Jumalalla onnen ohjat
Luojalla lykyn avaimet.
Mikäli pahoin on poika
kulkuansa suunnitellut,
sikäli suvaitsi Luoja
onnen kauas karkaella
kintereiltä kiertolaisen,
kulkurin pahantapaisen;
mutta hän ei onneansa
kiellä hältä, eikä muilta.
kun vain pyyde on poluille
hyveen, tiedon, rakkauden.
(Itsekseen.)
Vaikka poikani poloinen
sodan kauhean jaloissa
kappaleiksi katkoittuna,
pirstaleiksi pirstottuna,
jälkehen ois jähmettynnä
metsähän mätänemähän — —,
— taikka suistunut selästä
orihinsa uskollisen
verivirran vietäväksi
Syöjättären syötäväksi,
herjan herkkusuun hyviksi,
(painaen käden sydämelleen)
niin ei rinta rauhoittuisi,
henkimästä herkeäisi,
sydän saisi sykkimästä,
emon kurjan, onnettoman,
ennenkuin on hän ehyen,
ehomman viel' entistänsä,
sille painanut ohimon
pelastetun poikasensa,
puhtoiseksi puhdistetun
hurmehesta hyytyneestä
nestehellä rakkauden.
(Kääntyy surumielin Ainikkiin, joka murheellisena on painautunut
istumaan aidan viereen.)
Vieläkö sa viikkokauden
surun sallit survoella
mieltäsi menehtymähän
nuoren uuhon kuolemasta,
vuonan vain tämän keväisen?
AINIKKI (purskahtaen itkuun):
En mä ennemmin sinulle,
emo, armas kantajani,
tunteitani tunnustanna,
paheitani paljastanna!
(Juoksee äitinsä jalkojen ju-ireen, peittäen kasvonsa äidin
helmoihin):
Nyt en jaksa kauempata
panna ma patoja tielle,
tokehia työnneskellä
suluksi suruni vuolle.
Minä yksin — — ei kukana
muu, oo syynä murheeseemme:
— kielittelin, kielastelin
kälyn käytöstä pahaksi,
(itkien)
liioittelut suurentelin — —,
jotta saisin veljen mielen
vaimollensa vaihtumahan
nyrpeäksi, nurjemmaksi,
eholla oman etuni,
— luullen sillä suosionsa
suuremman satavan mulle.
(Tyynemmin.)
Mikä ois mun ollakseni
ollut oivassa kodissa
tyttärenä ainukaisna,
vaikkapa miniä nuori,
vaimo veljyen kupeella — —?
Tehnyt työtä, syönyt ruuan,
käynyt vallasvaattehissa,
astuskellut orjain eellä
palolla ja pientareilla,
mutta sai kade kavala
soaistuksi mielen mulla
nähdessäni lemmen leimun
ruusun purppuran punaisen
liekehtivän poskipäillä
mielitiettysi miniän.
Kantaisin nyt katraistani,
karjasta joka lajista
parhaimman nimikkonaudan
karhun kauhean kitahan,
kun vaan taitaisin tekoni
tekemättömäksi tehdä.
(Itkee nyykkyttäen.)
ÄITI (silitellen tyttärensa päätä):
Piikaseni, pulmuseni
ymmärrän ytimen, ynnä
syyt sinun sydän surusi!
Kenpä sitten, ellei äiti,
ottaisi osoa niihin?
(Itsekseen.)
Mikä ongelma ovela,
pulma puhkaistavaksemme,
ailut aukaistavaksemme
annettu ajan alusta!
(Ainikille.)
Ellös itke impyeni
kohtaloita kaitselmuksen!
Ollut lie hänen osansa
poimiskella pettymykset
aistimaailman menoista,
toiveheista, tappioista,
jotta saisi hän takaisin
äidin, siskon, puolisonsa,
mieleltänsä muuttuneina;
itse mieheksi, isoksi,
kirkkahaksi kirkastuen
kipinöissä, kiukahalla,
tuskien tulisen uunin.
AINIKKI (katsellen ihmetellen äitiä):
Vaikka murhe mursi meidät
toiset kaikki, toivottomat,
sinulla vain sammumatta
tuikkavi kipinä toivon,
usko voittohon utalan
uhrauksen, rakkauden.