Sippo Kelles, joka asui Haapaniemen takalistolla, ei ollut paljon
maailmaa nähnyt, vaikka hänellä oli: "oma torppa, oma emäntä,
Maija-Liisa, ja neljäs osa tusinaa omia lapsia". Olihan se Sippokin
aikoinaan rippikoulun käynyt tahi oikeastani kaksikin rippikoulua,
mutta siitä oli jo hyvin kauan. Eiköhän, olisi jo kertynyt
pariakymmentä kesää — talvia, lukuunottamatta — jos ne kaikki olisi
yksitellen yhteen keräillyt.
Niillä rippikoulumatkoillahan sitä oli nähnyt yhtä ja toista.
Kirkonkylän rannassa oli aina kerran viikkoon käynyt höyrylaiva ja
aikansa laiturissa pihistyään ja puhistuaan surkeasti mölähtänyt ja
niin sanomin, ilman airoitta ja purjeitta, alkanut mennä puksuttaa
pitkin siintävää selkää; mihin asti lienee mennytkään aina Kiviniemen
taakse, kukatiesi kauemmaksikin.
Oli niitä ollut katsottavina muitakin ihmeitä, niinkuin esimerkiksi
semmoinen kumma, kun kanttori ja kauppamies Äänäkäinen ajaa
viilettelivät pitkin maantietä ilman hevositta kaksipyöräisillä
kärryillä. Mutta ne kärryt! Niissä oli kaksi pyörää kyllä, mutta ei
rinnakkain, niinkuin "oikeiden ihmisten" kärryissä, vaan peräkanaisin.
Eikä niissä ollut edes aisoja, ei lavoja, ei kakkuloita, ei edes
istuinta. Vai istuinta, kun ei ollut edes kunnollista vippalautaa!
Olihan vain pyörien välissä noin haravan varren paksuinen musta keppi.
Ja uskokoon, ken tahtoo — — mutta sillä istui mies ja "ann' soittaa"
eteenpäin, kuin kilpahevosen reessä. Jotta ei istuinlihoja kovin
lyöttäisi, oli kepin päälle viskattu tuohikinko. Semmoista hamppua ne
sitte menivät, että ei ennättänyt kunnolla katsoakaan, ja "pim, pim"
kilahti vain kerran takanasi, niin jo olivat sylien päässä edelläsi,
eikä niitä kauhistuksia saanut kiinni juoksemallakaan, "vaikka toiset
pojat kyllä koettivat toisenkin kerran".
Sellaisia muistoja niitä oli Sippo Kelleksellä nuoruutensa ajoista,
mutta niiden näkemisestä oli jo, kuten sanottu, niin kauan, että nuo
muistot suuresta maailmasta alkoivat jo haalistua, muuttua utuisiksi
uniksi. Eikä Sippo sinä ilmoisna ikänä aikonut enää suuren maailman
hyörintään osallistuakaan, sillä suoraan sanoen, siellä oli ollut
ikävä. Ei ollut saanut kunnollista keittoakaan kuin ostamalla, ja
markka oli mennyt viikosta suutarille asunnon vuokraakin. Ja siihen
lisäksi oli pitänyt hänen eukolleen kantaa vedet ja lakaista huoneet
tai juosta kylällä asioilla. Ja sitte vielä oli kirkossa haukuttu
"pöllöksi" ja "pässinpääksi", kun ei ollut kanttorille läksyjään
osannut. Mutta mitenpäs osasit, kun piti olla suutarin renkinä niin,
että ei ollut aikaa lukea. Ei ollut Sipolla aikeita suureen maailmaan
enää lähteä; mutta tulipa Haapaniemeenkin se tukkivimma, kun kerkisi.
Kun ei Sipolla itsellään ollut metsää myytävänä, niin kelpasi hän
vierasmieheksi vaikka kenen isäntämiehen kontrahtiin. Ensiksi oli
pitänyt vain piirtää puumerkkinsä oman isännän papereihin, mutta
sittemmin jok'ikiseen, joka Haapaniemen kylässä kirjoitettiin. Ja niitä
oli monta.
Kyllä Sippoa jo viikkokausia ennakolta kauhistutti, kun täytyi
ensimmäisen kerran mennä vierasmieheksi oikein käräjiin, Ohtolan Mikon
tukkijutussa. Kun kuitenkin oli kymmenkunnan kertaa käräjissä käynyt,
niin ei se asia enää tuntunut sen ihmeemmältä, kuin palonkyntökään,
nimittäin sitte, kuin siihen tottuu. Päinvastoin oli niillä käräjillä
viehättäväkin puolensa. Siellähän sitä näki kaiken maailman ihmiset
ja kuuli kaiken maailman asiat. Eikä siinä kaikki, vaan vielä tuli
hyvät päiväpalkatkin ja kyytirahat, vaikka isäntämiehet aina omassa
kyydissään Sippoa käräjäpaikkaan kulettivat. Ja entäs työ siellä, josta
kolme markkaa päivältä maksettiin! Ei se sekään selkää katkaissut. Joi
vain kahvia ja söi isäntien eväitä, väliin ajan kuluksi naukaten pienen
ryypynkin. Ei se työ selkää katkaissut.
Niin; oli niillä käräjillä miellyttäväkin puolensa, ja kyllä Sippo
sai monena vuotona niillä kulkuakin, Mutta tuleehan se viimeinkin pää
vetävälle käteen, Haapaniemeläistenkin tukkijutut loppuivat kerran. Ja
ihmeellistä, aina oli "korkea oikeus" ja lautakunta tuominnut asian
juuri niin, kuin Sippo oli sen selittänyt.
"Jos sattuisi itselle oma asia oikeuteen, niin kyllä se täällä
tuomio tehtäisiin silloinkin, niinkuin minä sen tahtoisin", mietti
Sippo. "Mitäs joutavia", jatkoi hän sitten mietteitään, "mitäpä omaa
asiaa sitä minulle sattuisi. Herastuomari kiinnitti torpan kirjatkin
äskettäin taas kymmeneksi vuodeksi, eikähän minulle mitä muita omia
asioita satu. Pahuus, ettei ole edes saamisiakaan, jotta saisi toki
jotakuta omassakin nimessään käräjissä käyttää retuuttaa! Mitäpä
sitä kuitenkaan meikäläisellä olisi omaa, niinkuin esimerkiksi
minulla. Omahan tuo tosin on torppa, oma on eukko — se Maija-Liisa
— ja omat ovat lapset: Anni, Yrjö ja Hermanni; oma on ruuna ja ne
lehmän kantturat: Ynnikki, Papuri ja Perjakka; oma on Hallikin, mutta
kissakaan ei ole oma, vaan Annille sen Saarelan Miina kummin lahjaksi
toi."
Pitkin syksyä se kuitenkin hiljakseen mielessä Sipolla kyti, että
pitäisi sitä vielä edes talvikäräjiin päästä. Ei kuitenkaan ilmaantunut
mitään asiaa, ei vierasta, ei omaa. Teki jo tuossa joulun tienoissa
mieli kysymään neuvoa Maija-Liisalta, jos hän sattuisi jotakin
käräjä-asiaa keksimään.
"Mitäpä ne naiset keksisi", päätti hän kuitenkin. "Niillähän on
tukka pitkä, järki lyhyt; kieli raskas, äly kevyt." Jouten ollessa
joulun sekä suurina että pieninä pyhinä se kumminkin yhä enemmän
kaiveli mieltä, kun ei miehisen miehen pitänyt keksiä asiaa, josta
talvikäräjiin pääsisi ja saisi taas viettää jonkun joutilaan päivän
samoin, kuin nytkin pyhinä, mutta sillä eroituksella sittekin, että
palkka juosta jollottaisi, parempi, kuin parhaalta heinäpäivältä.
Oikein se säilösteli sydäntä se seikka, mutta minkäs sille mahtoi. Muut
saavat käydä käräjissäkin, mutta mitäs meikäläisistä.
Sippo muisteli muistelemistaan yhä kaikkia käräjäjuttuja, joita ja
joista oli kuullut entisillä vierasmiesmatkoillaan, jotta eikö niistä
saisi itselleen johtoa, voidakseen jonkun käräjiin viedä — sama se
kenen tahansa. Maariidoista ja myllynpaikkarettelöistä ei löytynyt
apua. Saamisia ei ollut, eikä metsä-asioita myöskään. Viinaa ei
näillä tienoin, Sipon tieten, missään poltettu, eikä sapattina kukaan
työtäkään tehnyt; isäntämiehet eivät arkenakaan. Ei ollut kukaan edes,
sitte rippikoulun, Sippoa sanonut "pässinpääksi" eli "pöllöksikään".
Jos taas vetäisi kanttorin käräjiin niistä rippikoulun aikuisista
asioista, niin sitä tuskin sakotettaisiin, kun siitä oli jo niin kauan.
Eihän ollut Rantais-Mattiakaan sakotettu, vaikka se oli Kärähkän
emäntää "kanaksi" sanonut; ei ollut sakotettu, kun asiasta oli jo
kulunut kymmenen vuotta, vaan päinvastoin oli Matti vielä saanut
kulut. Ja kuka sen tietää, jos vielä sekin vaikuttaisi asiaan, kun se
"pöllöksi" ja "pässinpääksi" kellännyt kanttori oli jo vuosia sitte
kuollut, eikä tämä nykyinen kanttori tainnut Sippoa tuntoakaan, vaikka
olikin sen vanhan kanttorin vävy.
Sippo tuumiskeli: "ei, kyllä se on kanttori jätettävä rauhaan, sillä
jos sitä vähiin sakottaa näpsäytettäisiinkin, niin mitä minä siitä
hyötyisin, jos oi tuomittaisi kuluja. — — — Mutta minkäs ihmeen asian
minä keksisin?"
Ilta koitui käsiin sinäkin päivänä, jona Sippo sitä mietti, ja ruuna
oli illastettava. Siellä tallissa se sitte viimeinkin asia Sipolle
valkeni. Juohtui näet mieleen, että Teerilahden majatalon pitäjällä,
oli muutamissa käräjissä ollut juttu itseään vallesmannia vastaan
hevosen ruokosta. Ja Teurilahti oli voittanut, että, jymähti, vaikka
kyllä vallesmanni oli luikerrellut puolella ja toisella ja puhunut
tuomarille sekä suomet että ruotsit.
Tyytyväisenä ja itsekseen myhäillen siirtyi Sippo tallista tupaan.
Hiiloksen vieressä kehrätä hyrritti kissa yhtä tyytyväisenä, kuin
Sippokin, silmät hieman raollaan. Lapset makasivat jo pahnoilla pankon
kupeella rinnakkain, Anni reunalla, pojat vierekkäin seinän puolella.
Olkinen himmeli heilahteli hiljalleen hienosta vedosta rihmassa pöydän
päällä; ja sen alla paloi kirkkaasti pieni lamppu, luoden kirkasta
valoa virsikirjalle, josta Maija-Liisa parhaillaan luki puoliääneen
"vaivaista syntistä" — iltarukoukseksi, kun ei iltarukousta sattunut
paksusta kirjasta löytämään.
Sippo istui vuoteen reunalle ja pani tupakan. Hän ei hennonut häiritä
Maija-Liisan lukua, mutta äänen vaiettua hän heti lausui: "Annille
meidän pitää nyt hankkia holhoja."
"Mikä holhoja, kun isä ja äiti ovat lapsella elossa?"
"Hm, kyllä ‒ ‒ mutta ‒ ‒ mutta minä olen jäävi tässä asiassa." Missä
asiassa? uteli Maija-Liisa kärkkäästi.
"So on vain eräässä ruokko-asiassa."
"Ruokko-asiassa!" huudahti vaimo. "Hupsuksiko sinä siellä tallissa
tulit; vai mitä sinä ruokko-asioista höpsit?"
"Enhän minä", väitti Sippo, "enhän minä miten niin äkkiä hupsuksi.
Mutta asia on nyt sillä tavalla, jotta Annilla ja minulla tulee
keskenämme käräjä-asia ja Anni on vielä itse alaikäinen omasta
puolestaan vastaamaan. Sentähden meidän pitää saada Annille holhoja
ennen ensi käräjiä — ja jo ennen paituu-ajan loppuakin."
"Käräjäjuttu!" kirkasi Maija-Liisa. "Voi minua viheliäistä! Mikä
sinulle siellä tallissa tuli? ‒ ‒ ‒ Eikä ole edes toista miestä
talossa! Mikä sinulle on tullut Sippo? — — — Juo, hyvä ihminen, edes
vettä — — ja minä — — Anni, nouse pian ylös; Anni, nouse ylös ja pane
päällesi! Sippo, juo, Sippo kulta, nyt ensi hätään edes vettä — — — ja
minä panen kylmän vesiräsyn päähäsi."
Annin pukeutuessa vaimo vuoroin puhui, vuoroin itki ja hääräili Sipon
ympärillä. Sippo itse istui hölmistyneenä, koettaen selitellä, ettei
hänelle ollut mitään tapahtunut. Maija-Liisa ei kuitenkaan antanut
hänelle paljoa puhevuoroa, vaan kesken muita puuhiaan toimitti, Annin
kiireesti matkalle hakemaan talosta apua.
"Ota sukset ja käy yksin tein Lehikoisellakin, mutta joudu!" toimitti
Maija-Liisa Annille. "Sano Lehikoiselle, jotta ottaa mukaansa
suoniraudan." Sitte hän vielä kuiskasi hiljaa tytön korvaan: "isäsi
tuli yhtäkkiä hulluksi tallissa käydessään."
Itkien lähti tyttö yön selkään taipaleelle ja äiti herätti pojatkin.
Sippo itse oli kuin unessa tuosta hälinästä, eikä oikein käsittänyt,
mitä tämä vaimon hätä ja hälinä oikeastaan merkitsi. Hän kyllä
vakuutteli "olevansa viisas", mutta vielä entistä vähemmän uskoi sitä
Maija-Liisa, kuullessaan isän aikovan viedä oman lapsensa, Annin,
käräjiin "kissan ruokosta".
Kissa, varsinainen rauhattomuuden aihe, oli sinä iltana ainoa koko
Kelleksen torpassa, joko ei ollut asiasta tietä pannakseenkaan.
Istuihan vain rauhallisesti lämpimällä tuhkaläjällä tahi raukeasti
ojenteli jäseniään, ihmetellen toisten itkerehtämistä ja outoa
hääräilyä.
Sippo olisi jo mennyt uloskin huutamaan Annia takaisin, mutta
Maija-Liisa ei laskenut. Hän koetti mennä väkisin, mutta äiti tarttui
kiinni yläpuoleen ja komensi Yrjön ja Hermannin kiinni jalkoihin. Ja
vaikka pojat olivatkin vielä niin pieniä, niin saivat nuo tenavat,
yksissä tuumin äidin kanssa, sittekin Sipon nujerretuksi sänkyyn.
Vesikorvo kaatui siinä nujakassa, mutta sitä ei kukaan joutanut nyt
suremaan.
Kuni takiaiset nujuuttivat nuo kaikki kolme Sippo parkaa, joka hiessä
päin ponnisteli vuoteella kiusaajainsa käsissä, joiden sitkeys oli
aivan hämmästyttävä. Viimein ei Sipon auttanut muu, kuin pyhästi luvata
pysyä, ihan asemillaan siksi, kunnes Anni toisi kylästä avuksi väkeä.
Kuitenkin pani hän sen ehdoksi, että saisi polttaa piippua pitkällään
ollessaankin.
Ja siiloin tapahtui se kumma, että Maija-Liisa, joka aina ennen oli
miehelleen tupakan poltosta marissut, nyt itse pani hänelle tupakat
piippuun ja vielä piti tultakin pesän päällä, kunnes panos syttyi. Sitä
ei ollut tapahtunut koko heidän yhdessä olon aikana, kolmeentoista
vuoteen, eikä sitä ennenkään.
Viimein alkoi tulvia väkeä kylästä. Sitä tuli tulemistaan niin paljo,
että kaikki eivät tupaan mahtuneetkaan. Oli siinä sitte voihkinaa ja
vaikerrusta, kun Maija-Liisa kaikkien kuullen kertoi, miten kaikki oli
käynyt; miten hän oli säikähtänyt; miten jo hänen "vaivaista syntistä"
lukiessaan mieli oli niin oudoksi valahtanut, "niinkuin ainakin pahan
edellä"; miten hän jo pitkin syksyä oli ihmetellyt, kun Sippo aina oli
ollut niin "tuumissaan ja harvasanaisena"; ja miten "nyt lienee parasta
palkata renki ajoja ajamaan, torpan töitä tekemään ja olemaan apuna",
jos Sipolle sattuisi raivopäitä tulemaan. — "Kyllä meillä poikien
kanssa tässä jo olikin koko talkoot niin, että en minä enää toiste
uskalla ilman miehisettä avutta Sipon kanssa tunniksikaan jäädä",
päätti hän puheensa ja pillahti itkuun.
Sippo koetteli kyllä pitää puoliansa puheessa parhaimman mukaan,
mutta säälivin silmin häntä vain kaikki katselivat. Ja eukot itkivät
joskus ääneen niin, että koko torppa oli täynnä porinaa, jota vielä
osaltaan lisäsi liedelle, vierasten kunniaksi, asetettu paksumahainen
kahvikattilakin. Lausuttiin siinä sitte sinä yönä arveluita sinne tänne
siitäkin, paranisiko Sippo enää koskaan ennalleen, vai jäisikö ijäkseen
mielenvikaan, niinkuin Juutilan seppäkin oli jäänyt —. se seppä, joka
väitti ihmisten vielä oppivan lentämäänkin.
Lehikoinen vakuutti Sipon paranevan vielä entistä ehommaksi, kun hän
vaan suonta "näppäjäisi", jotta kaikki musta veri päästä pois pääsisi;
mutta, kylän kuppari pudisteli epäileväisesti päätänsä. Muutenkin
olivat nämä taiturit eri mieltä siitä, olisiko tässä tapauksessa
otettava verta, otsasta, vaiko ohimoista tai niskasta.
"Ei otsasta, eikä ohimoista", penäsi Sippo vastaan suuttuneella
äänellä. "Minä olen ihan terve ‒ ‒ ‒ menkää sen pisaan te koko liuta!
Mitä te täällä teette? Menkää, sanon minä, muuten minä teille näytän
joka nokalle — — —"
"Nyt se taas alkaa"; "voi surkeutta"; "voi Maija-Liisa raukkaa";
"sanos muuta", "entäs lapsi parkoja", olivat huudahduksia, joita
silloin tuiskusi, kuin sadepisaroita myrskytuulessa — naisten parvesta
erittäinkin.
"Anni, kummityttäreni, otas tuolta hyllyltä tuo kivivati", sanoi
Lehikoinen viimein tyynesti, "ja tule tänne isäsi eteen sitä
pitelemään".
"Minä en anna iskeä!" huusi Sippo täyttä voimaa. "Minä en anna suotta
iskua, enkä kupata!"
"Nyt, miehet!" komensi Lehikoinen, ja yhtäkkiä tarttui Sippoon kuusi
karkeaa kättä. Hän koetti kyllä keikistää päätänsä, taakse päin, mutta
väkevä isku takaraivoon pani pään nuukahtamaan eteen päin.
"Nips", pani samassa suonirauta Lehikoisen tottuneessa kädessä. Heti
ilmestyi sitte Sipon otsaan punainen juova. Vaistomaisesti nyykisti hän
päätänsä yhä enemmän eteenpäin ja juoksemalla alkoi purppurainen puro
lorista Annin alla pitämään, noin kannun vetoiseen kivivatiin. Kun veri
otsasta parhaillaan niin somasti lorisi ja huppelehti, ei kupparikaan
malttanut pysyä syrjässä, vaikka oli juuri äsken suututeissaan ovensuun
puoleen vetääntynyt.
"Voi, kun on mustaa!" huudahti hän.
"Mitä mustaa se nyt on", äännähti Lehikoinen halveksivasti. "Mutta
olisitpa nähnyt äsken, kun se oli miltei tervan karvaista."
"Mustaltahan tuo nytkin näyttää", tiesi kuppari.
"Niin, kun minun varjoni sitä pimittää."
Kivivati aikoi täyttyä ja sitä mukaa Sippokin vähitellen vaijeta ja
hiljaisemmaksi käydä. Hän olikin alussa kovin vihaisesti äyskinyt ja
väliin vähän kiroillutkin. Nyt kuitenkin näkyi jo rupeavan raukenemaan,
jonka vuoksi Lehikoinen käski Sippoa yhä piteleväin miesten päästämään
hänet irti. Silloin oli koko mies kupsahtaa nenälleen lattialle, mutta
onneksi sai Lehikoinen hänet käännetyksi tilalle.
"Nyt se tyyntyi", arveli Anni.
Ja todellakin tyyntyneenä retkotti Sippo vuoteella, tietämättä tästä
maailmasta mitään. Lehikoinen tukkesi nyt veren taulan palasella ja
sitomalla Maija-Liisan silkkihuivin tiukalle Sipon pään ympärille.
Sitte ruvettiin taas rauhassa asioista keskustelemaan ja Lauri
Ovaskainen, jota ei kukaan hänen laiskuutensa ja juopottelunsa tähden
tahtonut tavallisesti työssään pitää, tarjoutui Maija-Liisalle rengiksi
kolmesta sadasta "tästä kekriin" ja saappaista, mutta vaati "voita joka
verolle ja silloin tällöin jonkun vapaapäivän oman mielensä mukaan".
Kaikki kyläläiset pitivät sitä liikana vaatimuksena, koska ei
parikillekaan työmiehille kylässä maksettu talon ruoassa, kuin
puolikolmatta sataa ja saappaat ja yksi vapaaviikko.
"No, no", arveli Lauri siihen, "minä tahtoisin nähdä sen parhaan miehen
meidän kylässä, joka minut maahan paiskaa, jos niinkuin voittosille
ruvetaan, olipahan sitten syli- tahi rintapainissa."
Yleensä myönnettiin sitä miestä ei Haapaniemeltä löytyvän, vaikka
tulella etsisi, mutta kuitenkin, Niemelän isännän esityksestä, lopuksi
sovittiin, että Maija-Liisa maksaa Laurille ainoastaan puolikolmatta
sataa, saappaat, rukkaset, sukat, sarkahousut, kertulivaatteet kesäksi,
voita joka veroksi ja muutamia vapaapäiviä silloin tällöin muina
aikoina, mutta ei kiireimpänä heinäaikana kuitenkaan.
Lauri suostui viimein semmoisiin ehtoihin, "kun nyt jo oli pieni
pykälä palkkausvuodessa" ja jäi jo siltä tieltään Kellekseen, kun koko
omaisuus kuitenkin "sattui olemaan mukana", niinkuin hän sanoi.
Sitte ei ollut enää sillä kertaa muuta tehtävätä, kuin saada
Maija-Liisalta maksu hänelle osotetusta avusta.
Sippoa kiinnipitäneet miehet tyytyivät kukin yhteen markkaan; Laurille
piti antaa pestiksi viisi markkaa; kahvin keittäjät saivat jokainen
kymmenen penniä; Anni, Yrjö ja Hermanni aluksi voileivän, mutta kun
syntyi riita sen jakamisesta, niin antoi äiti heille itsekullekin oman
palasensa; ja Lehikoinen määräsi vaivoistaan puolitoista markkaa.
"Vaikka maksavathan ne muutamat enemmänkin, mutta olkoon nyt siitä näin
naapuruston kesken", lausui hän juhlallisesti. Siitä jäi kuitenkin
velaksi seitsemänkymmentä penniä toisen kerran maksettavaksi.
Kupparin olisi pitänyt saada suutarin markka, mutta, kun Sipon
laskusta, otetussa, kukkarossa ei ollut enää mitään, niin tyytyi hän
yhteen rieskaan, vaikka sanoi "tänne hätään juosseensa" niin, että
tuskin huomenna "mihinkään kykenee". Niemelän isäntä selitti kysymättä,
ei tahtovansa neuvoistaan mitään rahallista korvausta, mutta voihan
Maija-Liisa kesällä tehdä kauran leikkuussa jonkun lisäpäivätyön
ja poimituttaa lapsillaan lisäksi "muutaman kannun marjoja meidän
lapsille". — Toiset kyläläiset tyytyivät kaikki pelkkään kahvipalkkaan.
Päivän hämärissä päästiin viimein Kelleksen torpassakin levolle, jos
levosta voi olla puhetta siinä, missä Lauri Ovaskainen oli mukana
kuorsaamassa. Sippo kuitenkin lepäsi täydellisesti, kuulematta mitään.
Seuraavan päivän iltapuolella kuitenkin hänkin heräsi ja koetteli
nousta ylös, mutta ei mitenkään jaksanut. — "Mikähän minulle on
tullut?" ajatteli hän vuoteellaan, muistutellen mielessään edellisen
illan kaikkia tapauksia. — Kyllä hän ne muistikin, mutta ei käsittänyt
miksi hän nyt oli niin voimaton ja väsynyt.
Huomattuaan miehensä olevan jo hereillä, tarjosi Maija-Liisa hänelle
ruokaa. Pari perunaa hän jaksoihin syödä, mutta sanoi sitte: "vie pois;
en huoli enää, mutta annas minulle piippuni".
"Odotahan, kun minä ensin pohjaan tämän pesällisen poltan, niin sitte
saat", yrähti siihen lavitsalla istuva Lauri Ovaskainen.
"Mitäs sinä minun piipullani poltat", kivahti Sippo. "Tuo sukkelaan
tänne! Tuo, muuten — — —"
"Ole tuossa äystäämättä", virkkoi Lauri piippunysä suupielessä. "Ole
äystäämättä, jottei minun tarvitse sitoa sinua köysiin."
"Köysiin!" huudahti Sippo koettaen nousta pystyyn. "Köysiin ‒ ‒ ‒ onko
mies jo juopottelustaan tullut päänvikaan, vai mitenkä sinä tässä niin
minun piipullani isännöit?"
"Itse lienet juopotellut", ärähti Lauri yrmeästi, "koskapa pääsi on
sekaisin mennyt."
Sippo olisi vastannut jotakin samaan tapaan, mutta väsytti niin
kamalasti, että väkisinkin vaipui taas horroksiin. Kun hän siitä
heräsi, paloi jo tuli lampussa ja lapset leikkivät lattialla. Muutoin
oli tupa tyhjä, mutta täynnä tupakan savua.
Anni antoi isälleen pyynnöstä, vaikka peläten, piipun, ja kun Sippo
oli ensin moneen kertaan vakuuttanut olevansa nyt "täydessä tolkussa",
kertoivat lapset hänelle kilvassa kaikki viime öiset tapahtumat. Mies
ei päässyt oikein selville siitä oliko hän tosiaankin tullut äkkiä
hulluksi, vai olisivatko kaikki muut ihmiset joutuneet päästä pyörälle
yhtäkkiä. Hänhän, muisti ja ymmärsi kaikki asiat, kuten ennenkin, mutta
jotain hullua tässä jupakassa sittenkin oli. Kyllähän ne kaikki muut
olisivat saattaneet tulla mielenhäiriöön, mutta todenmukaista se ei
ollut. Olivathan ne hoksanneet pinnistää Maija-Liisalta kaikki käteiset
rahat, niinkuin viisaat ihmiset ainakin. Yhtä uskomatonta oli toiselta
puolen sekin, että hän itse ei olisi täydellä järjellä, mutta miksi
häntä sitte niin hirveästi väsytti?
Monta, monta yön pitkää, pimeää hetkeä kului Sipolta sittemmin noita
ongelmoita aprikoidessa ja samalla kuunnellessa Laurin melkein
yhtämittaista kuorsaamista. Ratkaisevaa vastausta kysymykseen ei
kuitenkaan koskaan tullut. Viimein hän päätti jättää asiat ajan
selvitettäviksi, eikä enää kosketella koko hullunkysymystä, olipa tässä
sitte hulluna hän itse tai kaikki muut.
Viikkojen vieriessä alkoivat vähitellen Sipolle taas voimatkin palata.
Muutamana pakkaspäivänä hän jo kykeni itse pienentelemään puita
tuvan uuniinkin. Lauri oli näet silloin, niinkuin usein muulloinkin,
viettämässä noita "muutamia" vapaapäiviään. Kun niitä alkoi tulla
liian usein, murahteli Maija-Liisa niistä aikaväliin Laurille. Silloin
kuitenkin Lauri aina vastasi: "luuletko sinä kenenkään ihmisen jaksavan
yöt ja päivät istua ja valvoa täällä yhdessä kohden hullua vahtimassa?
Koettaisitpahan itse, niin näkisit, onko se kovinkaan lystiä."
Jos emäntä taas, Laurin kotosalla ollessa, kiirehti häntä työhön, sai
hän tavallisesti vastaukseksi: "työhön? Hyvähän sitä on sanoa: mene
työhön, mutta työstä se käy tämäkin hullun vahtiminen. Jos minä tästä
kauemmaksi poistun, niin mitä te sille voitte, jos sattuu raivoon
nousemaan. Eikä näytä taas sekään olevan kovin etäällä, kun sillä
silmät palavat niin oudosti. Mutta toisekseen, samahan tuo minulle on,
jos työhönkin, kun vaan annat minun nuorittaa Sipon sänkyyn, että se ei
voi mainittavia tehdä."
Maija-Liisa ei suostunut siihen, eikä Sippo uskaltanut, sitomisen
pelosta, mitään virkkaa. Siksi sai Lauri menetellä aina mielensä mukaan
— ja niin menettelikin.
Tuona mainittuna pakkaspäivänä oli Sippo todellakin "tulla hulluksi".
Hän näet pistäytyi, puut pilkottuaan, tallissakin. Ja voi hirmua!
Pilttuussa seisoi siellä hevoiskoni, takkuinen ja siistimätön. Väri oli
tosin sama, kuin lihavuudestaan, kiiltävästä karvastaan ja kunnostaan
muinoin kuuluisalla Kelleksen ruunalla, mutta tuo luukasa ei ikinä
saattanut olla sama kappale, joka vielä viime talvena veti kuusi
paksua tukkia yhdessä kuormassa ja joka oli ollut Sipon ylpeytenä aina
varsasta asti.
"Onko ruuna vaihdettu?" huusi Sippo tuskaisena tupaan päästyään.
"Kukapa sen olisi vaihtanut."
"Mutta siinähän ei ole, kuin luu ja nahka."
"Niin, laihtuneenhan se näkyy", myönsi Maija-Liisa.
Sippo vaipui murtuneena, masentuneena rahille. Sydän sykki ja valtimot
olivat haleta, eikä veren vähyyttä enää tuntunutkaan. Päinvastoin koko
ruumis kihisi ja kuhisi, kuin kepillä hämmennetty muurahaispesä.
Siitä päivin ryhtyi Sippo itse taas tarmolla työhön. Muutaman päivän
perästä saatiin Laurikin sovinnolla suostumaan muuttamaan pois torpasta
kesken vuotta, sitte kuin Sippo lupasi hänelle hankkia talveksi asunnon
ja antoi kolme tynnöriä ruista korvaukseksi niistä viikoista, jotka
mies oli Kelleksessä viettänyt.
Lehikoinen, "se hyvä ihminen", otti taas Laurin loiseksi tupaansa
talven ajaksi, kun Sippo antoi hänelle talven vuokraksi puoli leiviskää
voita, Niitä Laurin rukiita ja Lehikoisen voipyttyä viemään lähti sitte
Sippo itse ruunallaan Lehikoisen tölliin. Siinä olikin nyt ruunalle
kuormaa se, minkä suinkin nykyisessä kunnossaan vetää jaksoi, vaikka
tie oli kova ja keli hyvä.
Matka, jota oli vain virstan verta, kävikin kaikin puolin onnellisesti.
Oikein teki Sipon sydämelle hyvää, kun Lauri Ovaskainen ei hänelle
vihaa pitänyt, vaikka Sippo olikin hänet kesken vuotta palveluksestaan
eroittanut. Jos miehellä olisi ollut myrkky mielessä, kauna kielessä,
niin ei se kaiketikaan olisi entiselle isännälleen Lehikoisen töllissä
kahvinorria tarjoillut, niinkuin nyt tarjosi.
Niinkuin sanottu, matka kävi kaikin puolin hyvin, vaikka Sippo ei
oikein muistanut miten oli iltasella Lehikoisen töllistä kotiin
palannut ja vaikka seuraavana aamuna päätä kovin porotti ja
sydänalaa niin ilkeästi ollosteli. Ei ollut ruunallekaan tullut
mitään vikaa, mutta kovin se seuraavana aamuna joi; joi juurikuin ei
olisi kokonaiseen vuorokauteen vettä nähnyt. Niin kauheasti se joi,
sangollisen toisensa perästä, mutta mitäpä siitä. Olihan tuota toki
vettä Kelleksen kaivossa ja hyvää olikin — se kun oli lähdekaivo. —
Ainoa tiellä sattunut vahinko oli se, ettei löytynyt mistään Sipon
villavyötä, jonka hän varmaan muisti kotoa lähtiessään vyötäisilleen
käärineensä. Se oli koko vahinko, sillä vyö oli ennen, uutena
ollessaan, maksanut lähes neljä markkaa ja sitä olisi vieläkin voinut
käyttää monta talvea. "Jaksaahan tuon nyt kuitenkin tuon vertaisen mies
kärsiä", lohdutteli Sippo itseänsä, "eikähän vyö enää ollut uusikaan,
kun sitä oli jo pidetty kymmenkunta vuotta. — Taisi jo tulla vähän
ylikin, sillä sinä talvenahan se hankittiin, jona Anni oppi astumaan,
ja se tyttö käveli jo ennen vuottaan."
Siinä ruunaa lihotellessa ja taloutta entiselleen kohennellessa
kului sitte rauhassa noin kuukausi tahi puolitoista. Eikä ollut
koko sinä aikana aikaa ajatella käräjäjuttujakaan. Sen Sippo oli
kuitenkin vahvasti itsekseen päättänyt, ett'ei hän Annin kanssa viitsi
käräjöimään ruveta, koska siitä jo alussa semmoinen jupakka syntyi.
"Kentiesi on kissa myöskin ruokansa edestä hiiriäkin hävittänyt",
ajatteli Sippo vielä siihen lisäksi, ikäänkuin puolustellakseen
itsellensä tuumansa sikseen heittämistä.
Sattui sitte Matin päivän tienoissa lautamies kerran ajamaan Kelleksen
torpan ohitse, Sipon ollessa jotain kapsehtimassa kartanolla.
"Päivää!" sanoi lautamies hevostansa seisauttaen. "Johan sinä alat
taas olla Toveissasi, Sippo. Kertovat tuonnottain joulun aikoina sinun
olleesi kovasti kipeänä ja yhtä mittaa hourailleesi mustista kissoista
ja sen semmoisista."
"Olinhan minä muutamia viikkoja vuoteessa ja kukatiesi lienen
houraillutkin toisinaan. Ei minulla kuitenkaan mitään tuskia ollut,
vaan väsytti vain alinomaa niin tuhottomasti", selitteli Sippo. "Mutta
mihinkäs sitä nyt ollaan menossa?"
"Manuumatkoillahan minä ajelen, kun ensi kuussa alkavat taas
käräjätkin. Arvelin pistäytyä Lehikoista pyytämässä vieraaksi mieheksi
mukaan täksi päiväksi, kun ei tullut kotikylästä otetuksi toista miestä
toveriksi."
"Onkos nyt paljokin pyyttöjä?" tiedusteli Sippo, "taitaahan niitä aina
teillä olla paljokin?"
"Ei ole paljoa, ei ole paljoa", valitteli lautamies päätään
nyökytellen. "Tähänkään teidän kylään tuskin on puolta sataa, ja nekin
enimmäkseen vain velka-asioita, jotka lyhyeen loppuvat. Ei näistä
matkoista rikastu lautamieskään, kun ei semmoisissa asioissa ole edes
vierasmiehiä käräjiin kutsuttavina. Ainoa asia, josta voipi syntyä
vähän tienestiä on se, kun Änäkäinen rupeaa toistamiseen riitelemään
apeltansa ensimmäisen emäntävainajansa perinnöltä, kun appiukko on nyt,
kuulemani mukaan, saanut viimeiset viisitoista tuhatta metsärahoistaan.
Änäkäinen tahtoo niistä puolet, kun ei appiukolla, hänen emäntää
ottaessaan, ollut kuin kaksi lasta, vaikka metsä oli jo silloin
olemassa. Mutta toinen väittää jo silloin maksamiinsa viiteenkolmatta
tuhanteen kuuluneen metsät ja muut; ja nuorimmat lapset jäisivät muka
vähemmälle, jos hän Änäkäiselle vielä lisäisi."
"Vai niin, vai niin", tuumaili Sippo. "Joutaisin tästä muutoin minäkin
vierasmieheksi täksi päiväksi."
"No, jos joudat, niin heitä turkki hartioillesi ja käy rekeen. Kyllähän
minä päiväpalkan maksan sinullekin."
Sippo suoriutui siitä pian rekeen. Sitte kierrettiin pitkin kylää
talosta taloon, torpasta torppaan. Aamupäivällä tavattiin ihmisiä
enemmän kotoa, mutta iltapuolella, sanoman levittyä lautamiehen
saapumisesta kylään, oli moni mies, kuni maan alle vajonnut, eikä
kukaan tiennyt mihin ne olivat joutuneet. Saarelan Simo tavattiin
navetan nurkasta silppusaavin takaa; ja Oksalan Iskaa oli juuri
tavannut äkkipäinen vilutaudin puuska niin, että hänen oli täytynyt
kömpiä uunille, turkkien alle, suuren pärekuvon taakse lämmintä
itselleen etsimään. Siellä hän oli, toisten tietämättä, nukkunut koko
iltapuolisen päivän. Ja kukatiesi hän olisi nukkunut huomis-aamuun
asti, jos vastustamaton yskän pohti ei olisi pahoittanut rykäisemään ja
siten antanut Iskan olopaikan ilmi lautamiehelle. Joitakuita taas ei
löydetty mistään, vaan täytyi pyyttäminen heittää toiseen kertaan ja
lautamies lupasi tulla toiste.
Änäkäisen apen talossa olivat kuitenkin kaikki kotona. Virkatoimet
tehtyä tarjottiin siellä lautamiehelle ja hänen toverilleen ruokaakin,
vaikka Sippoa tietysti syötettiin tuvassa, lautamiestä kamarissa. Siinä
hernerokkaa lipsiessään, huomasi Sippo naulassa aivan samallaisen vyön,
kuin se, joka oli häneltä tuntemattomalla tavalla hävinnyt. Hän ei
virkkanut huomiostaan mitään, mutta syötyään siirtyi hän vyön kohdalle
ja alkoi nöpelöidä sen päissä olevia tupsuja.
"Aivan oikein", ajatteli Sippo. "Toisessa päässä on kolme viidettä
langan päätä ja toisessa viisiviidettä ihan, niinkuin minunkin
vyössäni. — Vähän mietittyään selvisi hänelle, että se juuri onkin
hänen oma, kadonnut vyönsä, joka uutena ollessaan maksoi lähes neljä
markkaa."