Louhivuori, Eversenin komea kartano, kohosi Louhijärven ylhäisellä
rannalla. Mitä avarin näköala avautui siitä saaririkkaalle järvelle
ja ympäröiville viljelysmaille.
Kapteeni Julius Eversenin isoisä, Adam Eversen, oli tullut Suomeen
köyhänä, mutta ahkerana ja kyvykkäänä koneenkäyttäjänä. Hänen oli
onnistunut koota itselleen pieni omaisuus, jonka jätti perinnöksi
pojalleen, Sören Eversenille. Tämä, joka ei isältään perinyt
ainoastaan varoja, vaan myös hänen tarmonsa ja yritteliäisyytensä,
oli perustanut pienen paperitehtaan, jota myöhemmin laajensi ja jonka
vuorostaan jätti perinnöksi pojalleen Juliukselle. Pääasiallisesti
siitä johtuivat kapteeni Julius Eversenin tulot, joita hän
ruhtinaallisen suurenmoisesti tuhlaili.
Eversenin odotettujen kemujen ilta oli viimeinkin tullut. Paljon oli
niistä pitäjällä puhuttu, ja vallan mahdottomia oli kerrottu niitä
varten tehdyistä valmistuksista.
Vieraita oli kutsuttu runsaasti, sekä pitäjäläisiä että
helsinkiläisiä. Viimemainittujen joukossa oli vanha parooni
von Stackelbom, Eversenin kaupunkilaisia juomatovereita,
elähtäneisyydestään huolimatta ryhdikäs ja hännystakkiaan
moitteettomasti kantava entinen upseeri. Pitäjän väestä olivat
huomattavimmat kirkkoherran, kappalaisen, tohtorin, apteekkarin
ja maanmittarin perheet, aviopuolisot Forsgrén ja neiti Vanaja.
Hannes Borg oli niinikään saapunut, mutta Elisabet oli häntä myöten
lähettänyt kiitoksensa ja pyytänyt sanoa saaneensa esteen. Keskellä
juhlapukuisia vieraita pisti räikeästi silmään kauppias Herhilä.
Hänellä oli yllään smoking-takki, tummansiniset sheviotti-housut,
valkoiset liivit, vaaleanpunainen kravatti ja jalassa ruskeat kengät.
Paroni von Stackelbom, joka vanhan tapansa mukaan kapteeni Eversenin
kanssa puhui ranskaa, varsinkin silloin, kun ei tahtonut, että muut
häntä ymmärtäisivät, rypisti nenäänsä nähdessään kauppias Herhilän
ja sanoi Eversenille: "Comme il est drôle ce bonhomme-là!" Eversen
selitti, että hän tehtaansa asioissa oli ollut vähän tekemisissä
kauppias Herhilän kanssa, ja ettei hän valitettavasti ollut voinut
jättää häntä kutsumatta.
Iso sali oli juhlaa varten erityisesti koristettu. Keskeltä kattoa
riippuvasta vanhasta kristallikruunusta lähtien oli pingoitettu
valkoisia silkkinauhoja säteittäin yli katon seiniin asti. Näihin
nauhoihin oli kiinnitetty tummanpunaisia ruusuja. Ruusukoristusta oli
muutenkin tuhlaillen käytetty. Olihan puutarhan terasseilla ruusuja
loppumattomat varastot.
Alkoholikiellosta huolimatta oli taloon hankittu melkoiset määrät
juomatavaroita, ja jo kemujen alussa vuoti laseihin runsaasti jaloja
viinejä.
Kun tuliaismaljat oli juotu, ehdotti isäntä, että lähdettäisiin
katsomaan Louhivaaran kartanon nähtävyyksiä, puistoa, ruusutarhaa,
uutta hevostallia, kasvihuonetta, y.m. Jo matkan päästä tuntui
ruusuterasseilta vahva tuoksu. Läheltä se oli huumaava. Talli,
Eversenin hartaimman huolenpidon esine ja ylpeys, oli vieraiden
mielestä suuremmoinen. Permanto oli sileä ja puhdas kuin salin
lattia. Kiiltävät, hyvin syötetyt hevoset, joiden joukossa kalliita
kilpajuoksijoita, seisoivat itsetietoisina kahden puolen pitkää
keskikäytävää olevissa pilttuissaan, eivätkä ollenkaan näyttäneet
hämmästyvän, kun talli vierasten sisään astuessa sähköllä valaistiin
häikäisevän kirkkaaksi.
Kun lopuksi oli käyty kasvihuoneessa, jossa Eversen muun
muassa englantilaisten ylimysten tavoin kasvatti harvinaisia
kämmekkä-lajeja, palattiin sisälle. Useat vieraista imartelivat
Everseniä sen johdosta, mitä oli nähty, ja joku mainitsi, että tästä
uudenasuisesta Louhivaarasta sai käsityksen ruhtinaallisten hovien
komeudesta.
Kapteeni Eversen oli säkenöivän henkevä ja kohtelias isäntä, hovimies
kiireestä kantapäähän. Emännän tehtäviä hoiti talossa leskirouva
Agathe Wigge, Eversenin "serkku", neljänkymmenen vaiheilla oleva
nainen, hyvin hienosti puettu ja vielä hyvin kiehtova.
Eversen alotti hänen kanssaan juhlan tanssiosaston.
Hannes Borg oli liittynyt Forsgrénin perheen seuraan, ja hänen
huomionsa kiintyi Aino Vanajan pukuun. Se oli tehty vaaleanpunaisesta
harsokankaasta. Useimmat muut naiset olivat silkissä, mutta Aino
Vanajan yksinkertaisen aistikas hame oli Hannes Borgin mielestä
pukevampi kuin kaikki muut. Se päästi hänen solakan vartalonsa
sopusuhtaiset viivat täysiin oikeuksiinsa. Ja Hannes Borg totesi,
että vaikka Aino Vanaja ei ollutkaan mikään säännöllinen kaunotar,
hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli vastustamatonta suloa ja
nuorekasta viehätystä.
Kun Eversen "serkkunsa" kanssa oli avannut tanssikemut, hän riensi
Aino Vanajan luo ja tanssi hänen kanssaan kauan. Hannes Borg seurasi
heidän tanssiaan, ja hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että he
olivat komea pari. Mutta heti kun Eversen oli pyytänyt Aino Vanajaa
tanssimaan, oli Hannes Borgissa herännyt epämääräisen tuskallinen
tunne, jota hän ei voinut itselleen selvitellä. -- Aikookohan tuo Don
Juan pyydystää tämänkin nuoren naisen pauloihinsa? näin hän sitten
ajatteli.
Hannes Borg, joka ei osannut uudenaikaisia tansseja, vetäytyi herrain
huoneeseen, missä juomingit olivat täydessä vauhdissa. Innokkain
Bakkon palvelija oli kauppias Herhilä. Hän kaatoi ahkerasti viiniä
lasiinsa, jonka viipymättä tyhjensi yhdellä siemauksella.
Hänen heikkoutensa oli esiintyä herrasmaisesti ja pyrkiä "lähempään
tuttavuuteen" herrassäätyisten henkilöiden kanssa. Hän ei kuitenkaan
kehdannut itse suorastaan ehdottaa "arvonimien poisheittämistä".
Mutta kautta rantain hän huomautti, että muut sen tekisivät ja
että se hänelle olisi ollut mieluisaa. Ja tässä tarkotuksessa hän
eri henkilöille kertoi, kuinka vanha kirkkoherra-vainaja oli ollut
harvinaisen ystävällinen, oikein "kansan mies", ei yhtään ylpeä. Hän
seurusteli hänen, kauppias Herhilän, kuin vertaisensa kanssa ja oli
heti alussa pitäjään tultuaan ehdottanut lähempää tuttavuutta. Eikä
hän pitänyt siitä, että häntä "karahteerattiin veljeksi"; _sinuksi_
häntä muitta mutkitta täytyi sanoa.
Huolimatta tästä viittailusta, ei kukaan näyttänyt olevan halukas
seuraamaan kirkkoherra-vainajan esimerkkiä.
Herhilä teki nyt toisenlaisen hyökkäyksen, suunnaten sen Hannes
Borgiin. Imarteleva hymy huulilla hän virkkoi:
-- Kirkkoherra puhui tässä eräänä päivänä arvostelulautakunnan
kanssa, johon minäkin kuulun, ja hän arveli, että voisimme hyväksyä
sen teidän sisarentyttärenne alttaritaulun. Ja kun niin valistunut
mies kuin meidän kirkkoherramme on sitä mieltä -- Herhilä kohotti
tässä ääntään ja katsoi merkitsevästi kirkkoherraan -- niin emme
mekään pane vastaan. Niin että maalatkoon vaan sen taulun valmiiksi,
kyllä rahat sitten heti maksetaan.
-- On hyvä, huomautti Hannes Borg, että arvostelulautakunta
kirkkoherran vaikutuksesta on asettunut näin järkevälle kannalle.
-- Se on hauskaa, jatkoi Herhilä, että näin suuri taiteentuntija
on samaa mieltä kuin kirkkoherra. Ja tämän asian päälle kannattaa
kilistää laseja ja juoda maljat pohjaan, sillä olemmehan me jo sangen
vanhoja tuttavia...
Hannes Borg ymmärsi yskän, mutta ei ollut halukas juomaan
veljenmaljaa, kilisti lasiaan ja kasteli hiukan huuliaan.
Herhilä oli ilmeisesti hyvin pettynyt ja siirtyi maanmittari
Haaviston luo paremman onnen toivossa.
Juomahuoneessa oli ilma ummehtunut ja läkähdyttävän tupakansavun
täyttämä. Hannes Borg poistui sieltä ja palasi saliin. Siellä
paraikaa taukosi tanssi, ja parit hajaantuivat eri tahoille,
mitkä istumaan salin rococo-sohville ja nojatuoleihin, mitkä
isolle kuistikolle ja puutarhaan. Aino Vanaja kulki käsi Eversenin
kainalossa, ja molemmat istuutuivat kuistikolle, lähelle lasiovea.
Hannes Borg aikoi mennä puutarhaan, mutta kuistikon ovella pidätti
häntä hetkeksi maanmittarin rouva Haavisto, hienosti puettu ja
arvonsa tunteva nainen. Hän uhkui paheksumista ja sanoi puoliääneen
Hannes Borgille:
-- Tietääkö tohtori, että minä ja moni muu tämän pitäjän rouvista
olisimme odottaneet sellaiselta hovimieheltä kuin kapteeni Eversen
hieman ritarillisempia seurustelutapoja. Sillä onhan täällä muitakin
tanssitaitoisia neitosia kuin tuo neiti Vanaja. Vaan kerran
tanssittuaan muutamien muiden kanssa, ei kapteeni Eversen suvaitse
kunnioittaa heitä katseellakaan. Ja mikä on tuo neiti Vanaja?
Tuntematon suuruus, konttorineiti jostain maaseutukaupungista...
Hannes Borg huomautti tähän ohimennen:
-- Kapteeni Eversenilla on tunnetusti kaikessa oma päänsä ja makunsa.
Ja hän siirtyi kuistikolle.
Eversen istui hyvin lähellä Aino Vanajaa, ja Hannes Borg, joka
oli asettunut kuistikon sohvalle vilvoittelemaan, kuuli selvästi
kapteenin soinnukkaan äänen.
-- Te tanssitte jumalaisesti, neiti Vanaja, hän huudahti. Liikkeenne
ovat harvinaisen sulavat ja ruumiinne niin joustava, että se kykenee
ilmaisemaan pienimmätkin tunneväreenne. Sanoitte, että aiotte ruveta
näyttelijättäreksi. Minä puolestani kehoitan teitä antautumaan
taidetanssin alalle. Tätä alaa varten teillä on kaikki edellytykset,
ja kauniille ja etevälle tanssittajattarelle on tätä nykyä koko
maailma avoinna. Onhan se kieli, jota hän esiintyessään puhuu,
kansainvälinen.
Hannes Borgissa heräsi hänen kuullessaan tätä houkuttelevaa puhetta
omituinen levottomuus, ja hänen teki mieli astua esiin ja vastustaa
Everseniä. Mutta luontainen ujous ja vastenmielisyys sekaantua toisen
puheeseen hänet siitä pidätti.
Eversen oli innostunut ehdotukseensa ja jatkoi hiukan hengästyneenä:
-- Näin kerran Wienissä esiintyvän tanssijatar Grit Hegesan. Te
olette hänen näköisensä, tai hänen kasvonsa vivahtavat teihin, sillä
te olette häntä paljon kauniimpi. Mutta tanssiessaan hänkin oli
kaunis. Hän esiintyi silloin eräänlaisessa Pierrot-puvussa, joka
päästi hänen vartalonsa edulliset puolet esille. Minulla on hänen
kuvansa. Jos teitä huvittaa nähdä se, käyn sen noutamassa...
Eversen riensi sisälle.
Hannes Borg meni Aino Vanajan luo ja varoitti:
-- Älkää langetko viettelykseen. Tanssitaide -- mikäli sitä voi
taiteeksi sanoa -- on näyttämötaidetta vähäarvoisempi.
-- Kapteeni Eversen on kohtelias hovimies, sanoi Aino Vanaja, hän
näkee minun tanssitavassani etevyyttä, jota siinä luultavasti ei ole.
Muuten ei teatteri-intoni niinkään helposti ole tukahutettavissa.
Kapteeni Eversenin palatessa tanssijatar Grit Hegesan kuva kädessään,
ilmestyi hännystakkisia tarjoilijoita kutsumaan vieraita illalliselle
Louhivaaran avaraan ruokasaliin.