Etkä ennen etsimäsi
linnun siiville samoa,
kunnes tuntenut oot myrkyn
viisauden käärmehisen
puremasta pulppuavan
suoranansa suonihisi; —:
kunnes muutat muikeimman
maun, kirpeän, purevan,
kyynelvirtojen vesistä
mesiseksi, mieluisaksi
ihmiskielen kosketella: —
kunnes vielä vuodattanut
viimeisen veripisaran
sydämesi sintsilöistä
kostukkeeksi maan kamaran,
vihan vimman kuivuttaman,
vainon polttaman kamalan — —,
silloinpa kädessä sulla
sulho voittoisa, suloinen,
ase ainut ihmisyyden:
uhrauksen nuoli norja,
kaarijousi rakkauden,
jolla ammut Tuonen linnun
aivan ensi ammunnalla.
KAUKOMIELI (kuunnellen laulua ja ääntä, hurmaautuneena):
On kuin kuulisin ma kutsun,
houkutuksen hurmaavaisen.
Joudun luoksesi jo kohta
lintu, aikojen takainen,
oppimahan oivan taidon,
riemulaulun rakkauden.
Vielä kerran, väistyttävä,
mun on orpona kodista,
ennenkuin elämän suuri
ongelma on oiennunna,
tehty uhmin urhotyöni:
voittamalla kuolon kammo
ihmisveljien veristä.
Soitto taukoo vähitellen ja Kaukomieli astelee kiivaasti
oikealle, minne häviää.
Hetkisen kuluttua avautuu tuvan ovi, ja Kaukomielen äiti, kalpeana,
huivi soljella rinnalle kiinnitetty, astuu hiljaa ulos, asettuen
istumaan rappusille.
Ainikki ja Kyllikki tulevat myöskin tuvasta. Ainikki, mennen
halmeaidan luo, katselee surumielisesti laskevaa aurinkoa, ja
Kyllikki jääden seisomaan ovelle, nojaa pihtipieleen.
Ilta pimenee nopeasti.