Lienen langennut lovehen, — —
vaiko nähnyt valveillani
eriskummallista unta,
tiedä en, — — mut' yhden tiedän.
tunnen sieluni tulessa,
aatokseni ankarassa
puimatyössä, pohdinnassa,
seulomassa selvillensä
näkemänsä, kuulemansa,
Tiedon pirtissä pyhässä,
Pimentolan pilvisessä.
(Nostaen keihään uhmaillen ylös.)
Vaikka hukkuisin huvaksi
hiihdännässä Hiiden hirven,
suitsennassa suunnatonta
Hiiden ruunoa ruhoa,
— aio en eritä ennen
elämästä, etsinnästä,
ennenkuin ma kuullut laulun
pyhän joutsenen puhuman,
lintusen livertelemän.
(Esirippu laskee.)
3:mas kuvaelma.
Seutu Kaukoniemellä.
Etualalla tuleentumaisillaan oleva ohrahalme, taampana aidattu
mustilla palo-teleilla. Sen vasemmalla puolella Kaukomielen uusi,
valkeiksi veistetyistä hirsistä salvettu pirtti, portaat katsomoon
päin, ovi suljettuna.
Taustalla halmeaidan takana aho kulon polttamine puunrunkoineen,
yhtyen etempänä.taustalla siintävän veden rantaan. Sivustoilla metsää.
Syksyinen, lämmin auringonlaskun valaistus.
Alkusoitossa, joka kuvaa Tuonelan joen tunnelmaa, kuuluu katkelmia
Tuonelan joutsenen laulusta. — Soitto jatkuu hiljaisena Kaukomielen
yksinpuhelun aikana.
Kaukomieli, päällään valkoinen viitta, avopäin, syviin ajatuksiin
vaipuneena, astuu esiin metsästä, seisahtuu äkkiä, aivankuin unesta
havahtuen, halmeaidan takapuolelle.
KAUKOMIELI (ojentaen sylinsa, aivan kuin seutua syleilläkseen):
Tännekö sä tiehyt pitkä,
polku kaita, kiemurtava,
toitkin poikasi takaisin
seudun armahan ahoille,
kodin uuden kynnykselle?
Palo tuossa polttamani, — —
halme, aitaama käsien
Kauon, nuoren, työnhaluisen,
— — lihakset kun huusi työtä,
pohkeheni ponnistusta; — —
tuossahan on karjatarha,
kota, läävä, heinäluhta,
kaikki voimasta kotoisin
jäntereiden Kaukomielen.
Antaisinko aatteiden
vielä päästä valloillensa,
juosta uksista tupahan,
pirttihin periltä pellon?
Mitä nähnen? Kärsimystä?
(Säälien.)
Tuskan uurtamatko arvet
ilmehillä jok' ikisen?
Ainikki, oi ainukainen
siskoiseni maailmassa, — —
miksi silmäsi vetiset,
kyyneleiden kostuttamat?
Menetitkö metsätielle
riemuhypyssä rajussa
rintaneulan, rinnan ristin,
helmiketjun kaulaltasi,
vaski-soljen vyötäröiltä?
(Pudistaa päätääu.)
Vaiko lie nimikko vuona,
valkovillainen karitsa,
syli-sylkky sirkkusesi,
jäänyt metsien petojen,
surman suuhun, syötäväksi?
(Pudistaa päätään.)
Kovan onko onnen puuska
käynyt mielesi ylitse,
pirstomalla pirstaleiksi,
säpäleiksi särkenynnä
tulisimmat tuntehesi,
toivehesi toinnuttavat,
uljahat pyhä-unelmat?
Eikö — —? Vielä en käsitä — —!
Syvemmällä lähdevedet
lienevät erällä tällä
itkupuroilla sisaren.
(Valveutuen.)
Katumuksen koi se onkin,
kalvavainen perhostoukka
pohjassa poven sisaren.
Oli kerran kielitellyt
kälyn käytöstä pahaksi,
ilkeäksi ilkkuellut;
ilman syytä suurempata
saanut veljen vimmoihinsa,
vihan töihin tahraisihin,
sotaintohon sokaisten.
(Tuskasta väristen.)
Miksi muiden sielun murhe
säilänä syvälle käypi
kirotun lihan lävitse,
rinnan luutkin rikkomalla,
sydämehen Kaukomielen?
(Ojentaen kätensä.)
Ainikkini, siskoiseni, — —
kuule huuto veljyesi,
— — vaikerrus valittavainen, — —
minun syy, minun vikani,
minä itse aiheutin
Ainikille mielihalun
juorun kieron kielintähän,
kantamahan kastiketta
luulevalle mielelleni,
— — mulle, mustankipeälle — —.
Siksi itku siskoseni
viiltävi sydän alahan
haavat heittopeitsen piston,
nuolenkärjen vää'ällisen.
Uskaltaisinko udella,
tiedustella, tarkastella,
syitä Kyllikin suruhun,
silmäripsen riuduntahan?
Olkavarteni ojennan,
kuperalla kämmeneni
kyynelille Kyllikkini.
Niihin lailla helmen hienon,
kuvastimen kuultavaisen,
kiintyi varjo kielimähän
sielustansa särjetystä,
— muistuttaman miehellensä,
min hän aartehen kadotti
huimapäisnä hylkimällä
valittua vaimoansa.
Niistä silmä nyt näkevi,
tajuaapi sielu tarkoin,
kuinka uljas, uskollinen,
rinnassa sydän sykähti,
povella on ponnahteli,
vaimoni valoin vihityn.
Enkä tuota ma typerä,
lemmen pauloissa palava,
luulo-taudin tuivertama
tiennyt, enkä ymmärtänyt,
kuinka Kyllikki alati
mulle kuului mieleltänsä,
vaikka hänkin, huumautuen
lemmenjuomasta jotenkin,
lankesi kisoihin, kiiman
keijukaisten karkeloihin.
(Lohdutellen.)
Tuotako sa turhan päiten
itket päivät, yöt ja illat,
silmä kirkas kyynelissä,
poski vaoilla syvillä
kyynelvirran viertämillä?
Oi on armas Kyllikkini,
lemmen lintuni ihana...!
Kuinka saisin kuuluville
sulle sieluni tarinan...?
Minunhan pitäisi sureman,
kyyneluhkut uiskennella,
itkeä ikihyväksi
erhetykset entisyyden,
tieto kun on tarkoillensa
tunnustellut tunnolleni,
kuinka sa oletkin ollut,
ilman itse tietämättä,
olemukseni osanen,
sieluni sisäinen puoli,
heiastus mun hengestäni
tuoksunnaksi tunteheni — — —.
Viatoinna kun sä väikyit
ilovirran vietävänä,
onnenlaulu huulillasi
kehtovirtenä väreillen,
minäpä ilon ehyen
itsekkäästi itselleni
riistin; kurja, kun en tiennyt,
että sillä onnen juuret
katkomalla poikki katkoin.
Köyhinpänä kerjäläisnä
kerjäelen kämmenine
kyynelhelmiesi kylvön
tiedon aarre lippahasen,
kalleutena kalleimpana
opiksi elämän tielle.
Vielä etsin mä jotakin.
Pirtissä takana pankon,
karsinan peräsopessa,
löydän laidalla laverin
oottavan oman emoni,
ryppyposken ryyhöttävän,
kädet rinnalla rihaiset.
Vasta nyt ma, kantajani,
imettäjäni ihana,
lapsi-aiat auttajani,
poikana pelastajani
vaaroista ja vastuksista,
ymmärrän sydämen yhden
ylevyyttä yltäkyllän,
josta juoksi uhrinesté
estymättä, ehtymättä,
esikoisesi eväiksi,
nurkkumatta niittämättä
itsellesi milloinkana
työstäsi sa tunnustusta.
(Soitto itkee nyyhkytelien, puhjeten vihdoin Tuonen joutsenen
lauluksi.)
Kun ma kasvoin suuremmaksi,
hänet hyljäsin hylyksi,
luotin liian ylpeästi
jäntevyytehen lihasten,
tietämättä, tuntematta,
kuinka helppo matkan kulku
oisi astella mun ollut
emon ääni korvissani,
sormen johtonsa opasna.
Vihdoin viimein, kun väsyen,
matkan pitkän kulkeneena
kautta Kalevan rajojen,
saapunut oon Pohjolasta
takaisin omille maille
Tuonen virran etsintähän,
— — ymmärrän emoni arvon
syvän äidin rakkauden.
(Tuonelan joutsenen laulu kuuluu kirkkaana yli soiton.)
Oi mikä ihana laulu
kaukoa kajahteleepi,
tajuntaani tunkeuupi?
(Kunntelee.)
Se on laulu Tuonen neidon,
(Riemastuen.)
ei, — — kun joutsenen jaloimman,
se on laulu rakkauden,
virittämä viisauden.
Kaukana en liene noilta
Tuonen tumman tuntureilta,
missä virtoinansa vierii
ihmislasten itkuvedet
kyynelpuroina poreillen.
(Ajatellen.)
Siellähän mun ammuttava
joutsen puhdas valkosiipi,
aian sotka, ihme lintu,
Kaala Hamsa kummallinen,
yhdellä yrittämällä,
yhden nuolen nostamalla!
(Katselee varustuksiansa.)
Minne miekkani kadotin,
säkenöitseväisen säilän,
soljuvan sotasopani:
pääni pannan, rauta-paidan,
teräs-vyöni, veitsen, huotran,
miekan kahvan kannattimen?
(Muistaen.)
Nehän jäivätkin jälelle
Pimentolan porstuahan
säpäleiksi särkyneinä
Hiiden hirven hiihdännästä.
Sinne myös jäi rautajousi,
viini suuri nuolinensa,
väkäkärki paksu keihäs,
puhumahan puolestani,
ett' on orhit sauhuharja,
hepo järjen irrallinen,
kultaisissa koltuskoissa,
hopeaisissa helyissä,
ohjaksissa Kaukomielen
tuotu karkuretkiltänsä
Tiedon pilttuhun ijäksi.
Onko ilman rautapaitaa,
ilman vainovaattehia,
ilman jousta, ilman nuolta,
ilman keihästä terästä,
mun nyt tielle lähdettävä
Tuonen linnun ammuntahan?
(Joutsenen laulu kuuluu selvemmin, ja Kaukomieli jää sitä
kuuntelemaan.)
ÄÄNI (takaa):
"Et mua vihalla voita
voitat vasta rakkaudella." — —