(Menee lohduttamaan Kyllikkiä.)
ÄITI (tointuen hämmästyksestään):.
mutt' ei voima rakkauden.
(Osoittaen tähtiin.)
Vaikka yöttäret kutovat
yötä syksyn synkeätä,
kapaloiden kankahalla
makoamaan maan ja taivaan,
tuikkavi tuhannet tähdet
öisen verhon laskoksista;
(osoittaen auringon laskuun päin)
vaikka maahiset masensi
päivän kehrän painumahan
vuorten taa, — — merehen tuolla — —,
nousee aurinkoiset uudet
öitä aina poistamahan.
Niinpä ihmisenkin laita:
milloin yötä, milloin päivää
elämää ja kuolemata.
Mikä oisi onnekkaampi,
kuin on ilta uupuneelle?
Onko kuolon voittanutta
väsyneiden vaalijaksi?
Jos on liian aikasehen
astunut Manan majoille,
tupaan Tuonen tuivertanut,
urho tuostapa unesta
nouseva on norjempana,
ehompana entistänsä,
(Kyllikki katselee ihmetellen äitiä)
jos vain kellä uskallusta
aamun ensi koittehella,
sätehellä päivän kehrän,
astua manalan maille
suutelemaan nukkuvata
rakkauden suudelmalla.
(Äiti tarkastaa vuoroin Ainikkia ja vuoroin Kyllikkiä, aivan kuin
odottaen vastausta. Kun he vaikenevat, aukaisee hän huivin soljen,
irroittaa liinan harteiltaan ja alkaa sovitella sitä päähineeksi.)
Kauhistuupi kuolemata
tarmo miehen, lempi naisen,
kalventuupi kalman eessä
sisaren ja veljen huuli.
Äitiä ei lapsestansa
kolkko kuolema eroita,
tuo vain kaivatun karitsan
ristiksensä rinnallensa,
antaa vanhalle varaksi
sauvaksi hopeaiseksi
poian poies poistunehen
yöhön yksin yöpynehen.
(Aikoo lähteä metsää kohden.)
AINIKKI (säikähtyen, pidättää äitiä):
Ethän aikone emoni
illan selkähän samota!
KYLLIKKI (hypähtäen äkkiä ylös ja tarttuen äitiin ehkäisIäkseen
hänen lähtöään):
Yöhythän sun yllättääpi
tuolla jo veräjän luona.
ÄITI (irroittautuen heistä hellästi):
Ellös laita estehiä,
tielle vieritä kiviä,
nähdessäsi rakkauden
uhriretkelle menevän.
Lyhyt yö lie liiaksikin
ehtiäkseni perille
ennen aamun astumista,
päivän nousua merestä.
Vapautuu Ainikin ja Kyllikin estelyistä. Ilta pimenee vähitellen
öksi. Äiti nousee hitaasti ohrahalmeen aidan yli ja häviää metsään.
Ainikki ja Kyllikki katsovat murheellisina äidin katoamista ja
menevät hitaasti ja ajattelevaisina tupaan.
Yö on pimennyt sysimustaksi.
Tupa häviää näkyvistä, joten seutu tekee yksinäisemmän ja
metsistyneemmän vaikutuksen. Kuu nousee taivaalle valaisten
seudun sen verran, että voi eroittaa yksityiskohtia.
Äiti tulee esiin uudelleen vasemmalta ja nousee kaitaa polkua
pitkin taustalla näkyvää kukkulaa kohtien.
ÄITI (tähystelieu polkua):
En ole älynnyt vielä
jättämiä jälkijänsä
raitehelta routaselta.
(Seisakiuu ajatellen)
Anonko apua ehkä,
armoa avittavaista,
tieltä tältä tallatulta,
kaiken kansan kulkemalta?
(Kumarteleikme tielle.)
Oi on tiehyt Luojan luoma,
polku polkema inehmon,
etkö nähnyt poiuttani,
kultaista omenatani,
hopeaista sauvoani?