Kerran kun alussa aian,
uuden kauden koittaessa,
Ukko itse uotteleikse
maamme luojaksi ruveta,
niin hän silloin rinnoiltansa
riisti rikkahan ilonsa
sydämensä lempilapsen
kapeen kaikista pyhimmän.
Sen hän laski lainehille
luonnon laajoille vesille
allina ajelemahan,
sotkasena soutamahan,
joutsenena laulamahan,
kyyhkynä kuhertamahan.
Rinta täynnä rakkautta:
elon mahlana imetty
Ylijumalalta yksin,
loihti luonnotar lukeva,
vesilintu kaunokaula,
saaret, maat ja manterehet.
karit, luodot, salmet, niemet,
ulapan ikuisen usvan,
aavan aukean selälle:
muni kultaiset munansa,
joista joutuvi parahin
auringoksi, antamahan
paistehensa päivyelle,
toiset tuiki tarpehiksi:
kuuksi yön kumottamahan,
tähtösiksi tuikkamahan.
Syntyi maailma matala,
ihme-metsikkö ihana
halmemaiksi ihmislasten,
pelloiksi Kalevan kansan.
Kun oli palanut kaski,
palo musta muokattuna,
tuntui tuima tuulen puuska
viima voimakas idästä,
jonka syöksyvi sylistä,
vieryi kylvö kontistansa,
kulon kauhean jälille,
kelpo karsta hiillokselle
siementä sekalajia:
ohran, kauran, Vienan vehnän,
käpyjä kotoisten puiden:
hyvän- ja pahuuden-tiedon,
— — itoista, epäitoista — —,
joista kasvoi kasvikunta
kansan ruuaksi Kalevan.
Heilläpä maku ovela,
mielihalu mielettömin:
pahantiedon puun hedelmä
maistoi mielelle paraiten.
Siitä siittyi tauti, talma,
rutto kauhea rupesi
kansan suonissa sytehen,
synnyttäen syyhyt, syövät,
paisehet pahan hajuiset,
koiskan haavat, kalman katkut,
tarttui Tuoni maailmahan,
kuolema karu, kamala,
asuntoihin ihmislasten.
Kaunis maisema keväinen,
kuva kirkas, kiehtovainen,
sysimustaksi mureni.
Ihanainen yrttitarha
päivettyen päistäreiksi
muuttui kalman karsinaksi.
Kuului pauhina palolta,
väittely vähäväkisten,
riita, temmellys, meteli.
Rannoilla meren ulapan
kaikui kirkuna kamala,
hätähuudot hukkuvien.
Pihamaille jos sa siirryit,
pakenit pano-palolta,
rannikolta, kartanolle,
siellä saattoi silmä nähdä
Suruttaren, Surman lapsen,
sisässä murehen mustan,
poimuissa pahaa potevan,
härvälillä vyyhteävän,
kerivän käsin kerälle,
huokausten loimilangat
rihmoiksi ylen lujiksi,
pujotella paikoitellen
siihen silminnähtäväksi
itkevien kyyneltilkat
helminauhaksi hyväksi
surun lasten kaulamille.