Eipä pienet erhetykset,
Kyllikin kylällä käynti,
kisan, leikin, tanssin into,
siksi painanut pahasti
Ahdin poian pohkehissa,
ett' ois' mahtinsa masennut
jättämähän neitosensa.
Me näemme syyt syvällä
salakammioissa sielun,
joista vielä Kauko itse
ei lie täysin tietoisena.
Kauko kerranpa kesällä,
syksy-yönä synkeänä,
viipyihe vesillä kauan
muikunpyynti matkoillansa,
eikä kiirettä pitänyt
kalansaaliista hyvästä
yöksi yöpyä kotihin.
— — — Rannalla oli rovio
syönyt tuhkaksi tulensa,
yöhyt vaippansa tiheän
viskannut jo viidakoille. — --
Loikoeli Kauko kaunis
valkosammal vuotehella
silmät selkoseljällänsä,
ilman pientä aavistusta,
että koittanut jo kausi,
jolloin eestä sielun silmän
kaihi kaikonnut ijäksi
kajastamaan katsantansa
taakse vahvan ainevaipan.
Syttyi soihdut taivahalle.
tulet pilvien takaiset:
loihe kuuhut loistamahan,
revon liekit riehumahan,
tähti lyhdyt tuikkimahan,
iltaisen ilon pitohon.
Siellä siivin liiteleikse
mieli Kauonkin mukana,
kohousi korkealle,
taivon kannelle samoten,
tietämättä, tuntematta,
vaaroja, mi vaani siellä,
tavoitellen tappamahan
kolhoa kokematointa.
(Kaukomieli ou saapunut luolan edustalle, näkee Pimentolan koiran,
Joka nostaa päätänsä.)
KAUKOMIELI (hätkähtäen):
Sulje Hiisi haukun suuta,
Lempo koiran leukaluuta,
laita sulku suun etehen,
haitta hammasten välihin,
ettei ennen ääntä päästä
miehen mentyä sivuitse.
1:NEN TIETÄJÄ (jatkaen):
Katse kauas kantavainen
kuvitteli Kauollemme
tyttäremme, tähtitarhan
usvaisen utu-kuvasen,
ilmeiseksi ihmiseksi,
miesten mieliteltäväksi.
Mieli kohta miekkosella
myrtyi taiasta mykäksi:
heitti herkeästi hekuman
maisen lemmen maistannassa
oman onnensa nojahan,
mielin siihen mieltymättä
mielellänsä milloinkana.
Kun hän, tullen tuntoihinsa,
koitui aamulla kotihin,
kuuli siskon kielittelyn
Kyllikin kylänkulusta,
niin hän laski lankeemuksen
vaa'alle vivuttomalle,
löytämättä kunnon puolla
punnuksia painavia,
jotka vastaisi vikoja,
tasoittaisi puuttehia
entisen hyvän emännän
— pienemmiksi, siettäviksi.
Siitä syöksihe sotahan,
saihe teille taisteluiden,
vastoin vanhan vaatimusta,
varoitusta vaimon, siskon.
KAUKOMIELI (joka sillä aikaa on saapuuut luolaa ovelle ja
tarkastellut ovea joka puolelta):
Jo mä joutunut johonkin,
ihmehesen ennättännä,
pahan päässyt pälkähästä,
vaaroista ja vastuksista
matkan varrella vakavan,
milloin auttajana multa
vuorenpeikot voimillensa,
vesi-hiidet hirmuillensa,
Mahun aikuiset urohot,
milloin miekkani tulinen,
jolla voitin velhot, noidat,
kaadoin maahisten katehet
pääni päältä, viereltäni,
kupehelta kummaltakin,
— mutta estettä en moista,
mokomata, kohdannunna
koko pitkällä polulla,
kuin nyt vasta ensi kerran
tuommoisen tupa pahasen,
Pimentolan pirtin eessä.
(Yhä tutkien ovea.)
Näe en käden sijoa,
kynnystä, en pihtipieltä,
vemmeltä, mitä vetäistä,
ripoa, mun riivaistaksi
uksi kumma umpinainen
auki, selkoseljällensä.
Kun ei tässä tiedot auta,
taidotpa tavallisimmat,
raahdin muuksi muutellaita,
tohdin toisiksi ruveta.
(Tekee keihäällään ristia (X) merkin oven edessä, lausuu hiljaa
taikasanan, jolloin kuuluu ukkosen jylinää, kuun valo peittyy,
näyttämö pimenee ja Kaukomieli häviää näkyvistä. Kun valaistus
hetkisen kuluttua tulee ennalleen, on Kaukomieli ilmestynyt luolan
sisäpuolelle aivan Louhen eleen.)
LOUHI (nousten asemiltaan, astuu äkkiä askeleen Kaukomieltä kohden):
Oli tässä ennen koira,
rakki raudan karvallinen,
lihan syöjä, luun purija,
veren uudelta vetäjä;
mikä lienet miehiäsi
ku ollet urohiasi.
kun tulit tähän tupahan,
sait sisähän salvoksehen
ilman koiran kuulematta,
haukkujan havaitsematta.
KAUKOMIELI (ylpeasgi):
En mä tänne tullutkana
taioittani, tieoittani,
mahittani, maltittani,
ilman innotta isoni,
varuksitta vanhempani
koiriesi syötäväksi,
haukkujen hakattavaksi.
Pesipä emo minua,
pesi piennä hutjukkana
kolmasti kesäisnä yönä,
yhdeksästi syyshämärin
joka tielle tietäjäksi,
joka maalle malttajaksi,
kotonani laulajaksi,
ulkona osoajaksi.
(Astua äkkäi, aivaa kuin säikähtäen, askeleeen taaksepäin.)
Ensikerran einehenäin
tunnen nyt pelon tutinan
huulilleni hiiveksivän, — —
kammona jo kasvoillani,
painajaisena povella — —!
En ole elämässäni
sinä ilmoisna ikänä
nähnyt virran välkynnässä,
kesikalvossa vesien,
kuvastinta kummempata,
kuin on kuulakka pukusi,
peili rinnan riehtiläsi,
heilunta hameesi helman.
Siinä on oma kuvani
kuvastunut nähtäville
aivan uudessa asussa:
tuotu silminnähtäviksi
muodot silmiltä salatut,
aikehet ja aivoitukset,
joit' ei ilmoille ikinä
vielä oltu veisteltynä.
(Kauhulla.)
Sieltäpä nyt kiilusilmin
puvun poimujen lomista,
pimeästä pilkistävät,
ivasuulla irvistävät
elämäni erhetykset,
rikkehet rivakan luonnon,
ilkeästi ilkkuellen,
että on sopiva hetki
minua nyt muistutella
töistäni tuhollisista,
tilintekemättömistä.
En mä tänne tuota varten
tullunna, en tahtonubna,
matkan vaaroja varonut,
tulinpahan tutkimahan,
tosissani tiedustamaan
parahinta piioistasi,
lemmetärtä linnunradan,
— mutta tunnen ja tajuan,
näen huultesi hymystä,
olennasta otsapeilin,
että tiedot jo sinulla
laadusta minun latuni.