Auringon nousuun ei enää ollut monta hetkeä. Linnut lauloivat
riemukkaasti uuden päivän ylistystä, ja tienviereisellä niityllä
liiteli ohuita sumukaistaleita. Kauempana, punaisen ladon kohdalla ne
näyttivät keinuvalta keijujen utupiiriltä.
Hannes Borg palasi Kuuselasta saattamasta Aino Vanajaa.
Hän istui ajoneuvoissaan unelmiin vaipuneena. Höllästi hänen kätensä
pitelivät ohjia, mutta tie oli tuttu Toverille, ja se juoksi omin
päin vinhaan kotia kohti.
Hannes Borg tunsi, että hänen sisällään oli tapahtunut suuri ja
ihmeellinen muutos: hän rakasti voimakkaasti ja syvästi. Aino
Vanajan valoisa ja nuorekas kuva päilyi hänen mielessään: solakka,
joustava varsi... kullankeltainen tukka, oikealle ohimolle valuva
kiharatöyhtö... ruiskukansiniset silmät, joiden ilmeet ihmeellisesti
vaihtuivat tunnevivahduksien mukana.
Hän tunsi samantapaista elämänriemua kuin ylioppilasvuosina,
jolloin mieli aukeni kauneudelle ja elämä hymyili edessä suurena,
koettelemattomana, mutta täynnä kiehtovia lupauksia ja suloista hymyä.
Hän saapui niityn laidassa olevan punaisen ladon kohdalle. Aurinko
nousi paraikaa ja kultasi hänen kotinsa. Kuinka hän sitä nyt rakasti,
hänestä tuntui, kuin olisi se käynyt hänelle entistään kalliimmaksi.
Kaikki nukkuivat vielä Koivukoskella. Ainoastaan Rob Roy oli
valveilla ja riensi häntäänsä heiluttaen herraansa tervehtimään.
Hannes Borg riisui hevosen valjaista ja päästi sen niitylle syömään.
Hän oli niin pirteä, ettei häntä haluttanut vielä lähteä levolle...
niin, tokko hän yleensä panisi maata ollenkaan? Olihan yö jo ohi ja
oli valjennut kultainen päivä täynnä ihanuutta ja uutta elämää.
Hän meni puutarhan kautta rannalle. Kukkalavojen kastepisarat
kimmelsivät jalokivillä ja lennättivät hänen sieraimiinsa tuoksujaan.
Rob Roy seurasi isäntäänsä ja meni hänen kanssaan veneeseen. Hannes
Borg souti järven vastakkaiselle rannalle ja nousi näköalakalliolle.
Kaukaa havumetsän takaa pisti esiin Kuuselan kartanon torni. Siellä
asui hän, jonka valoisa kuva täytti Hannes Borgin mielen ja jonka
muisteleminen sai hänen povensa rajusti sykähtelemään. Ja tämä uusi
tunne oli puhjennut selvänä ja voimakkaana hänen tietoisuuteensa
kuluneen yön kemuissa.
Sanomaton hellyys täytti hänen sydämensä, tuo yksinäinen mies tunsi
onnentarvetta, elämäntoverin kaipuuta, hän, joka luuli aikoja sitten
kuolleensa sellaisille tunteille. --
Hän tunnusti itselleen, että hän yksinomaan Aino Vanajan tähden
oli lähtenyt noihin kemuihin, jotka hänelle olivat olleet
vastenmieliset... nähdäkseen miten Eversen suhtautui tuohon nuoreen
naiseen, niin, suorastaan peläten tuon häikäilemättömän miehen
vaikutusta. Ja nyt hän sen tiesi: hänellä oli kilpailija, vaarallinen
kilpailija, joka kaikkea uhmaillen ajoi takaa hetken nautintoa
ja huumausta. Olihan Hannes Borg jo neljänkymmenen viiden vuoden
ikäinen, mutta luuli olevansa hyvin säilynyt... ei vielä harmaata
hiusta ohimoilla. Lisäksi hän oli nuori mieleltään ja elinvoimainen.
Mutta Eversen oli seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi, pitkä,
pulska mies, ja täynnä niitä ominaisuuksia, jotka häikäisevät ja
kiihoittavat naisia. Hän oli komea sotilasunivormussaan, rikas
ja tuhlailevan antelias. Saattoiko Hannes Borg toivoa voittoa
tämän miehen kilpailijana? Ainakin täytyi yrittää. Hän tiesi,
että Eversenin pyyteet olivat rajuja, mutta ohimeneviä, että hän
katkottuaan uuden kukkasen oli hakeva itselleen uutta aistien
kiihoitusta. Hannes Borg taas tunsi, että hänen kiintymyksensä oli
syvä ja luja, siihen näytti sisältyvän hänen loppuelämänsä onni
tai onnettomuus, ja hänen täytyi ryhtyä taisteluun loitontaakseen
Eversenin tuosta nuoresta naisesta. Mutta miten? Pyytääkö Aino
Vanajan kättä? Hänen luontainen ujoutensa sai hänet heti hylkäämään
tämän keinon. -- Kosia niin lyhyen tuttavuuden jälkeen -- ollenkaan
tietämättä mitkä tuon nuoren neidon tunteet häntä kohtaan olivat.
Ja lisäksi sukelsi hänen mielensä syvyydestä esille muisto
aikaisemmilta vuosilta -- hairahdus ja synkkä naiskohtalo, johon
hän, joskin epätahallisesti, oli antanut ensi sysäyksen. Ja vaikka
tuo syvälle vajonnut nainen, jonka hän kaikesta huolimatta oli
tarjoutunut ottamaan vaimokseen, jo oli kuollut, itse tuon suhteen
synkeys oli jäljellä, painaen hänen omaatuntoaan. Ja hänen ja tuon
naisen poika, tuo rappiolle joutunut nuorukainen, missä hän nyt
olikaan, mitä hänestä oli tullut senjälkeen kun Hannes Borg oli
turhaan koettanut häntä kohottaa ja siveellisesti kasvattaa, ja
sittenkuin hän oli kotoaan karannut? Saattoiko hän, Hannes Borg,
tämän entisyytensä painamana astua tuon viattoman nuoren naisen
eteen ja pyytää hänen kättänsä? Ei ainakaan tunnustamatta tuota
entisyyttään. Miten tuo nuori nainen silloin oli suhtautuva häneen...
ja saattoiko hän häntä rakastaa?
Nämä ristiriitaiset ajatukset olivat himmentäneet Hannes Borgin
äskeisen riemun. Mutta olihan tuo riemun hetki, vaikkakin lyhyt,
ollut kaunis ja kirkas.
Hän palasi kotiin, tunsi raukeutta, riisui hännystakkinsa, heittäytyi
salin isolle mahonki-sohvalle ja vaipui unenhorrokseen.