"Miten vahvistat lupauksesi?"
"Oikean käteni verellä."
"Ja minkä merkin annat hänelle?"
"Lampaan."
"Tahdotko varmuudeksi maistaa hänen vertaan, jotta hänen verensä
sekaantuisi omaasi ja veljeysliitto tulisi ikuiseksi ja lujaksi?"
"Tahdon."
Samat kysymykset tehtiin Selimille ja samat lupaukset annettiin sillä
erotuksella vain, että Selim lupasi Kalululle pyssyn, jonka hän oli
tuonut mukanaan Ferodian leiristä.
"Tapahtukoon niin", sanoi Simba ja viilsi pienen haavan poikien
käsivarsiin. Kun veri alkoi tihkua, huusi hän: "Juokaa!", ja
nuorukaiset painoivat huulensa toistensa haavoja vasten ja imivät
pari pisaraa verta, jonka jälkeen juhlamenot päätettiin veljellisellä
syleilyllä. Lahjoja vaihdettaessa katselijat huusivat ja taputtivat
käsiä ja nuoremmat hyppivät ja tanssivat ilosta, niinkuin neekerien
on tapana.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan saapui seurue Katalambulan
kylään, missä Selim herätti suurta huomiota. Mutta Kalulu vei
Selimin sekä Simban ja Moton majaansa, missä arabialaispojat syvän
liikutuksen vallassa näkivät toisensa ja saattoivat tulkitta vaihtaa
ajatuksiaan.
Toiset jättivät heidät kahden. Simba ja Moto menivät omiin
majoihinsa, ja Kalulu lähti kertomaan Katalambulalle, mitä oli
tapahtunut.
Mutta Abdullah ja Selim eivät olleet kauan kahden, ennenkuin kuului
monien askelten töminää ulkopuolelta, ovi avautui ja Tifum Byah astui
sisään useiden sotilaiden seuraamana, joilla kaikilla oli keihäitä ja
ryhmysauvoja aseinaan.
"Kas, kas!" huusi Tifum nauraen pilkallisesti. "Karannut orjani, joka
on joutunut ansaan kuin shakaali! Tule, valkea orjani, seuraa minua!"
Ja hän astui askeleen eteenpäin ja laski kätensä Selimin olkapäälle.
"Ferodia, päällikkö, tahtoo nähdä sinut."
"Mutta nyt minä olen Kalulun veli", sanoi Selim ja koetti irroittua
toisen otteesta, "minä en ole enää orja."
"Sinäkö Kalulun veli, milloin sinä siksi tulit, senkin aasi!"
"Eilen, ja Kalulu rankaisee sinua, koska luvatta olet tullut hänen
majaansa."
"Saadaanpa nähdä. Sotilaat, viekää hänet Ferodian eteen!"
Selim vietiin vastuksestaan huolimatta Ferodian luo, joka istui puun
alla Katalambulan pihalla.
"Tässä karkuri on", sanoi Tifum pidellen Selimiä kiinni olkapäästä.
"Miksi sinä karkasit, koira?" huusi Ferodia ilkeämielisesti.
"Luulitko löytäväsi tien metsässä? Puhu!"
"Minä en ole mikään koira!" vastasi Selim vihan vimmoissaan,
ajatellen, että hän ehkä uudestaan joutuisi orjuuteen. "Itse olet
koira."
"Eiaa, eiaa, kuulkaa häntä", sanoi mielistelevä Tifum. "Orja häpäisee
päällikköä. Etkö tiedä, mitä sinä puhut, aasi?"
"Vaiti, lurjus!" huusi Selim vieläkin kiihoittuneempana. "Minä
uhmailen sinua, minä syljen sinuun! Sinä olet lokaa minun jaloissani.
Tee mitä tahdot minulle, päällikkö -- arabialaispoika ei nöyrry sinun
edessäsi!"
Selim lausui nuo sanat niin ylpeästi ja katkeraa halveksumista
osoittaen, että sekä Ferodia että Tifum vaikenivat hetkeksi. Mutta
pian he tointuivat hämmästyksestään.
"Kuulehan, Tifum", sanoi Ferodia kiivaasti, "kaada itsepäinen aasi
maahan ja piiskaa hänen selkänsä verille. Lyö, lyö, älä säästä häntä!"
Mutta Selim ei kuunnellut sen enempää. Tuskin Ferodia oli lausunut
julmat sanansa, kun beduiinin uinuva vastustushenki heräsi
nuorukaisessa. Hän löi Tifumia suoraan kasvoihin, niin että tämä
horjahti. Ja kevyesti juosten hän kiiruhti Katalambulan suurta majaa
kohti huutaen:
"Kalulu! Simba! Auttakaa! Kalulu! Simba!"
Hän oli ennättänyt kynnykselle, kun Tifum laski jälleen kätensä
hänen hartioilleen ja painoi hänet maahan täyttääkseen Ferodian
käskyn. Jäätävä kauhu valtasi Selimin. Samassa hän kuuli takaansa
raivonpurkauksen ja tunsi, että hänen hartioitaan pidellyt käsi
päästi otteensa.
Simba siinä lähestyi, ja Selim näki, miten hänen suojelijansa vartalo
kasvoi samoinkuin Kwikurun taistelussakin. Hän näki hänen valtavien
lihastensa paisuvan ja silmiensä säihkyvän kuin petoeläimen Ja
ennenkuin Selim ennätti pyytää häntä säästämään Tifumia, oli hän
tarttunut tähän kiinni ja heittänyt hänet ilmaan. Tifumin ruumis
sinkoutui kuin kanuunankuula muutamia sotilaita vastaan, jotka olivat
kiiruhtaneet apuun, ja paiskasi puolen tusinaa heistä maahan.
Ferodia, joka näki Simban jättiläishahmon kiiruhtavan valkean orjan
avuksi, otti keihäänsä ja lähestyi häntä. Mutta hän ei ollut koskaan
luullut kellään ihmisellä olevan sellaista voimaa, ja hänen keihäänsä
painui alas. Samassa saapuivat Kalulu, Katalambula ja Moto paikalle.
Vaikka Katalambula oli vanha, kykeni hän sittenkin esiintymään
kuninkaallisen ryhdikkäästi jos sikseen tuli, ja niinpä hän nytkin
pysähtyi keihäs kädessä Ferodian ja Simban eteen.
"Mitä tämä merkitsee, Ferodia?" kysyi hän levollisesti.
"Se merkitsee, oi Katalambula, että lähetin Tifumin etsimään valkeaa
orjaa, joka oli karannut metsään, ja että orja pakeni majaasi ja
Tifum kiiruhti hänen jäljessään. Ja sitten tuo mies tuossa tarttui
Tifumiin, ikäänkuin hän olisi ollut puupalanen, ja heitti hänet
sotilaita vastaan kaataen heidät kumoon."
"Kuka hän on? Ah, nyt muistakin, sehän on sen muukalaisen ystävä,
joka pelasti Kalulun Urorissa. Sinä olet hyvin voimakas."
Katalambula kääntyi sotilaitten puoleen, jotka Simba oli heittänyt
nurin ja kysyi, oliko kukaan heistä vahingoittunut. Yksi joukosta
sanoi, että hänen rintaansa koski, toinen valitti, ettei hän voinut
hengittää, erästä pyörrytti, ja eräällä toisella oli vatsavaivoja.
Tifum sanoi, että hänen koko ruumiinsa oli hellä, ja kaikki katsoivat
Simbaa kauhuissaan.
Ferodia astui nyt aivan rauhallisesti Selimin luo ja aikoi tarttua
häneen, mutta Kalulu asettui hänen eteensä jännitetty jousi kädessään.
"Pois tieltä, Ferodia!" sanoi hän. "Muuten minä, isäni Mostanan
haudan nimessä, lennätän nuolen sinun ruumiisi läpi."
"Mikä sinun on, poika?" kysyi Ferodia. "Eikö yksi valkea orja riitä
sinulle? Riistätkö minulta toisenkin, jonka otin vangiksi Olimalin
kylässä? Pois tieltä."
"Pois itse tieltä, sanon minä! Sinun orjasi on minun veljeni. Me
olemme maistaneet toistemme verta. Se, joka häpäisee häntä, häpäisee
minuakin, ja minä olen Kalulu, Katalambulan kasvatuspoika."
"No, pidä hänet sitten, mutta anna minulle toinen valkea orja", sanoi
Ferodia.
"Hänet sinä annoit isälleni, ja isäni antoi hänet minulle. Minulla ei
ole liiaksi valkeita orjia antaakseni ainoatakaan sinulle. Minulla on
vain yksi ainoa valkea orja, sillä tämä tässä on veljeni."
"Tämä on vääryyttä, Katalambula", sanoi Ferodia. "Valkeita orjia ei
pyydystetä joka päivä. Minun täytyy saada toinen heistä."
"Veljeysliiton lakeja ei saa rikkoa, Ferodia", sanoi Katalambula
lempeästi. "Kun Kalulu otti valkean orjan vangikseen, tuli hänestä
myös watutalainen, ja kaikki watutat ovat vapaita. Toisen pojan sinä
annoit minulle, ja minä annoin hänet Kalululle. Sinä tiedät, ettei
meillä ole tapana ottaa takaisin lahjojamme. Ota vastaan minulta sen
sijaan kolme wabenamiestä, ja solmi jälleen ystävyys Kalulun kanssa."
"Ei, ei", huudahti Ferodia vihoissaan, "sinä kohtelet väärin
miestä, joka on taistellut puolestasi ja tuonut sinulle niin paljon
rikkauksia. Minä menen pois ja sinä" -- hän kääntyi Kalulun puoleen
"kavahda minua, kotkansiipiä on leikattu ja jalopeuranpoikasia
kesytetty ennenkin. Ferodia on oman heimonsa herra."
"En pelkää sinua, Ferodia", sanoi Kalulu pilkallisesti. "Tiedän,
että olet ilkeä, ja vain isäni tähden sallin sinun lähteä täältä
koristamatta päälläsi kylämme porttia."
"Hiljaa, poika", varoitti Katalambula, "älä pahenna asiaa nenäkkäällä
puheellasi. Ja sinä, Ferodia, muista, että hän on vain lapsi. Mene
kotiisi, jos tahdot, ja rauha olkoon kanssasi."
Ferodia heitti vielä viimeisen uhkauksen Kalulun jälkeen, ja tunnin
kuluttua hän oli lähtenyt Katalambulan kylästä sotilaineen, orjineen
ja aarteineen kiehuen vihaa ja mieli kostonajatuksia täynnä.
Katalambulakin oli tyytymätön Kalulun käytökseen, mutta tämä, joka
tunsi hyvin vanhuksen, syleili häntä ja seurasi hänen mukanaan majaan.
"Oi, isäni ja setäni", sanoi hän, "etkö tahdo lausua ystävällistä
sanaa valkealle veljelleni? Eikö hän ole kaunis? Katso hänen
silmiään, ne ovat kuin nuoren antiloopin, kun se kauhuissaan katselee
metsästäjää. Puhu hänelle. Ajattelehan, että ilkeä Tifum löi häntä.
Hän hakkaisi minunkin pääni poikki, jos Ferodia käskisi."
"Vai olet sinä Kalulun uusi veli, kalpea poikani!" sanoi Katalambula
pysähtyen Selimin viereen.
"Kalulu on ollut kovin hyvä minulle", vastasi Selim kiitollisena,
"hän on suvainnut nimittää minua veljekseen."
"Niin, Kalulu on hyvä poika", sanoi Katalambula, "hän rakastaa vanhaa
kuningasta. Hänellä on lämmin sydän niitä kohtaan, joista hän pitää,
mutta hän on kuuma kuin tuli, jos joku asettuu häntä vastaan. Varo
ettei hän suutu sinuun ja lyö sinua", lisäsi hän hymyillen ja astui
edemmäksi.
"Oi isä", kuiskasi Kalulu, "etkö näe, että hän on alasti, hän on
arabialaispäällikön poika eikä ole alastomuuteen tottunut. Sinulla
on paljon kankaita. Etkö tahtoisi antaa hänelle jotain, millä hän
peittäisi itseään?"
"Miksi hänen pitäisi niin tehdä? Hän näyttää puhtaalta ja siistiltä
ilmankin. Hän ei ole tyttö. Jos minulla olisi yhtä valkea iho kuin
hänellä, niin kylläpä tahtoisin sitä näyttää", vanhus vastasi nauraen.
"Mutta hän häpeää olla alasti, isä; hänen kansansa jäsenet ovat
pukeutuneet päästä jalkoihin saakka. Heillä on kirja, jonka
taivaanhenki on kirjoittanut, ja siinä sanotaan, etteivät he saa olla
alasti."
"Tee niinkuin tahdot, anna hänelle neljä dotia kangasta, ja hän
pukeutukoon kiireestä kantapäähän saakka, jos hänen tekee mielensä,
vaikka minusta se on mieletöntä."
"Sinä olet kovin hyvä, isä", huudahti Kalulu ja hyppäsi ilosta.
"Niin, kyllä minä tiedän -- varsinkin kun sinä saat tahtosi läpi.
Mutta menehän nyt, olen väsynyt ja uninen."
Kalulu meni varastohuoneeseen ja otti sieltä luvatun kangaspalan
lähtien sitten majaansa, jossa hän tapasi Simban, Moton ja pojat.
Mainitsematta mitään lahjastaan hän kysyi Selimiltä, mikä kirja se
oli, josta hän edellisenä päivänä oli kertonut.
"Se on koraani", Selim vastasi, "ja pyhä mies Muhammed on sen
kirjoittanut. Taivaanhenki lähetti hänet opettamaan ihmisiä, jotta
he tulisivat hyviksi ja pääsisivät onnen maahan, jota nimitetään
paratiisiksi."
"Elääkö Muhammed vielä?" kysyi Kalulu.
"Ei, hän on ollut jo kauan, kauan kuolleena. Enemmän kuin sata
kuningasta on elänyt Ututassa sen jälkeen kun Muhammed -- ei Mummed
kuoli."
"Entäs missä on paratiisi? Olenko minä hyvä? Pääsenkö minä sinne?"
kysyi Kalulu hymyillen.
"Paratiisi on kaukana, pilvien tuolla puolen. Ei kukaan pääse sinne,
jollei hän usko Allahiin, Muhammediin ja koraaniin."
"Minne minä sitten kuoltuani joudun?"
"Jos kuolet ennenkuin olet tullut oikeauskoiseksi, tulet paikkaan,
joka on valmistettu niille, jotka eivät eläissään ole saaneet oppia
totuutta. Se on kaukana paratiisista."
"Hm! Siellä ei siis ole yhtä hyvä olla kuin paratiisissa?"
"Ei."
"Taivaanhenki on paha", sanoi Kalulu, "hän lähettää pyhän miehen
vaikeitten luo ja valmistaa heille paratiisin. On helppo uskoa, kun
tietää mitä pitää uskoa. Mutta mustien luo ei tule pyhää miestä, ja
siksi he ovat tietämättömiä ja heidät lähetetään pahaan paikkaan. Se
on väärin. Minä en välitä taivaanhengestä enkä tahdo kuolla."
Selim ei tahtonut herättää Kalulun vihaa vielä suuremmassa määrässä,
vaan vaikeni, ja toinen jatkoi:
"Mutta sanohan minulle, mistä johtuu, että te ette kulje alasti
niinkuin me?"
"Hyvä kirja sanoo, että häveliäisyys vaatii peittämään ruumiinsa.
Eläimet, linnut, kalat ja koko luonto on puettu, miksi ei siis
ihminenkin?"
"Niin, Selim, sinun ei tarvitse hävetä niin kauan kuin olet minun
luonani. Minulla on vaatetta sinulle ja Abdullahille. Olenko minä nyt
hyvä ja pääsenkö nyt paratiisiin?"
"Sinä olet hyvä, Kalulu, ja saat kaikkea hyvää osaksesi, kun muutut
oikeauskoiseksi", vastasi Selim ihastuneena ja kiitollisena Kalulun
hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. "Oi, Abdullah, nyt me olemme
taaskin arabeja ja oikeauskoisia."
Selim ja Abdullah olivat ylen ihastuneita saadessaan kääriytyä
puhtaihin vaatekappaleihin ja panivat niihin paljon enemmän arvoa,
kuin kultakirjailtuihin vaatteisiinsa Sansibarissa.
"Ja kun me nyt kaikki olemme iloisia", sanoi Kalulu, "niin ehdotan,
että huomenna soudamme Liemba-jokea alas metsästämään virtahepoja
ja krokotiilejä ja samoilemaan sitten metsään, joka on monta
penikulmaa etelämpänä sitä metsää, josta me löysimme sinut, Selim, ja
pyydystämme siellä norsuja."
Selim ja Abdullah olivat hyvin tyytyväiset ehdotukseen, ja seuraavana
päivänä aamunkoitteessa he lähtivät matkaan apunaan kaksi soutajaa,
jotka kantoivat veneen airoja. Kaikki olivat varustaneet mukaansa
pyssyjä ja keihäitä.
Tultuaan joen rantaan kävivät Kalulu, Selim ja Abdullah veneen perään
istumaan, ja Simba, Moto sekä molemmat soutajat työnsivät veneen
keskelle jokea ja ryhtyivät laulaen soutamaan.
Tämä matka, jolloin poikien ei tarvinnut tehdä muuta kuin istua
alallaan ja nauttia luonnosta, miellytti heitä paljoa enemmän kuin
karavaanimarssit. He katselivat ihastuneina ruskeaa virtaa sekä
pieniä vaahtolaineita kanootin leveän kokan edessä. Tiheä kaislikko
ja bamburuo'ot reunustivat joen rantoja, ja silloin tällöin kuului
loiskahdus jonkun venettä säikähtäneen unisen krokotiilin kadotessa
veteen. Siellä täällä kasvoi jättiläispuita, joiden rungoista
watutalaiset kovertavat kanoottinsa. Kuulanmuotoisia, ruskeita majoja
korkeine aitauksineen kohosi rannoilla, ja viljavainiot huojuivat
lempeän tuulen hengessä.
Molemmat pojat nauttivat täysin määrin ja toivoivat vain, että tätä
oloa kestäisi kunnes he pääsisivät taas kotiinsa, ja kun heidän
katseensa kohtasivat toisensa, arvasivat he toistensa ajatukset, ja
suuria kyyneleitä vierähti pitkin heidän poskiaan.
Puolipäivän tienoissa he nousivat maihin saaren rantaan levätäkseen
ja syödäkseen siellä, ja tuskin he olivat lopettaneet ateriansa,
kun kuului käheää, kumeaa karjuntaa. Kaikki kiiruhtivat rannalle
ja näkivät kokonaisen parven virtahepoja, jotka virkistäytyivät
kirkkaassa vedessä juuri sillä kohtaa, missä joki teki polvekkeen.
"Yksi -- kolme -- viisi virtahepoa!" huusi Kalulu. "Tästäpä tulee
erinomainen pyynti! Osaatko uida, valkea veljeni?" kysyi hän
Selimiltä. "Osaan. Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että jollet osaisi, olisi sinun parasta jäädä rannalle.
Osaako Abdullah uida?"
"Osaan", vastasi Abdullah puolestaan. "Menkäämme siis heti
kanoottiin. Malttakaa, on parasta, että laskette vaatteenne
olkapäiltänne alas ja kääritte niiden liepeet lanteitten ympärille.
Voi näet sattua, että virtahevot ahdistavat venettä, niin että se
kaatuu. Jos niin kävisi, sukeltakaa pohjaan ja uikaa veden alla
saareen, sillä virtahepo, joka saa kiinni ihmisen, puraisee hänet
helposti kahtia. Nyt ne tulevat virtaa ylöspäin. Odotetaan tässä,
kunnes ne ovat hiukan meidän yläpuolellamme, sitten voimme karata
niiden kimppuun, ymmärrättekö?"
Kaikki nyökkäsivät päätään ja seurasivat Kalukin mukana kanoottiin.
Simba ja Moto tarttuivat airoihin, jota vastoin molemmat soutajat,
jotka olivat taitavia harppuunanheittäjiä, asettivat aseensa kuntoon
hyökätäkseen ensimmäisen elukan kimppuun, joka lähestyisi heitä.
Nuo harppuunat olivat samanlaisia kuin hylkeenpyytäjien, joskaan
eivät yhtä teräviä ja hyvintehtyjä. Pitkän, raskaan kartun kapeampaan
päähän oli kiinnitetty leveä, terävä keihäs sekä pitkä nuora.
Virtahevot olivat suuria, leveäniskaisia otuksia, jotka mitään vaaraa
pelkäämättä kohosivat vedenpintaan hengittämään, jolloin melkein
niiden koko pää ja kaula tuli näkyviin. Kaula oli punaisenkeltainen
väriltään, samoinkuin iho silmien ja korvien yläpuolella. Pää oli
hevosen pään muotoinen, silmät olivat tuliset, korvat lyhyet ja
ulospistävät ja kaula kaareva. Kuono sensijaan muistutti pikemmin
härän turpaa.
Varomattomat eläimet sukelsivat veden alle ja tulivat taas esiin
veneen läheisyydessä, ja kun ne olivat aivan sen edessä, antoi Kalulu
lyhyen käskyn. Simba ja Moto soutivat keskelle virtaa, ja toinen
harppuunanheittäjistä seisoi valmiina käsi ojossa.
Kokonaisen minuutin hän seisoi siten, ja kaikkien katseet ilmaisivat
suurinta jännitystä, kun yksi jättiläiselukoista kohotti päätään
ja sai samassa harppuunan niskaansa, niin että sen veri pirskahti
suihkuna ilmaan.
Haavoittunut eläin mylvi ja potki niin että vesi vaahtosi, ja
samassa alkoi virta viedä kanoottia vinhaa kyytiä alaspäin. Ja
kun vauhti hiljeni, huusi harpuunanheittäjä: "Soutakaa takaisin,
soutakaa takaisin!" ja heitti veteen tyhjän kurpitsapullon, johon oli
kiinnitetty nuoran pää.
Simba ja Moto alkoivat soutaa, mutta se oli myöhäistä, he tunsivat
miten kanootti suorastaan nostettiin ilmaan, niin että miehistö
kiepsahti laidan yli veteen ja kanootti kellahti kumoon.
Kaikki olivat nousseet pystyyn kanootin kallistuessa, ja totellen
Kalulun neuvoa Selim ja Abdullah sukelsivat pohjaan ja uivat veden
alla saaren rantaa kohti.
Hetken aikaa haavoittunut virtahepo oli yksin taistelutantereella,
mutta sitten se vaipui pohjaan hirveästi huohottaen ja pärskyen.
Heti sen jälkeen pisti Selimin pää esiin vedestä noin kahdenkymmenen
kyynärän päässä onnettomuuspaikalta, ja pian toisetkin keräytyivät
saaren rantaan. Kalululla ja soutajilla oli keihäät tallella, ja
Simballa ja Motolla pyssynsä sekä puukot vyöllään. Vain Abdullah
oli vielä parin metrin päässä rannasta, ja toiset huusivat hänelle
kehoittaen häntä kiiruhtamaan. Mutta samassa kun Simba ojensi hänelle
pyssynsä, jotta hän tarttuisi siihen kiinni, vääntyivät pojan kasvot
kauhusta ja kuului kimeä huuto, joka vaikeni kuitenkin heti, kun
ruskea, porehtiva vesi huuhteli pojan pään ylitse.
Lyhyen hetken kaikki seisoivat kivettyneinä, kunnes Kalulu lausui
kauhuaherättävän sanan "mamba!" -- krokotiili.
Simba ja Moto vetivät syvään henkeään, ja Selim vaikeroi: "Pelastakaa
Abdullah!"
Tätä pyyntöä oli turha lausua, sillä Kalulu oli jo riisunut märän
vaatteen lanteiltaan, taittanut keihäänkärjen varresta ja se
kädessään hyökännyt pää edellä veteen. Ja tuskin Kalulun pää oli
kadonnut veden alle, kun Simba ja Moto, suuret veitset kädessä,
sukelsivat samaten joen pohjaan, jonka jälkeen veden kalvo oli hetken
aikaa tyynenä.
Selimistä, joka seisoi kädet ristissä rannalla, tuntui
iankaikkisuudelta ennenkuin ruskea vesi taaskin alkoi poreilla ja
muuttua punaiseksi. Sitten näkyi krokotiilin pyrstö, joka pärskytti
vettä vaahdoksi, ja Abdullahin ruumis, jonka miehet kantoivat
rannalle. Kalulu kannatti pojan selkää, ja Simba ja Moto nostivat
ruumiin nurmelle. Kalulu irroitti kamelinkurjensulat otsavanteestaan
ja väänsi vettä pitkistä palmikoistaan.
"Tällä kertaa ei mamba saanut orjaani, Abdullahia, Selim!" hän sanoi
riemusta nauraen.
"Oi, miten rohkea ja hyvä sinä olet, Kalulu!" huudahti Selim
syleillen sankaria. "Kaksi kertaa olet pelastanut minun henkeni, ja
nyt sinä riistit Abdullahin hirveän krokotiilin kidasta. Miten voin
kiittää sinua, Kalulu? Miten voin kylliksi ylistää sinua?"
Ja Kalulu vastasi, että hän rakasti kaikkia arabialaisia Selimin
vuoksi ja että hän sentähden tunsi myös hellyyttä Abdullahia kohtaan.
He lähtivät nyt yhdessä Abdullahin luo, joka makasi yhä tajuttomana,
ja huomasivat, että krokotiili oli tarttunut häntä jalkaan polven
yläpuolelta ja purrut siihen syvän haavan.
"Miten sinä keksit krokotiilin?" kysyi Selim huvittuneena.
"Minä hyppäsin veteen juuri sille kohdalle, minne näin ystäväsi
uppoavan ja jouduin suoraan krokotiilin selkään", kertoi Kalulu.
"Peto oli jo päästänyt irti Abdullahin jalan ja laskeutunut hänen
ylitseen mutaan. Kun se tunsi, että minä olin sen selässä, kääntyi se
päästämättä silti irti saalistaan. Vedessä oli kovin tukahduttavaa,
eikä minulla ollut aikaa odottaa mitä peto aikoi tehdä. Minä
tunnustelin sen etujalkoja ja pistin sitä keihäälläni. Kun keihäs
vajosi elukan sydämeen, unohti se Abdullahin ja alkoi pärskyttää
pyrstöllään. Minä päästin keihään irti, tartuin Abdullahia jalkaan
kiinni ja kohosin vedenpintaan. Siten se kävi."
"Ja mitä sinä teit, Simba?" kysyi Selim ystävältään "Kun sukelsin
veden alle, tartuin Moton käteen, ja seuraavassa hetkessä sain kiinni
krokotiilin toisesta jalasta, ja Moto toisesta. Ja vaikka peto
sätkytteli hirveästi vastaan, pistin sitä veitselläni moneen kertaan,
niin että sisälmykset vuotivat ulos, kun se ui pois. Enpä luule, että
tämä krokotiili toista kertaa enää vahingoittaa Abdullahia."
"Luuletko, että Abdullah pian virkoaa?"
"Luulen kyllä", sanoi Simba, "hän on vain niellyt hiukan liiaksi
vettä, ja hän pyörtyi tuskasta. Katsohan, hän hengittää ja avaa
silmänsä."
Abdullah oli pyörtynyt, ja siksi krokotiili päästi hänet niin pian
irti. Kun hän nyt avasi silmänsä, veti hän syvään henkeään ja kysyi,
missä hän oli, tahtoen kuulla enemmän tapahtumasta. Hän aikoi nousta
pystyyn suudellakseen pelastajansa jalkoja, mutta Kalulu kumartui
sen sijaan hänen puoleensa ja syleili poikaa, ja Abdullah sai tyytyä
suutelemaan vain hänen otsaansa.
Soutajat lähetettiin etsimään venettä, ja he löysivät sen saaren
toisesta päästä sekä sen läheltä kurpitsapullon, jota oli käytetty
harpuunan kohona. He huusivat ääneen ilosta. Kalulu, Simba ja Moto
kiiruhtivat paikalle ja vetivät yhteisin voimin kuolleen virtahevon
matalikolle, ja sitten he kiiruhtivat täyttämään kanoottinsa
mehukkaalla lihalla, jolle Keski-Afrikan heimot panevat suuren arvon.
Haavoittunut Abdullah nostettiin sitten veneeseen, ja äänekkään,
riemuitsevan laulun kajahdellessa he soutivat kotiin ja saapuivat
sydänyön aikana Katalambulan kylään.