ILLISKO

Kun ei edes noin vinkeästi tuulisi, eikä pyryyttäisi tuota lunta, niin

pakkasesta minä vähät huolisin. Ainahan sitä kylmän kanssa miten kuten

loimeen tulisi, jos ei muutoin niin juoksemalla ja kämmeniään yhteen

räpyttämällä; mutta tuo kuiva lumi oikein poskia tikkuilee, varsinkin

vastatuulessa. — — — Ei, kyllä minä asetun jo yhteen kohti — — — vaikka

väkisin, niinkuin isä neuvoi.

Oikein ääneen lausui eräs juoni, keskenkasvuinen matkamies nuo

ajatuksensa kahlatessaan pitkin lumesta tupruavaa tietä. Viimeinkin,

illan alkaessa hämärtyä, rupesi kumottamaan edestä päin kirkko ja sen

juurelta muhkean näköinen kylä.

Ei ollut poika ennen ikinä koskaan näin etäällä käynyt, mutta nyt oli

täytynyt tänne asti, vieraihin pitäjiin, tulla. Leipä oli näet loppunut

kotoa ja isä oli pojalle sanonut: "Timo, sinä olet viitterä poika

ja jo toisella kymmenellä. Kyllä sinä jo henkesi maailmalla elätät

tavalla tai toisella, mutta älä rupea kuhnustelemaan ja kiertelemään

kaukaa näillä omilla kylillä. Täällä ei ole paljo kenelläkään mitään

antamista, kun täällä eivät muut menesty, kuin lapset; varsinkaan

köyhillä. Mutta pyri sinä etäälle, ja kun missä näet mielestäsi mukavan

paikan, niin pysyttele siinä, vaikka väkisin. Ole kuitenkin aina viisas

ja katso eteesi, jotta eivät toiset ovelammat leipäpalaa suustasi

anasta, vaan sinä päinvastoin osaat itsellesi toimeentulon aina

hankkia."

Äiti taas oli itkuissaan evästykseksi neuvonut poikaansa pysymään aina

nöyränä ja rehellisenä ja — mihin maailmassa joutuneekin — pitämään

Jumalaa silmäinsä edessä.

Isä oli kuitenkin keskeyttänyt äidin opetukset lyhyesti lausumalla:

"mihinkäpäs tuota on mekään rehellisyydellä päästy."

Äiti oli siihen mutissut vastaukseksi jotakin sellaista, että

ahneuden voittamat kukistavat oman huoneensa, mutta poika ei ruvennut

kuuntelemaan vanhempainsa keskinäistä kinastelua sen pitemmältä. Hän

lähti vain matkallensa, jolla ei ollut mitään tiettyä päätä, eikä

määrää.

Määrätön maleksiminen ympäri maita, ja mantereita oli joskus Timosta

tuntunut miltei hauskaltakin. Somahan oli harjujen harteilta ja

töyryjen ryntäiltä katsella kuinka lähimpien särkkien tummanviheriän

verhon takaa kaukaiset vaarat kajastelivat sinisen harmaina ja

harmajan sinertävinä eri värivaihtoluissa; ja miten niiden ääriviivat

etäisyydessä sulivat taivaan sinehen. Hauskaa myös oli katsella kaikkea

kattavan puhtaan lumen pinnalla tuhansien kidetähtien päiväpaisteessa

kimaltelemista ja nähdä miten tuo valkoinen vaippa kuulteli milloin

maidon valkeana, milloin taas sintusinisenä, milloin punahäiveisenä,

aina auringon aseman ja ilmakehän kirkkauden mukaan.

Toisinaan kuitenkin kävi mieliala katkeraksikin kulkiessa, kun ihmiset

eivät antaneetkaan ruokaa ilmaiseksi, vaan komentelivat kaikellaisiin

askareihin, aivan kuin äiti aina siellä kotona. Jotkut vielä muutoinkin

rajoittelivat vapautta ja jos ei totellut heti, niin hätistelivät pois

nurkistaan yön selkäänkin lähtemään.

Niinhän se oli Murtovaaran ukkokin tehnyt, mutta saappaistaan olikin

sen takia päässyt "Oli se sukkela temppu", ajatteli Timo itsekseen,

"kun juohtui mieleeni kiehittää ne saappaat jo iltasella hankeen

kauas talosta. Ja sitte aamusella sai se äkäinen koiranpenikka, jota

iltasella hännästä vetäsin, sekä syyn että selkäänsä ukon uusien

saappaiden häviämisestä. — — — Ja entäpäs se keikkajuttu Pelkolassa!" —

— —

"Tuhma oli se Pelkolan emäntä, kun oi omaa vesikelkkaansa enää tuntenut

sitte, kuin minä vain heitin laudan pätkän sen pajuille ja ihmettelin

mitenkä se minun kelkkani oli yön seutuna niin jäiseksi tullut."

"Annastiina lienee sillä käynyt kaivolta pimeässä vettä", arveli vain

emäntä ja lohdutteli minua, että "pianhan sen jään jossakin yöpaikassa

sulatetuksi saat."

"Markka lähti sitte siitäkin kelkasta, kun sitä puoli päivää perässäni

vetelin", puheli poika puoliääneen itseksensä. "Olisi kaiketi sillä

saanut muualla enemmänkin, mutta kukapa sitä olisi viitsinyt pitemmältä

vedellä niin jykevätekoista ja raskasta rakkinetta."

Metsä loppui silloin ja tuulenpuuskat yltyivät aukealla yhä rajummiksi.

Tiheinä pyörteinä pöllyten ja tupruten kirmailivat lumipilvet pitkin

peltoja yli aitojen ja kautta kujien. Hetkisen kuluttua tuikki jo tulia

kylästä kaikkialta ja entistä innokkaammin ponnisteli poika kylää

kohden, vaikka vimmaiset lumisiruset kovasti kasvoihin koskivat ja

olivat silmät ihan soaista.

Kohta saavutti kulkija kylän ensimmäiset talot. Asiantuntijan silmillä

hän puolipimeässä niitä tähysteli. Jo päätti poiketakin muutamaan

taloon, mutta lähempätä katsottuna se näytti kovin köyhältä ja

ränstyneeltä. Keskempää kylää kuumotti nyt muutamia oikein uhkeita

rakennuksia, joista joku oli oikein kaksinkertainen, koska oli niin

korkea kuin hyväkin mäki.

”Nuo mahtavat olla oikeita herraspaikkoja”, ajatteli poika. "Minkähän

tähden niillä herroilla pitää olla paremmat asunnot, kuin muilla

ihmisillä — — — ja minkähän tähden ne kuolevat nekin, vaikka syövätkin

joka vero voita, sian silavata ja talkkunaa. — — — Eiväthän ne tosiaan

taida talkkunaa syödäkään, vaan mitäs se nyt taas olikaan se puuro,

jota Ohtois-Pekka sanoi herrasväen syövän, kun minä kehuin silavaa

maailman parhaaksi koko ruokakomennossa? Mitenkäs se sanoikaan — — —

niinhän se tosiaankin, jotta 'et ole sitte syönyt riisiryynipuuroa'.

Ja kun minä kysyin: oletkos sinä, niin sanoi: 'enkä ole, vaan niin

sanovat'."

Sieltä korkeasta talosta päin kuului tuulen tohinan läpi jotakin

kuminallista kilahtelemista, niinkuin olisi siellä jossakin kulkusia

kilistelty ja väliin kalahdellut kaileääninen aisakellokin. Pojassa

heräsi uteliaisuus ja hän kiiruhti kiiruhtamistaan näitä outoja ääniä

kohden.

Muutamaan tienkäänteeseen tultua hulmahtikin pojalle läpi pimeyden

vastaan oikein silmiä huikaiseva valovirta. Pitkän matkan päähän

punerrutti se sekä ilmassa sihisten hyppelehtivät lumisiruset että

hankien pinnat ja nietosten huiput. Silmän vähän valoon totuttua,

huomasi katsoja vaaleiden akkunaverhojen lävitsekin vilkasta liikettä

ja aaveenomaisesti häälyivät liikkujain varjot toisin paikoin

ristivalon loisteessa hohtavalla lumellakin.

Outo tunne soljahti pojan rintaan. Hänen mielensä alkoi palaa tuonne

sisään, jossa varmaan oli iloa, lämmintä ja paljo ruokaa. Oli kuin

joku tenhovoima olisi voimakkaasti vetänyt poikaa taloon, jonka

korkea, avonainen portti tuntui ikäänkuin kutsuvan tulijaa sisään.

Epäröiden astui poika pihaan, joka akkunoista hehkuvista tulista

oli vielä valoisampi kuin tien puoli, ja täpösen täynnä valjaissa

ole via ja helyjänsä kiisteleviä hevosia. Poika melkein huumautui

nähdessään ympärillään niin paljo komeutta ja valoa, jota tulvi joka

taholta, upeita ajopeliä, pehmeitä karhun ja poron taljoja, kirjavia

rekipeitteitä ja tupsutettuja loimia. Kuinka kauan lienee siinä jo,

tyrmeyksissään kaikesta tuosta uudesta, väristen seissutkaan, kuin

sisältä alkoi kuulua soinnukkaita säveliä ja ihmisvilske akkunain

kohdalla taas kävi vilkkaammaksi.

"Kannelkoon noilla noin somia säveliä päästää, vai lieneekö oikein

viulu", arveli poika. Silloin avaantui muuan päärakennuksen ovista ja

ulos tuiskuun töytäsi siitä paljain päin joku naisolento.

"Oletko sinä kenen kuskipoika?" kysäsi tulija.

"Enhän minä — -- — minä vain tässä omia aikojani — — —"

"No, tule sitte auttamaan minua puun kantamisessa keittiöön!"

Poika ei liikahtanut paikaltaan, mutta nainen tiuskasi: "tule

sukkelaan; vai luuletko minun ilmaiseksi apuasi tahtovan?"

Pojan aivoissa vilahti ajatus voista, ja riisiryynipuurosta; ja niin

hän lähti halkovajaan hänkin.

Sinä iltana saikin poika kantaa keittiöön monta halkosyltystä ja tehdä

piioille paljo muutakin palvelusta, mutta ei hän silti kauppaansa

katunut. Hänhän sai nähdä herraskemuja ja olipa salin ovella katsomassa

sitäkin, miten herraslapsia kastetaan. Selma pantiin pienoisen

nimeksi. Se kuului olevan patronin ainoa lapsi, kun viisi vanhempaa

oli kuollut pienenä ja sitte ei ollut enää vuosikausiin talossa lapsia

ollut. Ja tyytyväisiä kuuluvat nyt patrooni ja patronessa taas olevan.

Tyytyväinen oli poikakin. Ei ollut hän näet vielä elämässään saanut

eikä syönyt sellaisia herkkuja, kuin hänelle vierasten lähdettyä

keittiössä illalliseksi anneltiin.

"Tuskinpa vain lienee se Ohtois-Pekan riisiryynipuurokaan sen

parempaa", ajatteli poika käydessään levolle keittiön nurkkaan, johon

piikatytöt olivat hänelle vuoteen tekaisseet, kun eivät hennoneet häntä

myöhäisen yön selkään talosta pois ajaa. Sitte oli seuraavana päivänä

talossa niin paljo kaikellaista puuhaa, että poikakin oli tarpeesen

apuna. Hän käpelehtikin kaikkialla, juurikuin olisi jokaiselle ollut

apuinensa aivan välttämätön, vaikka ei hänestä taitanut suurta apua

kenellekään olla. Keittäjättärestä hän kuitenkin näytti kaikkein

enimmän pitävän, koska mieluimmin sen käskyjä täytti.

Mandaa auttamassa oli poika ruokasalissa silloinkin, kuin sinne sattui

itse patrooni pistäytymään. Se näytti levänkin perin ystävällinen

mies, koska niin herttaisesti taputti Mandaa poskelle ja kutsui häntä

"käpysekseen".

"Hst!" sanoi silloin Manda ja patrooni huomasi pojan läsnäolon.

"Mikäs pojan illisko sinä olet?" kysyi patrooni hieman vihaisesti

pojalta, joka häntä alta kulmainsa tirkisteli.

"Minä olen Timo Tahvon poika", vastasi puhuteltu kumartaen ja muistaen

äitinsä kehoitusta nöyryyteen.

"Illisko sinä olet", sanoi patrooni nopeasti ja poistui huoneesta.

Siitä päivin saikin poika aina olla illiskona, kun ei hänellä parempaa

sukunimeä sattunut olemaan. "Eihän nimi miestä pahenna", ajatteli

Illisko, joksi patronessakin häntä jo kutsui, käskiessään hetkiseksi

leijaamaan pienokaista kätkyessä. — Siellä lasten huoneessa sitä vasta

Illiskolle ihmeitä oli, semmoisia, joita ei olisi unissaankaan osannut

niitä näkemätön nähdä. Siellä oli kuvia ja kuvastimia, peitteitä ja

vaatteita niinkin hienoja, että oikein niiden läpi näki ‒ ‒ ‒ melkein,

niinkuin ei olisi mitään silmien edessä ollut. Ja itse kätkytkin oli

niin komea ja kiiltävä, että siitä ihan kuvansa näki.

Lapsen leijaaminen tulikin Illiskolle sitte päivillä varsinaiseksi

työksi, sillä kun ei kukaan käskenyt häntä pois, niin jäi hän taloon.

Ikäväähän se tosin oli tuo päiväkausien istuminen pientä lasta

keinuttelemassa, mutta olihan patronessa hänelle antanut jonkun

poikavainajansa vaatteet, joissa ei enää kukaan olisi häntä tuntenut

entiseksi Korpirannan Tahvon Timoksi. Ja alkoihan tuo vähitellen

menetellä lapsen keinutteleminenkin mukiin, sittekuin sai kirjoja

lukeakseen siinä istuessaan. Patrooni oli näet muutamana iltana kysynyt

osasiko Illisko lukea.

"Osaan, koko katekismuksen kannesta kanteen", vastasi Illisko.

Patronessa kävi kirjan ja vuorotellen kysyivät sitte sekä rouva että

herra häneltä jos jotakin aina seitsemän katumuspsalmin loppuun

asti. Erittäinkin hämmästyi patrooni sitä muistin paljoutta ja

järjen vähyyttä, jota Illisko osoitti lasketellessaan ulkoa, aivan

ajattelematta, kaikki kappaleet, kysyipä häneltä katekismusta mistä

tahansa.

Siitä päivin alkoi patronessa itse opettaa Illiskolle kirjoitusta

ja laskennon alkeita milloin jouti ja milloin mieleen juohtui. Ja

konttoristeilta tai puotilaisilta lainaili Illisko luettavikseen

kirjoja mitä milloinkin sai, aina Barthin ja Bredowin historiallisista

kertomuksista alkaen Koipeliinin linnustukseen asti. Jo ennenkuin

patrooni hänet siirti Selman kammarista kauppapuotiin oli Illiskolle

karttunutkin tietoja niin paljo, että hän ei ainoastaan tietänyt, että

"suuri Rooman valtakunta sylesi paitsi Italiaa ja Helvetiaa, Portugalin

ja Spanian, Ranskan Rheiniin asti" j.n.e., vaan kykeni keskustelemaan

ihan asiallisesta monestakin tietopuolisesta seikasta.

"Se on terävä poika", vakuutti patrooni siinä vuosien varrella

rouvalleen Illiskosta, kun rouva milloin lausui ilmi epäluulojansa,

ettei Illisko ollut rehellinen, eikä muutoinkaan käytöksessään oikein

mallikelpoinen. "Se on terävä poika, josta tekemällä hyvä tulee",

vakuutteli patrooni aina silloin. "Puodissakin se on jo paras mies ja

saa ihmiset ostamaan usein semmoistakin, jota eivät ole aikoneetkaan,

eivätkä ikinä tarvitsisi, — — — ja sitä paitsi Illisko on aina taloon

päin, jota muut eivät ole yksikään.

"Saattaa olla ovela asioissa", arveli rouva, "mutta outoja hänestä

ihmiset puhuvat.

"Mitä outoja?" kysyi patrooni hämillään.

"Kyllä kai sinä arvaat, vaikka et ole tietävinäsi."

"Mistäpäs minä?"

"No, kun murun täytyy eroittaa palveluksesta nykyjään joka vuosi

ainakin yksi palvelustyttö, jollei useampiakin."

Patrooni muisti äkkiä jonkin asian, jonka vuoksi hänen täytyi kiirehtiä

konttooriin, eikä rouva sitte enää uskaltanut ottaa koskaan puheiksi

Illiskon talosta eroittamista. Hän näet huomasi miehensä luottavan

Illiskoon rajattomasti ja kiintyneen häneen, juurikuin omaan poikaansa.

Ja onkinhan se Illisko hauska ja kohtelias ja ymmärsi hienoja

seuratapoja paremmin kuin moni synnynnältään herrasmies. — Ja muhkea

hän oli muodoltaankin, koska Selmakin — muista tytöistä puhumattakaan

— häntä aina niin mielihyvällä katseli. Oli se kaikissa tapauksissa,

Illisko, komea mies viiksineen ja kultasankaisine rillineen. Se täytyi

patronessan kyllä myöntää.

Ikäänkuin itsestään, miltei kenenkään huomaamatta, oli Illisko, Selman

kaupungissa koulua käydessä, siirtynyt jo kauppapuodin päälliköstä

konttorin korkeimmaksi ja koko liikkeenkin ylijohtajaksi. Hän se

hoiti kaikki raha-asiat, teki kaupat sekä ostot että myynnit ja usein

patroonin käskystä kirjoitti metsäkontrahditkin omiin nimiinsä. Yhä

enemmän vieraantuikin isäntä itse liikkeestänsä ja hoiteli ainoastaan

huvituksiaan. Niihin taas ei Illisko sanonut itsellään olevan aikaa

eikä haluakaan muuhun kuin pelaamaan joskus shakkia, jota eivät muut

koko talossa osanneet, kuin Selma ja Illisko itse.

Shakkipelissä se tapahtui eräänä syysiltana sitte sekin seikka, jota

patronessa oli jo pitkät ajat joskus pelännyt ja päättänyt ainoan

lapsensa onnen vuoksi vastustaa "vaikka mikä olisi". Illisko näet

kautta rantain kosasi Selmaa, jota todellakin oli erittäin hellästi

valvatellut aina lapsesta asti.

Selma pyysi ajatusaikaa ja sanoi neuvottelevansa vanhempiensa kanssa.

Patroonilia itsellään ei juuri ollutkaan erityisesti mitään hyvää

asiaa vastaan; vaikka hänkin olisi mielellään suonut ainoan tyttärensä

pääsevän arvokkaampaan avioliittoon. Mutta rouva kauhusta aivan

pyörtyi, kuullessaan pahat aavistuksensa tosiksi. Hän selitti Selmalle

mahdollisesti ehkä voivansa taipua siihen, että tytär menisi puolisoksi

talonpoikaissyntyiselle miehelle, mutta ei ikinä Illiskolle; "ei ikinä!"

"Mutta onhan hän kelpo mies", pisti patrooni väliin. "Ja jos Selma

häntä rakastaa, niin — — —"

"Niin, Selma ei tunne häntä", pauhasi patronessa, "etkä sinäkään. Vai

lienettekö te miehet kaikki sellaisia, että ainoan lapsesi antaisit

mokomalle miehelle, joskin asian tunnet ja todeksi uskot.

"Ole joutavia", mutisi patrooni, mutta rouva huudahti: "joutavia! Onko

se joutavia, että Illisko on vuosikausia pestannut kaikki palvelijat

taloon ja minun on joka tullut vuosi täytynyt niitä sitte palveluksesta

eroitella ja surkutella tyttöparkojen onnettomuutta?"

"Illiskoako ne kaikki sitte ovat 'onnettomuudestaan', niinkuin sinä

sitä sanot, syyttäneet?"

"Eivätkä ole, ei suorastaan yksikään, mutta tietäväthän kaikki ihmiset

Illiskon heitä kaikkia salaisesti auttaneen ja yhäkin auttavan. Talon

kunnia siitä kärsii ja sentähden vaadin minä Illiskon eroitettavaksi

koko talosta. Nyt ainakin hän on eroitettava jo."

"Paljon enemmän se talon kunnia sitte kärsii", mutisi patrooni ja

poistui, jättäen äidin ja tyttären kahden kesken asiata pohtimaan.

Mennessään hän vielä kuitenkin lisäsi: "Illiskolle on vuosien varrella

kertynyt pääomia ja arvoa — — — ja ne olisivat hyvät liikkeessä

olemassa — — — näin huonoina aikoina."

Aili kysyi sitte tyttäreltään suoraan rakastiko Selma Illiskoa,

mutta Selma ei antanut tunteistaan suoraa selkoa edes äidilleenkään.

Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin oli muuttunut niin paljo, että

osotti selvää inhoa, Illiskoa kohtaan, vaikka oli aina ollut hänelle

ystävällinen.

Patrooni ja Illisko yhdessä tekivät kaiken voitavansa taivuttaakseen

tuumaan sekä äitiä että tyttöä, mutta turhaan. Patrooni kyllä kehotti

Illiskoa kärsivällisyyteen, mutta ajan oloon näkyi patronessan kiukku

vain kasvavan ja hän yhä tiukemmin vain vaati Illiskon talosta

eroittamista. Silloin patrooni tarjosi Illiskolle osaa liikkeessänsä.

"Sitte hän ei ainakaan voi; enää aina nalkuttaa sinun erottamisestasi",

sanoi patrooni.

"Otan kyllä osankin", lausui Illisko päättäväisesti, "mutta vaadin

Selman kaupantekijäisiksi."

"Mutta kun. Selma ei nyt kerran suostu, niin ota vaikka puolet koko

liikkeestä. Puolet koko liikkeestä", — rukoili patrooni, "äläkä tee

hävyttömyyksiä, vaan anna asiat olla ennallaan."