitenkin teki — — — sen tekosensa!"
"Harvoinkos on pää ollut sinulla, niinkuin monella muullakin,
kolmantena jalkana lähtiessänne Illiskon puotikammarista", sanoi siihen
emäntä ja tillahti itkuun kiukuissansa.
"Ole mukisematta!" tiuskasi silloin isäntä äreästi hänelle.
"Ole mukisematta sinä ja muista kaikkia niitä karttuunipakkoja,
sokeritoppia, pitsinippuja ja muita rimsramssuja, joita olet
lakkaamatta puodista kantanut omiesi ja lasten hetaleiden helyiksi ja
koristeiksi!"
Isännän ei kuitenkaan tarvinnut toki talostaan lähteä, vaikka monelta
muulta huuti Illisko pakkomyynnissä sekä maat että mannut. Kauppamies
näet armahti kortteeritalonsa isäntää ja teki hänen kanssaan sellaiset
paperit, että "velka kuittaantuu ihan itsestään", kun isäntä vain
elättää Illiskon talosta kuolinpäivään asti ja sitte kunnialla saattaa
hänet hautaan. Sopimuskirjoissa oli monta monituista muutakin pykälää
ja kohtaa, joiden vuoksi Liippilän lautamies arveli talon tulevan
vielä monin kerroin maksetuksi. Illisko ei näet vielä ollut kuin
noin viisissä kymmenissä ijältään ja "kovin paljo oli kirjaan koottu
velalliselle velvollisuuksia", arveli lautamies. Isäntä kumminkin
suostui ennemmin kaikkeen, kuin lähti perheineen maailmata kiertämään
taikka rupesi apellensa huonemieheksi.
Illiskoa eivät nyt enää huolet haitanneet. Hän eli ja oli onnellisena,
vaihtaen huutamillansa tiloilla lampuoteja ja arentimiehiä harva se
vuosi. Kohta oppivat kuitenkin ihmiset mukaantumaan nöyrästi kaikkiin
Illiskon oikkuihin ja mies oli sitte tyytyväinen. Hymy väikkyi alinomaa
hänen huulillaan ja pääkin oli nyt aina pystyssä ja katse rohkea,
kuin kaikesta riippumattoman miehen ainakin. Hänellä ei ollut enää
mitään vakituista tehtävää, sillä hän oli jo lopettanut kauppansakin,
arvellen: "miksi minä tekisin työtä muiden hyväksi, kun kerran voin
antaa muiden tehdä työtä omaksi hyväkseni."
Vähitellen näytti kuitenkin jonkunmoinen tyytymättömyys ja
kyllästyminen valtaavan Illiskon. Hän alkoi käydä luonteeltaan aina
rauhattomammaksi ja entistään kiukkuisemmaksikin. Lopulta hän jo rupesi
puhelemaan elämän turhuudestakin ja alkoi ahkerasti lukea kaikellaisia
hartauskirjoja. Kirkossakin hän käydä nyt kuuppaasti joka pyhä,
vaikk'ei ennen ollut joutanut sinne, jos korkeintaan kerran vuoteen.
Rupesipa hän vielä seurakunnan hyväntekijäksikin.
Sinä talvena näet, jona rovasti pani hänet pyhäkoulun opettajaksi
Hatajärvelle, osti Illisko kirkkoon lahjaksi komean ja kalliin
lasikoristeisen kynttiläkruunun. Toisena talvena hän tuotti taas
jouluksi alttarille Pietarista asti paksut ja parrakkailla pyhäin
kuvilla koristellut vahakynttilät, jotka kestivätkin polttaa monta
jouluaamua. Hämmästyksen huumaamiksi kävivät kuitenkin seurakuntalaiset
vasta sitte, kun Illisko eräältä kaupunkimatkaltaan palatessaan toi
kirkkoon oikean urkuharmoonion. Sittemmin kuultiin hänen huutaneen sen
sattumalta jonkun vararikkoisen tirehtöörin huutokaupasta, mutta komea
se oli, jos ei juuri kovaääninen.
"Kyllä se mahtaa olla kallis kappale", ihmettelivät emännät
kirkkomäellä ensi kerran soittokoneen ääniä kuultuaan ja rovastin sen
vihittyä m.m. sanoilla: "anna äänesi kuuluu, sinä Sienin soitto!"
"Kallishan se varmaan on, kun soipikin niinkuin taivaan pankolla ja
paikalla parahti, kuu rovasti käski."
"On voinut aikoinaan olla kalliskin", tuumaili siihen Liippolan
lautamies, "mutta Illisko siitä vain ei ole paljoakaan maksanut,
mokomasta vanhasta rämästä."
Sanomalehdet tietysti ylistelivät Illiskoa hyvistä töistään kupliksi
vesien päälle, mutta Hatajärveläiset puhelivat takanapäin: "se kaiketi
koettaa sillä tavoin ostaa itselleen omantunnon rauhaa entisistä
kiskomisistaan ja konnuuksistaan."
Joku lahja oli kuitenkin Illiskolla vielä seurakunnalle annettava,
mutta ei kukaan voinut arvata, mikä se oli. Siellä se oli pitkässä
puulaatikossa pystyssä aitan nurkassa ja raskas se oli. Sen oli
Illisko hankkinut heti, kun hänen terveytensä alkoi horjua. Kiviniemen
kirkonmies arveli sen olevan Mooseksen kuvapatsaan, jommoisen hän
oli nähnyt ennen, merimiehenä ollessaan, jossakin ulkomaisen kirkon
kuorissa seista törröttämässä. Illisko oli kuitenkin sanonut, ettei
kukaan saa laatikon sisällystä nähdä ennen kuin hänen kuoltuaan. "Sitte
sen näkevät kaikki."
Nopeasti huonontuikin Illisko huonontumistaan eräänä talvena. Viimein
hän ei jaksanut enää vuoteeltaankaan nousta, vaikka ei tuntenut mitään
taudin tuskia. Talon emäntä esitti silloin, että: "eiköhän jo haeta
pappia", mutta Illisko arveli: "niin huono en minä toki vielä ole."
Huono hän sittekin oli ja iltapäivällä uskoi sen jo itsekin, koskapa
kutsutti kiireesti luokseen Liippolan lautamiehen ja joitakuita
muitakin isäntämiehiä. Niille hän sitte ilmoitti kassakaapissa olevan
hänen testamenttiinsa ja kirjeen Selmalle. Varmuuden vuoksi sanoi
kuitenkin vielä tahtovansa todistajain kuullen ilmoittaa patroonin
Selman perivän kaikki, niin hyvin kiinteän kuin irtaimenkin, mitä
häneltä jälelle jää rahana taikka muuna.
Tuokioiden kuluttua näytti siltä, kuin olisi Illisko vielä tahtonut
jotakin sanoa, mutta puhe jo haipui epäselväksi sorinaksi, josta vain
erotti enää muutamia katkonaisia sanoja. — "Jos Selma — - — mutta
sallit —- tu — — patsasta ei... — äiti........- ja isä -- —- koetin re
— re — rehellinen — - ei kahta — — her — — voih!" Sitte seurasi pari
tuskaista korahdusta ja Illisko oli vainaja.
Kun sitte kesällä ihmiset kävelivät hautausmaalla, niin näkivät he
siellä komean hautapatsaan puhtaasta marmorista. Siihen oli kaiverrettu
Timo Illiskon nimi, syntymä- ja kuolinaika kultakirjaimilla, mutta
alareunassa suuren, aina tuoreen ja tuoksuvan kukkakiehkuran alla
olivat kultaamattomat sanat: "ystävät pystyttivät patsaan."
"Kas konnaa, kun valehtelee vielä kuoltuaankin", sanoi eräs Hatajärven
mies muutamana sunnuntaina patsaan kirjoituksia lukiessaan. "Ystävät;
vaikka itse sen hankki!"
"Mutta tekihän se paljo hyvääkin", muistutti joku joukosta.
"Vieläkös mitä", intti ensiksi puhunut.
"Mutta Selma neiti kuuluu sen peruilla ostaneen Aulangon rustitilan ja
oli sanonut siihen Illiskon muistoksi perustavansa köyhille koulun ja
vaivaisille kodin, niin, jotta tekeehän se Illisko vielä kuoltuaankin
jotain hyvää."
"Selma neitihän sitä tekee."
"Minkähän tähden tuo ei Selma neiti sille rouvaksi ruvennut, vaikka
sanovat, jotta olisi aikoinaan päässyt", uteli eräs tyttö kirkkoväestä.
"Minkäkö tähden?" selitteli eräs emäntä. "Tietäähän tuon. Sehän oli,
Illisko, alkujaan talonpoikaista sukua, vaikka lopulta semmoiseksi
herraksi äityi."