Tokko liene pitkä matka
Tuonen tummalle joelle,
surun virran pyörtehelle.
Sen on lähtehet lähellä,
vieden itkun viljavedet
kyynelpurolla monella
kasteheksi maankamaran
ihmiskuntamme asuman.
Kun sa joutuen joelle
lähi pääset rantamalle,
luo'os silmäs luotehesen
kohottele koillisehen,
niin sa sauhusta erotat,
— kyynelhöyryn hauraksesta —
rakkauden lauhan linnun,
joutsenen jalosukuisen,
valkokaulan, valkosiiven,
laulaen livertelevän
laulua elämän uuden,
Uhrauksen, Rakkauden.
Et sä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
ihanampaa ihmeääntä
kuullut korvalla inehmon.
Kun on sielusi sisimmän
soittimessa kielet kaikki
soinnulle sen soinnutettu,
laulamahan, soittamahan,
tuota kuultua säveltä,
silloin joutsen laskeuupi
Olallesi onnellisna,
opettaen oikeammin,
ylevämmin, yhtymähän
sointuhun sävelen suuren.
Vallassasi sulla silloin
viedä lintu viemisiksi,
tuoda tänne tuomisiksi.
Tää on punnuksista parhain
puolustamaan puhtautta,
jotta Leijona lakien,
Jalopeura tähtitarhan,
vartiosta väisteleikse
antamahan neitsyensä
suuren voittajan sylihin.
Kynnyksenvartia viittaa Kaukomielelle, että hänen on poistuttava.
Aamunkoitto alkaa sarastaa.
Kaikki Tietäjät nousevat seisoalleen, kasvot valoon päin
käännettyinä, kädet ylös ojennettuina.
"Kuulijat" nousevat myöskin, ristivät kätensä, vievät ne ensin
rinnalle, sieltä otsalle ja luovat katseensa maahan.
Tietäjät lausuvat hiljaa "pyhän sanan", kuuluu kova jyrähdys,
luola pimenee ja Kaukomieli häviää luolasta.
Kun taika on loppunut, ovat Tietäjät ja "kuulijat" yhä samassa
asennossa, mutta Kaukomieli luolan ulkopuolella kiipeillen
vaivaloisesti mäen huippua kohden. Siellä kääntyy Kaukomieli
kerran vielä luolaan päin, nostaa käden otsalleen, aivan kuin
muistellen jotakin.