Kala-aittain hahmot häilyy
tuijotellen paatten eteen,
kuu käy taivaan lakeutta
heijastuen rantaveteen.
Sinimusta meri vyöryy,
matkaa maihin maininkina,
vaahdot välkkyy, syöksyt säihkyy
kimmaltain kuin sula tina.
Avaruuden aallokoilla
kultakeulahaaksi huopaa,
tulipisteet piiriin pyörii
pitkin kuisen kujan juopaa.
Vavetarhain verkot välkkyy
niinkuin hienot harsopoimut,
yllä taivaan keltarannan
heijaa päivän viime loimut.
Kuu käy niinkuin kummitellen,
niinkuin enne eessä taivaan
on kuin korkeet kuohut nousis,
henget huojuis aavelaivaan.
Seisoo synkkä, harmaa harju,
uhkaa hiiden halkeemasta,
vilkkuliekin leimut loistaa
korkeasta majakasta.
Yössä hiljaa uiskii miina
hirviönä hyrskysäässä,
puuntaa pää kuin hornan hehku,
syttyy surman sarvet päässä.
Kuuluu ryske, räiskähdellen
kalliohon miina paukkuu,
pirstoo paadet, somer sinkuu,
hyljekoirat kaukaa haukkuu.
On kuin tuska tuvat täyttäis,
hirmu-untaan huoneet häilyis,
aika seisois, mailma hukkuis,
kuu kuin suuri pommi päilyis.
Taas on hiljaa. — Kylä nukkuu. —
Luodot loistaa, välkkeet värjyy,
kuulle ulvoo hyljekoirat,
yö kun yltyy, meri ärjyy.
Suursaari, 1920.