— — — En älynnyt.
ÄITI (odottelematta selityksiä):
Miksikä utelen suotta
seikkaa varsin luonnollista?
Milloin ompi lapsen mieli
kyllin kypsä tuntemahan
arvo ystävän surussa,
murehessa miellyttävän
opettajan, oivallisen?
Mitä ennen onnenamme
palvomalla pyytelimme,
onkin ollut maailmahan
kuvastunut onnen varjo,
aina vaarassa vajota
syvävetisehen suohon,
mutapohjahan upota,
kunkin omaa onneansa
etsiessä itsekkäästi.
Suona meillä malkioilla,
hetehenä heltyvänä,
surman silmin uhkivana,
katala oma minämme,
joka uskalsi iloita,
riemuhyppyhyn ruveta,
katsomatta oikealle,
vasemmalle vilkumatta,
josko vaarassa ol' onni
toisen, onnea hakevan.
Vasta vaivan varstan alla
päistäreiksi peitottuna, —
huokausten huhmareessa
surkeiksi survottuna, —
kaipuun karstojen välissä
murhe piirien pilkkomana —
välkähti välähdys meille
tuskiemme tutkaimesta
airueeksi arvioimaan
onnea opin valossa.
Eipä silloin riemun neste
kuohu, käyne, nautinnoksi,
ennenkuin on onnen malja,
täytetty täpötäydeksi,
yli laidan läikkyväksi,
mahlan maahan vuotavaksi,
josta ihminen ilolla,
nöyrästi ja nurkumatta,
antaa ensin toisten juoda
vaikka pohjahan pikarin.
Joskus onni on ehompi,
riemun tunne rikkahampi,
jos on itse ilman jäänyt
onnen maljan maistannassa,
kunhan toisella todennut
hetken auvon, aurinkoisen,
pilven taitse pilkkiväisen
päiväpaisteisen kesäisen.