Mit' ei tainne toivo nähdä,
usko uskalla udella,
siinä voima rakkauden
saapi siivet valloillensa
liitämähän, lentämähän,
kautta vaarojen ja uhman,
tuomahan tupasehemme
sen on oikean, isännän
vaikka kalman kammioista.
Silloin rakkauden rauha
ylvähästi yhdistääpi
yhdeksi olemukseksi
äidin, puolison ja siskon,
miehen järjellä jalolla,
niinkuin vanhalla ijällä
alle harmajan hapenen
sopii sorjassa sovussa
järki, toiminta ja tunne
rakkauden vallan alle.
Nyt on ruumis raitistettu,
sydän sintsimme silattu
kaunihiksi, Kauon tulla
järkeä jakelemahan
voiman valtaistuimelta
elämän eri aloille. (Äänettömyys.)
(Itsekseen.)
Näkö kauhea alati
pimeästä pilkistääpi
sielun katsehen etehen!
(Nousten ylös)
Vaikka vierisin lepässä,
hurmehessa huppeleista,
polvet, pohkehet, veressä, —
— etsin sua eksynyttä
kunnes tuonut oon takaisin.
(Tuvasta kuuluu hätähuuto. Kyllikki, kädessänsä pyöreä, pihkavarsi
harja, syöksyy kauhistuneena ovelle.)
KYLLIKKI (itkien):
Jo on mennyt mies minulta,
kaunis Kaukoni kadonnut
matkoille majattomille,
teille tietymättömille!
(Kohottaen harjaa.)
Jo veri suasta vuoti,
hurme harjasta heruvi.
(Kaatuu nyyhkyttäen rappusille.)
ÄITI (tarkastaen harjaa):
Voi poloinen päiviäni
angervoinen aikojani!
Nyt on koito poikueni,
minun laiton lapsueni
saanut päiville pahoille
tuhon teille tuiskahtanna,
— jo suka verin viruvi
harja hurmehin noruvi.
(Ilta pimenee, muutamia tähtiä ilmestyy taivahalle.)
AINIKKI (kolkosti):