Meri eeltään esteensä raivaa,
oman voimansa mittaa ja lyö,
syvän tuskansa pohjia kaivaa,
salamoissa kun yhtyy yö.
Meri paasihin pärskyen pauhaa,
ylös hurjina hyrskyt soi,
meri saarilta ei saa rauhaa,
se ei tähtihin nousta voi.
Yhä uusia kuohuja kantain
kuni kruunuja kulmillaan j
ohi kaukaisten maiden ja rantain
meri laukovi laumojaan.
Sotasoittoon käy syöksyjen sarjat,
lyö laivat, mastot ja muut,
ne liehuu kuin leijonaharjat,
käy kalvolla tähdet ja kuut.
Maapalloll' ei mahtia, voimaa,
joka kahlein sun kytkeä vois,
sinä uhmasit taivaankin soimaa,
yhä rynnistät riemussa pois.
Sinun sointusi soittooni soivat,
sinun voimasi voimaan mun saa,
sinun taistosi tarmoa toivat,
jota ei voi lannistaa.
Sinä huuhdot mun mieleni hyrskyyn,
päämäärään mun voimasi vie,
vielä tahdon ma miehuuden myrskyyn,
on eessäni elämän tie.
Käy korkeena maininkis maine,
sinä kuohujen kruunupää,
kerran jäähtyvi loistoisin laine,
ja jäykäksi jäytää sen jää.
Minun uskoni uhkuu nyt verta,
minä taistelen taivaiden taa,
minä mittaan maata ja merta,
meri, soittoni seppele saa!
Uuraa, kesällä, 1919.