ALLI KALLIO, kruununvoudin tytär | Ylioppilasneitejä.
INGA RINTALA, nimismiehen tytär. |
ELLI KUUSELA, papintytär.
OSMO RINTALA, Ingan veli |
ARVO KALLIO, Allin veli | Ylioppilaita, jääkäreitä.
KUSTAA KUUSELA, Ellin veli |
POLIISI.
Viisi ryssän sotilasta.
Tapahtumapaikka Etelä-Pohjanmaalla. Aika 1917.
Metsäniitty, jolla vanha, ränsistynyt heinälato, takana synkkä korpi.
Ladon edustalla jonkun matkan päässä pieni nuotiovalkea, jolla
kahvipannu parast'aikaa kiehumassa pistettynä pitkän seipään kärkeen.
Oikealta kuuluu silloin tällöin lehmänkellon kalkahdus.
Elli, Alli ja Inga puettuina tavallisiin maalaispukuihin aterioivat
eväsrepuistaan. Aamupäivä.
ELLI. Tämä paimennusajatus oli sentään mukava keksintö. Kuka sen meistä
keksikään?
ALLI. Inga se oli.
ELLI (Suu täynnä voileipää). Niin — Ingahan se oli.
INGA. Minä sen keksin. Huomasin, ettei ollut missään oikeaa rauhaa
työmme tekoon ja keskusteluun sydäntä polttavista asioista. Siksi
keksin tämän tuuman: ruvetaan paimeniksi.
ELLI. Se oli oiva keksintö. Täällä voimme rauhassa työskennellä ja
keskustella. Ei ole kuuntelemassa, ei katselemassa muut kuin metsän
puut ja ne eivät kieli.
ALLI. Minun äitini löi ensin aivan mahdottomaksi, että minä rupeaisin
paimeneksi. Hän sanoi, ettei se ylioppilasneitoselle sovi. Mutta isä
sanoi, että: Kyllä, antaa tytön mennä vain.
INGA. Meillä oli taas äiti myötä ja isä vastaan. Hän sanoi: "Miltä se
nyt näyttäisi, jos nimismiehen tytär rupeaisi metsiä ravaamaan kuin
karjapiika?" Mutta äiti sanoi: "Tyttö tarvitsee liikettä ja raitista
ilmaa. Antaa mennä vain!" Ja niin minä sain tahtoni läpi. (Kahvipannu
kuohuu. Tempaa sen pois tulelta.) — Muuten olisin miettinyt toisen
tuuman, jollei tämä olisi onnistunut.
ELLI. Äiti keksi kerran käsityömme, kun vinttikamarissa sitä neuloin.
Hän ihmetteli lausetta: "Verellä Saksan jääkärein maa vapaaks
ostetaan." En ehtinyt sitä piiloittaa ja hän katseli minua tutkivasti
kauvan ja pitkään. Ei puhunut kuitenkaan mitään, vaan hiljaa nyökäten
päätään hiipi huoneesta pois. Silloin huomasin, ettei kotipappila ollut
sopiva työskentelypaikka. Isä olisi saattanut yllättää minut yhtä hyvin
ja silloin olisi ollut leikki kaukana.
ALLI. Sinun isäsi on kauhea jääkäreitten vihollinen. Ajatelkaas — tässä
muutamana päivänä hänen pistäytyessään meillä hän joutui väittelyyn
äidin kanssa. Silloin hän sanoi, että jääkärit ovat isänmaan pettureita.
INGA. Ja kuitenkin on pappilan Kustaa siellä samoinkuin meidän Osmokin.
ELLI. Ja kruununvoudin Arvo.
ALLI. Minä olin vastaan Kustaan lähtöä, mutta en voinut mitään. (Toiset
vaihtavat merkitseviä katseita.)
INGA (Kaataa kahvia kuppeihin). Mutta Arvon lähtöä et pannut niin
sydämellesi?
ALLI (Kaivellen eväsreppuaan). Kyllähän te, tytöt, arvaatte... sinä,
Elli, varsinkin. Kustaa ja minä...
ELLI (Haaveellisesti). ... 'olemme kauvan rakastaneet toisiamme'.
ALLI. Niin — mitäpä siitä peitteleisin enää: me olemme salakihloissa.
Sormusta vain en ehtinyt saada enkä antaa.
ELLI (Ottaa vastaan kahvikupin Ingalta). Kyllä minä, Alli rakas, olen
sen aikoja tiennyt ja arvannut.
INGA. Minusta taas oli alussa sangen ikävä, kun Arvo lähti.
(Hiljaisemmin.) Vaikka ei Arvo siitä mitään tiedä.
ALLI (Ilostuen). Oliko? Voi, Inga! (Hetken mietittyään.) Kyllä minä,
Inga, olen sen salaisuuden perille päässyt. Arvaapa, mitä laulua Arvo
hyräili lähtöiltana, kun olin pakkaamassa hänen tavaroitaan?
INGA. Mistäpä sen arvaisin.
ALLI (Hyräilee).
Ois helppo matkustaa maailmalla,
ois helppo saavuttaa määränpää.
Mut lempi toivoton kulkijalla,
kun kallis kaivattu kylmäks jää.
INGA (On peittänyt kasvonsa). Voi, Alli...
ALLI. Niin hän hyräili ja katseensa oli kaipausta täynnä, ja sitten hän
uskoi minulle tuon kaivatun nimen. Sanonko, kuka se oli?
INGA (Ottaa kädet pois kasvoiltaan). Sano! (Peittää jälleen kasvonsa.)
Oi, älä sano!
ALLI. Saatan minä olla sanomattakin.
INGA (Paljastaen kasvonsa). Sano kuitenkin!
ALLI (Kiusotellen). Se oli... se oli...
INGA. Älä sano!
ALLI (Kuten äsken). Se oli... Inga Rintala.
INGA (Silmät loistaen). Sanoiko hän niin?
ALLI. Sanoi.
INGA. Luuletko, että hän todella pitää minusta?
ALLI. Siitä olen yhtä varma kuin siitäkin, että tämä kahvi on liian
laihaa. — Minä panen lisää höystöjä pannuun. (Asettaa pannun uudelleen
tulelle ja lisää höystöjä.)
ELLI. Te onnelliset! Teillä on omanne. Minä en omastani tiedä vielä
mitään.
INGA. Meidän Osmolla ei tiettävästi ole vielä ketään. Ehkäpä ottaisit
hänet?
ELLI (Tehden kärsimättömän liikkeen). Osmo ei ole voinut minua koskaan
sietää. Sitäpaitsi hän lukee papiksi enkä minä pidä sellaisista.
Minulle pitäisi olla lääkäri.
ALLI. Tai jääkäri.
ELLI. Niin — miksei, kun vain löytyisi sellainen, joka minusta huolisi.
INGA. Entäpä jos Osmo hyvinkin huolii. Minä luulen panneeni hiukan
merkille...
ELLI (Tehden torjuvan liikkeen). Ei — hänelle pitää olla sellainen
sileäksi kammattu, hurskaannäköinen nunna. Minä taa? olen niitä
maailman iloisia tyttöjä. — (Hyräilee.)
Juo mettä perhonen silkkisiipi,
kun latvaan kukkasen lennähtää.
Juo mettä poika, mi luokse hiipii,
mut kainot kauniisti ilman jää.
(Nauraa iloisesti.) Siinä kuulitte, tytöt!
ALLI (On käynyt kohentamaan tulta). Kuulimme, kuulimme! Se on Elliä se!
ELLI (Vakavissaan). Ei kai tytön sovi käydä tarjoamaan itseään.
INGA. Ei, ei, siinä olet aivan oikeassa. Mutta — kyllä se Osmokin vielä
"luokse hiipii", kunhan aika koittaa.
ELLI. Saattaa — mutta vielä hän ei ainakaan ole minkäänlaisia merkkejä
näyttänyt.
ALLI. Eipä kuulu Ellin vastenmielisyys pappiskokelaita kohtaan kovin
vakavaa laatua olevankaan.
ELLI. Kyllä se sentään on. Papit eivät osaa kurkistella. (Ladon ovesta
pistää äkkiä esiin pörröinen pää.) Ne kulkevat suoraan kuin ahvenet.
(Lyö käsiään yhteen.) Mutta käsityömme — seinäverho Missen rintaman
upseerikämppään nimeltä "Kotiniemi". Sen olemme vallan unohtaneet!
INGA. Odotahan, kun on kahvit juotu, sitten alamme. Niin — "Kotiniemi",
siinä kämpässähän se Osmokin asuu. Tiedätkö, Elli, että Osmo on
joukkueenjohtaja?