Kiitos kuuhut, Luojan lyhty,
todistaja yö elämän,
inhojen inehmon töiden,
joita he häpeän tähden,
pimeällä peittelevät!
Sinä poistit silmiltäni
epäilyksen viime verhon
etsimästä poikoani
elävitten einehiltä.
Viel' on aikoa vähäinen
hetki aamun koittehesen,
ennenkuin herääpi heinä,
havahtuupi niityn nurmi,
saapi valveille kanerva,
minun väistyä välehen
toisen on tajunnan maille:
taian maille, Tuonen maille,
missä viipyvi väkisin
(peljästyen ja kauhuissaan)
— — taikka ehkä ehdoin tahdoin — —
poikani, sydän käpyni.
Laskeutuu hiljaa alas mäeltä. Seudun yli laajenee kiiltävän kuun
valossa kimmeltävä härma. Kuuluu soitto, jossa erottua katkelmia
Tuonelan joutsenen laulusta.
Maahisia, keijukaisia ja sinipiikoja leijailee ylt'ympäri.
Tuttu tunnettu tuo soitto,
sävel sielun seestynehen,
taivahisiin tahtovaisen. — —
Kuolema sen kerran soitti,
kajahdutti kanteleella
kehtolauluksi inehmon,
väsymystä värjöttävän.
Mikä houkutuksen houre?
Mairittelu maaemosen!
(Säpsähtäeu)
Minuako mielittelet,
kiehtomalla keinottelet
Tuonelan tuvan sisälle?
(Riemullisesti.)
Joudun, jääden ainiaaksi
päiväksi pimeän pirtin,
pantiksi ja lunnahaksi
elämästä ainukaisen
poikani, — — —
jotta toisin tervehenä
taikamailtasi takaisin
hänet ilmoille inehmon,
maineheksi maailmalle,
kuinka voima rakkauden
voitti kauhut kuolemankin.
LOUHI (haamuna):
Pohjolan olen emäntä,
voimallinen valtiatar
kynnyksellä kuolon portin.
Ilman ei minun lupoa,
ehdoin tahdoin tietämättä,
astunut oo jalka mainen
yhdenkänä ihmislapsen
näille maille usvaisille.
Kenen keinoilla käkesit,
noita-voiman nostamana,
tänne saakka saapumahan?
(Huomaa äidin itkevän, hellemmin.)
Vaimo vanha, valkohapsi,
Sunhan silmä kyyneleissä,
jotka helminä helisten
eteheni ennättäyvät.
(Kumartuu ottamaan yhden kyyneleen käteensä.)
Mikä kiille, loisto, välke,
kalvossa sen kiilteleepi?
En ma tunne välkettänsä
katumuksen kallihiksi
hopeaksi, hohtavaksi,
kullaksi en puhtauden, — —
timantiksi tiedon on se
liian kirkas, kimmeltävä, — —
mikä välke lie — en tiedä.
ÄITI (huutaen):
Etkö tiedä? — — Kuule, Louhi,
se on kiille rakkauden,
kimallus kiven jaloimman,
joka hehkuu aamuin illoin,
öin ja päivin lakkaamatta
ilman aurinkoa kuuta,
revon-tulten riehuntata,
taikka tähtein välkyntätä.
Nyt ne sulle silmistäni
lahjuksiksi ma siroitan.
jotta tarkoin kertoelet
missä piillee poikueni
rinnoiltani riistäytynyt?