Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1922.
I
Tohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa
nuorisoseuran kokouksesta.
-- Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa
astuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.
-- Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy
mihinkään tulokseen.
-- Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa
voitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta.
Mutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua
koskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen
asti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä
jälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.
-- Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden
nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?
-- Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian
paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten
en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin
epäilyttävää osaa.
He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken,
avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan
päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta,
pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli
Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.
He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle,
kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui
suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran
hovin isäntä.
Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen
auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan
pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään.
Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.
Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius
Eversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:
-- No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa
poltetun sijalle?
Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:
-- Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan
tätä auttamatonta saamattomuutta.
-- Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.
Hänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.
-- Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.
-- Se on komea.
-- Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle
koeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne
-- tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?
-- Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja
minulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos
tahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme
kiitolliset.
Julius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi
kädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.
-- Olkaa hyvä, herra tohtori!
Yhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha
Henrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa
huomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen
oli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja
Forsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:
-- Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.
Autoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi
hyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt
vuorostaan:
-- Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?
-- Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin,
että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen...
-- Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä
vielä odottaa hetken -- ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä
seuraamme.
Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin
rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui
viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.
Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa
kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon
kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli
järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä
upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.
-- Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen.
Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna
Sarela -- anteeksi, rouva Borg -- näin hän hämilleen joutuen korjasi
muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa
sukunimen -- epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä
tehnyt huvilan piirustuksetkin.
-- Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa -- tietysti vaan
kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja
rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin
pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria
vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut
komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin
alkuperäiseltä.
-- Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen
viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni,
että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini
kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän
kutsukortit -- olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin
hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te,
herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä
kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella,
olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.
Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan
Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän
välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.
Hän huomautti:
-- Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.
Samassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.
Hannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän
oli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja
jo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista
vastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista
elostelijaa kohtaan.
Hän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti:
-- Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi
lauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.
Elisabet sanoi vaatimattomasti:
-- Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on
vapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.
Vieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:
-- Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan
jonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän
saada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman
persoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte
esiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma
siitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla
soitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään,
etteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi
mennä takuuseen.
Elisabet väisti:
-- Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta
huvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt
pääharrastukseni.
Teen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia.
Kuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään
nahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.