— — — Katsokaattc,
silmätkäätte loitommalle, — —
(osoittelee sormellaan)
tuonne tuomi-niemen taakse,
vierustalle verkko-vaajan!
(Ivaillen tytöille):
Näettekö paimentanne
kaunihissa korjassansa
orhittansa ohjaellen
kisailuhun kiirehtävän?
TYTÖT (vuorotellen):
Paimentanne! — — Voi tuo herja!
Sinun paimen, — — mutt' ei meidän —!
POJAT (vuorotellen):
Totta vie! — — Epäilystäpä
ei nyt tässä ensinkänä!
Siellä kaunis Kaukomieli
ajella karahuttavi
karkeloihin kiiruhtavi.
KYLLIKKI (syyttäjälle):
Hänetkö sä huudattaisit
tuohon naisten tuomariksi?
(Ylpeästi.)
Eipä ilmoisna ikänä
sitä täällä sallittaisi...!
Sattui poika parhaiksi
puolustamaan kunniaansa,
— — tai jos syyllinen hän liene, — —
tyttöjemme tuomittavaks'.
(Tytöille):
Hetki onkin oivallinen — —
puolustaida, puhdistaida
syyttehistä syntisistä,
syljennästä suulastavan.
Itse tässä tuomariksi
ryhdyn puutteessa paremman.
(Leikkien vakavaa tuomaria.)
Avojaloin, valppain mielin,
astukaatte arvokkaasti
valakiven vierustalle,
alle pihlajan pyhäisen.
1:NEN NEITO (vihoissaan):
Pois on mielihalu multa
käydä leikkisotasille
kanssa halvan palkkaorjan,
parrattoman paimenpoian.
2: NEN NEITO (pelon alaisena):
'Myöskin multa. Ei oo mulla
himoa hituistakana.
KAIKKI NEIDOT (toiset vihoissaan, toiset häpeissään, ahvan kuin
olisi heillä paha omatunto. Teeskennellyllä ivalla):
Jättäkäämme leikkikumpu
Kauolle ja Kyllikille!
Mitäpä iloa meillä — —
moisen kanssa juoksennella?
KYLLIKKI (hämmästyneenä):
Mitä? Arkailette? onko
epäilystä mielissänne?
Pelkoapa moinen puuska
puhuu maille puolestanne!
Vapisette? Kalpeaksi
käynytkö jo kirkas poski?
Onko teillä tunto sairas,
kun ei löydy uskallusta
innostusta, rohkeutta,
jotta eessä Ahtolaisen
kaiken kansan kuuluville
tekisitte tunnustuksen
puolustukseks' puhtauden,
neitseytenne pyhäisen.
(Kyllikin puhuessa hajaantuvat Saarelaiset eri suuntiin. Kyllikki
nousee ylpeästi ylös, ollen kuin kuningatar yksin kummulla.)
Minä vain en tästä väisty,
minä Kyllikki kopea,
kun ma puhdas tunnoltani,
maire vielä mainehelta,
tunnen voimaa uskallusta
vastustella vierastamme, — —
tässä pilkoin parjaamaanne.
Yksin seison ylvästellen
pyhyytemme puoltajana...
Luovuta en kumpuanne
joutavalle juoksijalle,
mieron teillä kiertäjälle.
Tarkoin ensin tutkimalla
asiansa aivotukset,
pois on miehen poistuttava
-mailta näiltä marjaisilta,
sijoilta käen kukunnan.
Lausun hälle suorat suomet,
sanat tiukat saarnaelen:
"Mitä kehno kierteletkin.
rannan raukuja ajelet,
täältä tyttöjä kyselet,
tinavöitä tiedustelet?"
(Kyllikin viime lauseiden aikana astun Kaukomieli paimenen asuun
puettuna, sääret ja käsivarret paljaina, vuohen talja vyötäröillä,
tammen lehdistä sidottu seppele päässä, paimentorvi heitettynä
vasemman olan taa, hitain ja juhlallisin askelin Kyllikkiä kohden.)
KAUKOMIELI (nähdessään Kyllikin, hurmaantuneena):
Oi! On impeni sorea,
Kyllikkini kaunokainen!
Kukka vasta auennunna
alla katsehen tulisen,
lemmen hehkun Kaukomielen...
Ethän vain sanoja noita,
kipinöitä kiehuvia — —
— — kiihtymyksen keittämiä, — —
minulle lie aikonunna?
Niissä viimeinen vihasi
kieleltäsi kimmahtanut,
huuliesi heittämänä
haihtui maille maahisien
Syöjätärten syötäväksi.
Eip' on puutu kiukun puuskat,
takerru vihurit vimman,
mielialat kiihtymyksen,
purjehisin lemmen purren,
raaka-puuhun rakkauden.
Lempeä ei leppymähän
sammuta sanojen tulva,
saastuta ei sairahaksi
parkkineste parjauksen
kyisen parjaajan purema,
suulastavan sylkäsemä.
Jos sa kuunnellut oot- muita, — —
kuppareita, kielijöitä,
kallistanut korvalehden
valhelorun laatijoille, — —
kuule nyt myös sulhoasi,
valittuasi vähäisen.
Vielä kun kotona viivyin
Kaukoniemen kainalossa
alla raidan rannallisen
suojuksessa syksy-säiliä
tuulen puuskilta pahoilta,
— — niin en löytänyt lepoa,
siimes-paikkaa sielulleni,
katvea katehelleni,
nähdessäni muiden nuorten
onnellisna, autuaina,
oman neitonsa keralla,
enkä nähnyt neittä nuorta,
ainuttaka impyettä,
jok' ois mulle mielistynyt
sielulleni siskoseksi.
Silloin tuuli tuomiansa
vihurilla viskeskeli,
myrsky vierti viestijänsä, — —
henki mulle, heittiölle,
vilussa värisevälle,
tuskissa tukehtuvalle:
"Ompa Saari autereinen
keskellä himojen merta
ulapalla aukealla.
Siellä istuu itseksensä
ikävöimä impyesi,
valittusi, valkoisesi,
puhtoisesi, pulmusesi,
varattuna varrellesi
aina aikojen alusta."
Syttyi toivo tuntohoni,
väistyi värjötys viluinen,
tuska tuima tuiretuinen.
Intomielin taipaleelle
läksin, uudelle uralle:
sadat saappahat kulutin,
sadat airot poikki soudin,
sua kuunnella käköni,
pääsky päivitelläkseni,
perhonen pidelläkseni.
Nyt jo päässyt oon perille
satamahan saapununna,
missä immyt mielitietty
lohdutusta loistelevi
tähtösenä toivottoman.
Sulle aarteeni avajan,
sydänkammioiden kätköt,
sieltä ilmoille siroitan,
viskon maille mantereille,
jalan astunnan jälille,
kantapääsi koskettaman
kengän anturan alalle
hopeoita lemmen hehkun,
kunnon kultia kosolta,
helmet kaihon kyyneleiden,
— — timantit teräväsärmät
tuskien tulen hiomat. — —
Jo on ukset auki lyöty,
ovet selkoseljällensä
pyhättöni tuon pyhimmän!
Katso mi palavi liekki
leimuavi loimu lemmen
ylimmällä alttarilla. — '—
(Kiihkeästi.)
Sinä yksin sen sytytit — —
sinä yksin ylläpidät —
sinä öljy, — — liekki, loimu,
sinä yksin sen olemus.
Minkä loistat itsellesi
— — valoa tuot toisellekin — —
(Kolkosli.)
Minä lamppu vain valotoin,
yksin yössä sammuvainen
ilman tulta, tuntehesi
pyhän lempesi lemua.
(Ojentaa sylinsä Kyllikkiä kohden.)
Sinulla on sielussani
olopaikka oivallinen'
kehto keinuellaksesi!
Senpä oot sä valtakunnan
valtiatar itsenäinen,
sekä herratar helyinen...
Valmis siellä valtaistuin
hopesta hohtavainen,
kullasta kumottavainen;
istumahan joudu sille
jalokivin kiiltävälle,
sua siellä tottelevat,
kumartavat kyynelsilmin
himojeni hengettäret,
haltiattaret haluni...
KYLLIKKI (jonka ylpeys on Kaukomielen puheen aikana lannistunut,
joutuu nähtävästi yhä enemmän ja enemmän hämilleen):
En mä tästä ennen jouda,
(etsien sanoja)
— — kun kiven kuluksi jauhan,
— — pieksän petkelen periksi, — —
— — huhmaren suvuksi survon. — —