MEHILÄINEN 1840
Toim.
Elias Lönnrot
Helsingissä,
Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä,
1840.
Imprimatur: _H. Widenius_.
MEHILÄINEN. W. 1840.
Tammikuulta.
MUUALTA LÄHETETTY.
Uusia Wirsiä, Kirkossa ja kotona veisattavia. Joita ensin Suomen
Papit, Ignatius, Frosterus, Helenius, Pesonius, Achrenius, ja muut
ovat kirjoittaneet; mutta sitten yhdistänyt, uudistanut, ja lisännyt
Arkki-Pispa vainaja Jak. Tengström, ja nyt Wirsi-Kirjan-Seurasto
pränttiin antanut. Ensimmäinen ja jälkimmäinen osa. Turusa, vuonna 1836
Frenckellin ja Pojan Kirja-painosa.
Kauvan on Suomalaiset olleet täydellisemmän Wirsi-Kirjan puutteessa,
joko, ei ainoastansa, selkeemmällä puheenparrella, kuin nykynen
Wirsi-Kirjamme, ilmoittais Evangeliumin puhdasta oppia, mutta jossa
myös olis Wirsiä muista tarpeellisista aineista kuin nykysessä vanhassa
Wirsikirjassamme löytään; täma puute on huomattu, ja se on myös
ollut Jumalan sanaa, ja yhteistä hengellista parasta rakastavaisten
Sielunpaimenten sydämmellä; heitin yhteisestä toimesta ja työstänsä
on nämät mainitut Wirret, präntin kautta, annettu kunkin erinäiseksi,
ja kaikkein Suomalaisten yhteiseksi hengelliseksi hyödyksi. Ne on
myös erinomattain täysinäisen kielensä vuoksi parhaita, tähänasti
painetuista Suomalaisista Wirsistä. Mutta ne monet takaperoset sanat,
jotka näyttää ehdolla, vaston kielen luontoo ja tavallista puhetta
olevan kirjotettu takaperosiksi, on niin oudot korvalle, että,
jos ei ne juuri öksytä lukiaansa, niin ovat ne kumminkin häneltä
työlläästi ymmärrettävät, ja ainakin on ne oikeinpäin, luonnollisessa
järjestyksessänsä, paremmat, jonkatähden tähän pannaan muutamia
esimerkiksi, ja niitten selitys, niille tiedoksi, jotka ei senlaiseen
takaperoseen puheen luontoon (Renkoon) tottuneet ole.
N:o 552 v. 1 luetaan: "Hän Isän lyöpi vitsalla" olis paremmin
ymmarrettävä, sanojen luonnollisessa järjestyksessä, ja
versyn-rakennusta (meter) vahingoittamatta, sanottuna: Hän lyöpi Isän
vitsalla. N:o 1 v. 1 "Maan, Taivaan noskoot Luojalle," oikein päin:
Noskoot maan, Taivaan luojalle. N:o 2 v. 2. "Äänes kuulen jylinän",
oikein päin: Kuulen äänes jylinän.
Erilaita on niitten takaperosten sanojen, joita versyn juoksu, eli
laatu, vaatii semmoisiksi; esimerkiksi: viimmeksi mainitun virren
kolmann. versyssä seisoo: "Käskee teille Taivahan", ja N:o 4 v. 2
"Pukus säteet auringon", rikkois versyn luonnon, jos niitä oikeinpäin
sanottaisiin: Käskee Taivahan tielle, ja Pukus auringon säteet. Mutta
näistä edellä nimitetyistä, niinkun seuraavistakin takaperosista
sanoista, ei ole ollut versyn-rakennuksen apua, vaan pikemmin
pahennusta, ja ainakin ovat luonnottomat, niinkun jo sanottu on. N:o
162 on jambista versyn lajia, mutta ensimmäisessä versyssä 3:mas rati
alkaa daktylillä ja takaperosesti: "Kuoleman pääsi vallasta", jos
tässa olis kielen luontoo seurattu, niin olis versyllä oma jambinen
luontonsa, esimerk. Hän pääsi kuollon vallasta. N:o 34 alkaa "Jumalan
Herran ainoan kunnia olkoon aina"; tässä sanotaan Jumalalla olevan
Herra, mutta ei toivoteta: _Jumalalle (taikka) Herralle ainoalle kunnia
olkoon aina._ N:o 56 alkaa "Tuntos äänen koskas kuulet", oikeinpäin:
Koskas tuntos äänen kuulet. N:o 146 v. 6. "Haudan nousit kammiosta",
oikeinp. Nousit haudan kammiosta. N:o 149 v. 2 "Kuoleman vapaat
vaarasta". oikeinp.: Wapaat kuoleman vaarasta. 156 v. 2. "Heille vaan
se omaksi". oikeinp. Waan se heille omaksi. N:o 161 v. 2 "Jesuksen
etsein ruumista", oikeinp. Etsein Jesuksen ruumista. N:o 162 v. 6 "Hän
suuren voitti kunnian", oikeinp. Hän voitti suuren kunnian. N:o 166
v. 3 "Usiamman päätin kerran", oikeinp. Päätin usiamman kerran. N:o
167 v. 1 "Uuteen nousit elämään", oikeinp. Nousit uuteen elämään. N:o
180 v. 3 "Elämän ruokkii leivälla", oikeinp. Ruokkii Elämän leivällä.
N:o 317 v. 3 "JoS epä-usko armos estää valon", oikeinp.: Jos epä-usko
estää armos valon. N:o 371 v. 2 "Surun näännyn vallasa", oikeinp.:
Näännyn surun vallasa. N:o 393 v. 5 "Isä suo rakas", oikeinp.: Suo
Isä rakas. N:o 442 v. 3 "Sen heille hyvyys Herran suo" oikeinp.: Sen
heille Herran hyvyys suo. N:o 474 v. 2 "Kansansa asuu seasa", oikeinp.
olis: Asuu kansansa seassa. N:o 476 v. 3 "Niin Taivaan voitan palmun",
oikeinp.: Niin voitan Taivaan palmun. N:o 512 v. 1 "Elämän käymään
teitä", oikeinp.: Käymään elämän teitä. N:o 513 v. 1 "Sun käskyis
käymään teitä", oikeinp.: Käymaän sun käskyis teitä. N:o 590 v. 4 "Isäs
tunnet rakkauden", oikeinp.: Tunnet Isäs rakkauden. N:o 64l v. 1 "Monen
hän kerran", oikeinp.: Hän monen kerran. N:o 677 v. 3 "Ja teitä synnin
seurataan", oikeinp.: Ja synnin teitä seurataan. N:o 684 v. 1 "Taivaan
nähdä kotomaan", oikeinp.: Nähdä Taivaan kotomaan.[1] Nro 710 v. 1 "Ei
kuollon päästä kädestä", oikeinp.: Ei päästä kuollon kädestä ja paljo
muita senkaltasia.
N:o 642 Sanotaan veisattavan kuin: O Jesu Kriste sä autuuden, ja 68
samalla nuotilla; mutta näitten virsien rakennus on peräti erinlainen:
Ensiksi mainittu virsi (642) on Daktylinen, 10 ja 9 tavausta versyen
ratisa; toinen (N:o 68) on Jambinen, 8 ja 7 tavausta ratisa. Eikö olis
luonnikkaampi, että kaikki yhdellä nuotilla veisattavat virret olis
yhtä versyn laija?
N:o 734 4:sä ja 5:sä versyssä on, ainoastansa, 8 ratia, mutta
edellisissä on 12; tietämätön on mistä näihin viimeisiin versyin
saadaan 4 puuttuvaista ratia?
N:o 148 v. 4 ja viidennestä radista puuttuu 1 tavaus ja N:o 258 v. 2
ensimm. rati samalla lailla; mutta seuraavaissa on yksi tavaus liiaksi.
N:o 122 v. 4 2 rati. N:o 255 7 v. 7 rati. N:o 586 4 v. 1 r. ja 601 3 v.
7 radisa.
Puolia, eli katkastuita sanoja on tyystin ja taiten kartettu; niitä ei
ole myös muuta kuin harvassa paikka joku sana ("Nuorna"), esimerkiksi
virsissä N:o 582 v. 1, 583 v. 5, 584 v. 4, 589 v, 4, 592 v. 1, 599 v.
8, 615 v. 1, ja 707 v. 3. Paitti näitä on koko kirja, ylistettävästi,
täydellistä ja selkeetä Raamatun Suomee,[2] ja niinmuodon Suomen-maan
joka paikkakunnissa, suomalaisilta ymmärrettävä. Mutta, kaikki ei
näytä hyväksyvän niin täydellistä kieltä, ja puhdasta puheenpartta
virsissä,[3] vaan pitäävat katkaistut sanat niin tarpeellisina, ettei
he ilman niitä sano saavan versyä luonnistumaan, siitä syystä, että
Suomen kielessä on vähän lyhkösiä ja yksi tavaus sanoja. Mutta jos tätä
asiaa tarkemmin tutkitaan, niin huomataan piankin ettei katkastuista
sanoista ole versylle apua, eikä sitä luonnikkaammaksi auta; Roschierin
ja Heleniuksen Ruottinkielestä Suomentamat Wirsi-kirjat todistaapi
tämän; sillä ne on melkeen koottu katkaistuista sanoista, ja sentään
taajemmassa versyn-rakennuksen vikoja, kuin Wirsi-Kirjan-Seuraston
virsissä. Tähän otan esimerkiksi Roschierin "Psalmi-kirjan",
ainoastansa, ensimmäisestä Psalmista (virrestä); sillä ne seuraavaiset
on kaikki samallaisia, ja Heleniuksen on myös yhtäläinen: "Juur',
häneen, heill', tääl', niins, kaikk'." Kukin ajatteleva lukia näkee
tässä, jos nämät tavaukset on lyhkösiä, jotka lyhköseksi merkitty
on. Sillä nämät katkaistut sanat: Juuri, heille, täällä, kaikki, ja
muut senkaltaiset, ovat Trocheukset, niissä on pitkä ja lyhy tavaus;
jos niistä jätetään pois viimmonen tavaus, joka on lyhy, niin jääpi
kumminkin ensimmäinen tavaus, joka on pitkä, sanottavaksi, eikä sovi
lyhkösen siaan pantaa, niinkuin sanan-katkasiat on tehneet, ja luulleet
sen sillä lyhköseksi muuttuneen, kuin he viimmesen tavauksen on pois
jättäneet.
Senlaiset lyhennetyt sanat kuin: "Mulle, Sulle" joita löytään
Wirsikirjan-Seuraston Wirsissä ovat hyvät ja käpöset, jos ei niitä enää
lyhennetä niinkuin Rosch. ja Hel. on tehnyt 'Mull', ja Sull'.
Mitä Ruottalaisten uuden Wirsi-kirjan ja Suomalaisten Runojen sanojen
katkasemiseen tulee, niin löytyy niitä näissä molemmissa, sangen
harvassa paikkaa; tuskin on koko ensinmainitussa kirjassa usiampia
kuin R. ja H. joka virressä. Kullakin kielellä on oma luontonsa ja
vaatimuksensa, meitin ei tule suoria kieltämme muitten kielien mukaan,
vaan seurata sen omia vaatimuksia ja luontoo. Waikka Suomalaisissa
Runoissa onkin, harvassa paikkaa, katkastuita sanoja jossa ei niitä
myös tarvittaisi niin tiedämme ne olevan Talonpoikasten tekemiä, joilta
ei sovi parempaa vaatiakkaan; mutta Oppineilta, joilla on taitoo ja
aikaa tutkia kielen laatua ja luontoo, on senlaiset, katkaistut sanat,
kuin jo nimitetty on suuri rikos.
Merkittävä on myös, että katkaistuilla sanoilla sanotaan virsi
saatavan hengellisestä hartaudesta rikkaammaksi kuin täysillä,
joilla sanotaan virsi tulevan kankeemmaksi ja hengettömäksi; mutta
eikö syy tähän luuloon lienee ainoastansa se, että Hengelliset
virtemme on tähänasti ollut katkaistuilla sanoilla kirjoitetut
suureksi vahingoksi kielellemme ja että korvat on niihin jo niin
tottuneet, ettei Hengellisempiäkän virsiä enää pidetä arvossansa,
jos ei niissä katkastuita sanoja löytä. Samalla lailla oli muinaan:
koska Paavilaisuuden aikana pidettiin Jumalanpalvelukset Latinan
kielellä, jota ei oppimaton seurakunta ollenkaan ymmärtänyt, ja kuin
sitte, Lutheruksen-Opin mukaan, ruvettiin maakunnan omalla kielellä
Jumalanpalvelusta pitämään, niin ei Seurakunta (ensimmältä) pitänyt
sitä enää siinä arvossa kuin ennen; juuri kuin Jumalan sana olis
senkautta pyhyydensä kadottanut, että sitä Seurakunnan omalla kielellä
juliistettiin, eikä latinan kielellä, jonka he luuli ainoastansa olevan
Jumalan sanalla pyhitetyn.
_Jälkimaine_. Waikkei kyllä tässä edellä luettava tutkinto olekkaan
täydellinen, joka vaan vaatisikin pidempätä kirjoitusta, niin panemma
mielellämme sen anomusta myöten Mehiläiseen, toivoen, että usiampiaki
löytyisi, jotka ilmoittaisivat ajatuksensa mainitusta uusien virsien
kokouksesta. Mitä Mehiläisessä löytyy tilaa, annamma ainakin kernaasti
semmoisiin tutkintoihin, koska tunnemma niiden suuren arvon nykyaikana.
Mitä tähän nykyiseen tutkintoon koskee, niin olemma muutamin paikoin
vähän eriajatuksesta tutkijan kanssa, jonka vaan nimitämmä, hyvin
tieten, itsekullaki löytyvän omansa.
Mehiläisen toimittaja.
[1] Sana, _Koto-maa_, näyttää olevan paremmin Suomenkielen luontonen
kuin "Isän-maa", jota nimee on paikottain tässä kirjassa pruukattu,
esimerkiksi: Wirsiä "Isän-maan rakkaudesta" j.n.e.
[2] Liiaksi näyttää, kuitenkin, tässä kielessä olevan ne, ei
ainoastansa joka virressä vaan myös melkeen joka versyssä löytyvät
kertomus sanat (pronomina). Esimerkin otan ainoastansa yhdestä
virrestä: N:o 36 v. 1 "Sun kiitostas me aina veisaamme" v. 2. "Ja
uhrimme Me sulle kannamme." Jos näistä versyista jätettäisiin pois
kertomus sanat "Sun ja Me", niin olis kieli luonnikkaampi, ja saatasiin
niitten siaan sovittaa tarpeellisempia sanoja.
[3] Tämä näkyy Turun ruottalaisista Sanomista nimeltä Åbo Tidningar N:o
19 ja 20 1838. Jollenka vastaukseksi seuraava on kitjoiettu.
KAIKENLAISIA.
Pilvien suuruudesta.
Moni pilvi liiatenki syntyessänsä ei ole, kun muutaman kyynärän
suuruinen; toiset päälle penikuormanki ja välistä on koko näkyvä
taivas yltä pilvessä. Pilvien suuruus on helposti arvattava varjosta
(kuvasesta), jonka allansa maalla tekevät. Korkioilla vuorilla, joiden
kukkurat pistäksen ylemmäksi pilviä (katso: Mehil. Elokuulta 1837),
taitaan pilvien paksuuski mitata. Eräät ovat ohuita hennukoita, toiset
satoja ja tuhansiaki kyynäriä paksut.
Maanviljeliöille.
Usiassa paikassa Franskan maalla kylvetään alkukesässä toukoja, joista
sitte 2 ja 3:ki kertaa niitetään karjanruokaa ja ehästään sillä
keinon tähkään pääsemästä. Wasta seuraavana vuonna annetaan saman
touon rauhassa kasvaa, joka joutuu ja valmistuu tavallisena aikana
leikattavaksi. Tästä viljelyskeinosta oli edellisenä vuotena saatu
karjanruoka melkein sulaa voittoa. Mahtaisko Suomessaki niin menestyä?
Sateen paljoudesta.
Ilmasta alasputoava vuotinen vedenpaljous on suurin maan keskiseuduilla
ja vähenee sitä myöten, kun siitä tullaan likemmä maan pohjais- eli
eteläpäätä, s.t.s. lämpimämmillä maaseuduilla alasputoaä vuosittain
enempi vettä, kun kylmemmillä. Mutta peräti vastahakaan on sade'päivien
luku sitä suurempi, mitä kylmempi maaseutu. Hispaniassa, Italiassa,
Greikan maalla. Persiassa, Arabiassa, Palestiinassa j.n.e. luetaan
vuosittain keskikohtasesti 100 sade'päivää; Franskan maalla,
Etelä-Saksassa, Hungariassa, Pohjas-Turkissa j.n.e. 130 päivää;
Englannissa, Pohjas-Saksassa, Preusissa, Puolassa, Keski-Wenäjässä
j.n.e. 160 päivää; Ruotsissa, Suomessa, Pohjais-Wenäjässä, Lapissa
j.n.e. vieläki usiampaa sadepäivää. Ylisumman on kesäs-aikana alastulo
suurempi, kun talvis-aikana, vaikka luetaanki syys- ja talvis aikana
enempi sadepäiviä. Jos lumiki, mikä talvella sataa, sulattaisi vedeksi,
niin siitä kevät- ja syys-sadetten kanssa yhteenlukein ei kuitenkaan
tulisi paljo enempi vettä, kun mikä kesällä kolmena kuukautena
(Kesä-, Heinäja Elokuussa) yksinään sataa. Päiväs-aikana sataa aina
paljo enempi, kun yöllä, ja rakeita ei juuri muistella koskaan yöllä
sataneen. Muuten sataa vaaramailla (vuorisilla seuduilla) enempi,
kun tasasilla eli alhasilla mailla; ja jos yhdessä kohtiki asetetaan
yhtäsuuret astiat, toinen korkialle katolle, toinen pihalle, niin
kokoutuu katolla olevaan astiaan enempi vettä.
Tuulten kulusta.
Kevyt, vaivon havattava tuuli, kulkee tiimassa puolentoista Wenäjän
virstan paikoilla; kohtalainen tuuli penikuorman; rajutuuli kolmesta
niin kuuteenki penikuormaan; myrsky kahdeksan penikuormaa, ja
tuulispää, semmoinen, joka kukistaa huoneita ja tempaa maasta puita
juurineen matkaansa, kulkee kaksitoista penikuormaa tiimassa.
Ilmalaivoilla kulkiat ovat havanneet, että korkiammalla ilmassa useinki
tuuli puhaltaa vastoin sitä tuulta, joka alempana käypi. Jäämerellä
ajelehtii halki kesän suuria suunnattomia jäätönkäleitä ja purjehtiat
kertovat niistäki moniaiden kiireesti vaston tuulta kulkevan, koska
toiset liikkuvat tuulen mukaan. Syy tähän kummitukseen sanotaan olevan
se, että kun vedenpinnassa aalto käypi tuulta myöten, syvemmässä vesi
taas virtoisi jälelleen vaston tuulta täyttämään sitä lomaa vedessä,
jonka poisaaltoava vesi jälkeensä jätti. Tämä syvemmässä käyvä
virta kuljettaisi myötänsä ja vaston tuulta niitä jäätönkäleitä eli
jäävuoria, jotka painonsa suhteen ovat syvemmässä ja toiset, jotka
eivät painu niin syvään, menisivät tuulen mukaan. Tätä oppineilta
mietittyä selityslaatua emme kuitenkaan pidä tyydyttäväisenä. Sillä
kun tuuli kuljettaisi muutamia, alusvirta toisia jäävuoria, niin
pitäisi välttämättömästi niiden välillä löytyä eräitä, jotka pyörisivät
ympärite paikaltaan liikkumatta. Mutta onko semmoisia? — Myös pitäisi
samaa selityslaatua myöten pienempien jäävuorien kulkea tuulen mukaan,
suurempien vaston tuulta; mutta tapahtuuko sillä tavalla? — Kaikissa
virroissa erotetaan pääväylää alasjuokseva _ukonvirta_ sen vieriltä
ylösjuoksevasta _ämmänvirrasta_. Eikö liene sama syy jäävuorienki
kahtalaiseen kulkuun Jäämerellä, kun vedenki virroissa kahtalaiseen,
toinen toistansa vastahakaseen juoksentaan? — Ja olkoonpa kuinka
tahansa, niin ainaki sanovat olevan hyvin oudon ja kummittavaisen
Jäämerellä katsella, kuinka jäävuorista yhdet juoksevat peräsukaa
sinne, toiset rientävät tänne aivan vastahakaan niiden vieressä
kulkevien suuntaa ja retkeä.
Liikkuvista pyhistä vuodessa.
Uusissa almanakoissa katsotaan ainaki ensimmäiseksi, mihen aikaan ne
liikkuvat pyhät, _Laskiainen, Pääsiäinen ja Heluntai_ lankeavat. Kun
kellä ei ole almanakkaa, niin useinki täytyy mennä muilta kysymään
näiden pyhien aikaa ja tulevista vuosista on työläs kysymälläkään
tietoa saada. Waan kun yhdenkään näistä liikkuvista pyhistä tietää,
niin huokiasti saa niistä toisistaki tiedon, koska niin Laskiaisen
ja Pääsiäisen, kun Pääsiäisen ja Heluntain väliä on täysi seitsemän
viikkoa. — Joksiki hyväksi lukioillemme panemma tähän kahdenkymmenen
seuraavan vuoden Pääsiäiset. Tänä vuonna (1840) on Pääsiäispäivä 19
päivä Huhtik. ja siitä lähtein:
1841 se 11 Huhtikuussa.
1842 — 27 Maaliskuussa.
1843 — 16 Huhtikuussa.
1844 — 7 Huhtikuussa.
1845 — 23 Maaliskuussa.
1846 — 12 Huhtikuussa.
1847 — 4 Huhtikuussa.
1848 — 23 Huhtikuussa.
1849 — 8 Huhtikuussi.
1850 — 31 Maaliskuussa.
1851 — 20 Huhtikuussa.
1852 — 1l Huhtikuussa.
1853 — 27 Maaliskuussa.
1854 — 16 Huhtikuussa.
1855 — 8 Huhtikuussa.
1856 — 23 Maaliskuussa.
1857 — 12 Huhtikuussa.
1858 — 4 Huhtikuussa.
1859 — 24 Huhtikuussa.
1860 — 8 Huhtikuussa.
Niillen, jotka halunnevat tietää minkä vuoden Pääsiäisen tahansa
ja osaavat ne neljä tavallisinta laskukeinoa (k. Mehil. m.v.
Maaliskuulta), saamma neuoksi antaa, että Pääsiäispäivä kunaki vuonna
helposti löytään seuraavalla tavalla: ala jakaa itse saman vuoden
Wuosiluku jakimella 19, merki viimeksi ylijääpä a.
Sama luku — 4, — — — b.
Sama luku — 7, — — — c.
19 x a + M — 30, — — — d.
2xb+4xc+6xd+N — 7, — — — e.
Niin on Pääsiäispäivä sinä päivänä Maaliskuussa, joka saadaan, kun
ne luvut, mitä d ja e merkitsivät, ja luku 22 luotetaan yhteen.
Mutta jos Summa näistä Luotoksista kasvaa suuremmaksi, kun 31, niin
otetaan Summasta pois 3l ja Jääpä merkitsee, minä päivävä Huhtikuussa
Pääsiäisväivä tulee. Muistettava on, että tässä laskussa M ja N
merkitsevät lukuja, joilla on seuraava arvo: kaikissa vuosiluvuissa
siitä ajasta asti, jona Uusi Luku keksittiin, taikka
Alkain 1582 lopettain 1699 merkitsee M 22, N 3.
— 1700 — 1799 — M 23, N 3.
— 1800 — 1899 — M 23, N 4.
— 1900 — 1999 — M 24, N 5.
— 2000 — 2099 — M 24, N 5.
Myös on muistettava, että jos Pääsiäinen tätä laskua myöten tulisi
olemaan sinä 25 eli 26 päivänä Huhtikuuta, niin muuttuu se 7 päivää
ylemmäksi, taikka siksi 18 ja 19 päiväksi samaa kuuta. Wielä seki on
muistettava, että Ruotsissa ja Suomessa vastoin tätä muussa Uuden Luvun
seuraajassa Euroopassa tavallista laskua. Pääsiäinen vuosina 1845,
1869, 1900 tulee yhtä viikkoa myöhemmin vietettäväksi, taikka se 30
Maalisk., 4 Huhtik., 22 Huhtik. sen siaan, kun muualla se 23 Maalisk.,
28 Maalisk. ja 15 Huhtikuuta.
Jos nyt tahdot tietää Pääsiäispäivän v. 1840, niin jakaa
esinnä 1840 jakimella 19 ja kirjota jääpä a s.o. 16.
— 1840 — 4 — — — b — 0.
— 1840 — 7 — — — c — 6.
19x16+23 s.o. 327 30 — — — d — 27.
2x0+4x6+6x27+4 190 7 — — — e — 1.
Sitte luota yhteen d + e 22 s.o. 27 + 1 + 22, josta saat Summan 50,
josta 3l pitää pois ottaa, että jääpi 19, joka merkitsee Pääsiäisen
lankeavaksi sinä 19 p. Huhtikuuta. Jos summa 50:nen siasta olisi tullut
31 eli joku vähempi luku, niin olisi se suorastaan Maaliskuun päivän
merkinnyt, jona Pääsiäinen siinä tilassa olisi ollut vietettävä.
Wenäjän ja muun vanhan luvun seuraaja Pääsiäinen saadaan samalla
tavalla tietä, kuu vaan muistetaan, että siinä M aina merkitsee 15 ja
N aina 6. Muut pyhät niinkun Joulu, Uusivuosi, Maaria, Juhannus j.n.e.
ovat seisovia, ettemme niistä huoli mitään kirjottaa.
TYTTÖIN LAULUJA.
Inka.
Ei oo sia surunen meiän majassamme;
Päivät kuluu kunnialla, illat aitassamme.
Pojat käyvät kulkemahan illan pimiällä.
Laulellen ja rallatellen ilovirsiänsä.
Illan tullen näille maille pojat kylihin kulkee;
Likat menee aittahansa, oven kiini sulkee.
Käykää pojat kylissä, vaan elkää menkö saunaan;
Pienet piiat pirtissä paljo teille nauraa.
Elsa.
Puhun minä poikasille, eipä houkutella
Nuoria likkoja tarvitseisi, eikä viekotella.
Leskiä saapi liikutella, ei se haittaa mitään;
Ei saa tyttöhin koskea; hävetä poikiin pitää.
Eipä tämä tyttö lähe hylkypojan viereen;
Hylkypoika viettelee ja saattaa mierontielle.
Poika rahat menettävi olvehen ja viinaan,
Tytöt ei pane rahojaan, kun silkkihin ja liinaan.
Kyllä sinäki tyttöjä saisit, saisit vaika kenen,
Kun olis viina loppunut jo viittä vuotta ennen.
Kaisa.
Laulaisinpa taitaisinpa kun palkka maksettaisi;
Emmä paljo pyytäiskään, kun markan sanasta saisin.
Ei ole tyttöin ikävä pimeillä öillä.
Pojat käyvät kyliä myöten tyttöin tinkitöillä.
Tuli poltti Turun linnan, vesi vei sen sillan.
Pojat itkee ikävissään päivän sekä illan.
Likka käypi kankahalla, niinkun kaunis kukka,
Poika juoksee jälestä, niinkun vanha hukka.
Likka astuu ahoa pitkin, pumpuliliivit liuhkaa,
Poika ryömii jälessä, tuohivirsut viuhkaa.
Likka istuu linnassansa, kulta rippuu rinnassa;
Tänä vuonn' on huonot pojat huokiassa hinnassa.
Anni.
Woi minä polo likka, kun ma olen yksin!
Olen tullut kaikilta hyljätyksi.
Muut tytöt toimittivat asiansa ennen,
Minä olen heitetty ikävihin tänne.
Enkä tieä miten minä hylyksi nyt tulin,
Joka ennen kaikkien kukkana kulin.
Olin minä ennen, kun enkeliskukka
Kehnojen päällen en katsonu'kaan.
Parahinten parvessa kävin minä kirkkoon,
Jo nyt olen joutunut koiarien joukkoon.
Waan mitä entisistä ajoistani huolin? —
Noitapa muistaissa syämeni kuoli.
Syän ompi kylmä kun syksyinen jää,
Ei sitä rakkauskaan lämmitä.
Leena.
Minä olen kainu, kun syvän salmen siika,
Murehella täytetty pienonen piika.
En vielä muistane kovin monta vuotta,
Walitella täytyy jo kuitenki totta.
Maailman meri se on vaarallinen aivan,
Pian myrsky särkevi pienosen laivan.
Ei aina käynti ole kukkien päällä,
Toisin ajoin ompi orjantappuria tiellä.
Wälistä se näyttää, kun ilonen ois' olla,
Usiammin taitavi mure'pilvi tulla.
Niin on koko elomme ja koko olo täällä,
Lehenkanta katkeava syksysellä säällä.
Omp' on elo ihmisten, kun aaltosien veellä,
Yksi tulee jälessä ja toinen meni eellä.
Nuoruuteni aika ja ilopäivä kulkee
Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.
Waan kun olen nuori ja ruumihilta raitis,
Mahan olla luojoani kiittämähän valmis.
Luojoansa kiittävi varpusetki pienet;
Enkö toki varpusia parempi mä liene.
Sanna.
Mennä vuonna oli minun ilonen olla.
Tänä vuonna olis minun parempi kuolla.
Eipä enää naurata, kun aina johtuu mieleen,
Ett' on oma kultani jo mennyt muien viereen.
Tuostapa on syämeni sangen karvas,
Kun on oma kultani jo muien armas.
Ikävät on aikani maailman päällä
Ei kuulu kultaistani siellä eikä täällä.
Päivä se paistaa ja lintusetki laulaa,
Minun kulta veäksen jo muien kaulaan.
Lumipilvet taivaalla juoksee ja kulkee
Minun kulta muita jo sylihinsä sulkee.
Waan minä itkenki ja valitan ja huolin,
Waikk' olen sorrettu kaikilta puolin? —
Heitän koko Suomenmaan ja lähen Wenäehelle,
Elän siellä vuotta kaksi, niin on hyvä jällen.
Riitta.
Hullu olin kun ma läksin kotipitäjästä,
Näin mä siellä kultani joka viikon päästä.
Minä olen täällä ja sinä olet siellä,
Moni järvi välillämme, soita paljo tiellä.
Sirkat ne sirkottaa ja lintuset laulaa,
Waan eipä kultani riennä'kään kaulaan.
Lintuset visertävät metsien päällä,
Minä istun ikävissä yksinäni täällä.
Tuuli se tuulee ja pienet puut ne taipuu,
Kultani ääni ei kankailla kaiku.
Niin on suru syämessäni ja on kauan ollut,
Enkä ole sanoakaan kullastani kuullut.
Liisa.
Surunen on syämeni, itku silmän peittää:
Jopa oma kultani taisi mun heittää.
Minä elin kultani kanssa, elin monta vuotta;
Iän nuoren kulutin ja kulutin juur suotta.
Olin aina siivo tyttö, siivo rehellinen,
Kultani se viettelijä, viekas, petollinen.
Wiikon vuotin kultoani, vuotin joka ilta,
Kysyin keon kukilta ja ilman lintussita:
Ettekö kukat ole kultoani nähnyt,
Miss' ompi kultani kulkenut ja käynyt?
Ettekö tieä te lintuset pienet,
Missä mun kultani elänee ja lienee? —
Kulta eli ilossahan meren tuolla puolla,
Minun anto surra ja ikävihin kuolla.
Mari.
[Toisella tavalla ja vaillinaisesti ennen präntätty; katso; Finnische
Runen von Dir. H.R. Schröter, sivulla 1106 ja 141.]
Astelin kaunista kangasta myöten,
Heliätä hiekkarantoa myöten.
Poro minun pölysi polvilleni,
Heliätä hiekkoa helmoilleni.
Menin minä siskoni kartanohon,
Siskopa minua syömähän laitti.
Söin palan eli puolen arvoltani.
Kysyin sitte siskolta armaistani.
"Armahasi ei ole ollunna täällä:
Tuollapa maannehe marjoin päällä."
Kävin minä armasta katsomahan,
Sisko se sivullani astumahan.
Armahani makasi paarten päällä.
Silkkinen huivi oli silmiin päällä.
Sisko se käski mua nauramahan,
Sano minun armahan toisenki saavan.
Olisin ma nauranut armastani,
Waan empä jaksanut itkultani.
Suu minun neuro, syämeni itki,
Silmäni vettä vuoatteli.
Weetpa ne vierivät poskia myöten,
Menivät kun virrassa koskia myöten.
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN W. 1840.
Helmikuulta.
MUUALTA LÄHETETTY.
Kysymys Mehiläisestä.
Kunne on nyt kulkenunna,
Kovin kauaksi kaonna,
Mehiläinen meiän maalta,
Näiltä Pohjolan periltä,
Kun ei kuulu kulkevaksi, 5
Ei näy sinä ikänä? —
Joko lie kulkenna kulunsa,
Ohin aikansa ajanna,
Mennyt meistä melkosihin,
Kohen merta määrätöntä, 10
Ponnetonta, pohjatonta,
Iankaikkista, isoa;
Josta ei pahat palaja,
Tule taitavat takasin.
Näihin ilmohin ikänä, 15
Eipä se meri mehusta
Taia tulla täytetyksi;
Sill' on vuosia vatsassa
Ennen saatuja saatoja,
Tuhansia tunkemia, 20
Ei ole sittenkään sisältä
Meri tämä täytynynnä,
Wiel' on ontena ololta,
Avaralta autiana.
Se nyt saattapi minunki, 25
Wiepi paikalla vinohon,
Toimittapi toisahalle
Ajatukset ainehesta,
Es'sanoista eksyttäpi.
Enk' ois outo ollenkana, 30
Saattamaton saanutkana,
Ruvennut runon tekohons
Tähän työhön työntynynnä,
Wann tuli iso ikävä,
Kaipaus kaonnehesta; 35
Se minun pani pakolla,
Sepä työnti työntämällä,
Laitti virttä laulamahan,
Saatteli runon sanoille.
Niin jo tuota toistamisen 40
Mehiläisestä kyselen:
Onko enää ollenkana
Elämässä entisessä,
Näissä maailman majoissa,
Joka kuuna kulkemassa; 45
Wain lie joutunut jokehen
Tulvan tullessa isoksi;
Wainko tuimahan tulehen,
Aivan hirmu hiiloksehen;
Wain oisi salohon saanut, 50
Selkosmetsihin sekonut,
Etähäksi eksynynnä;
Tahi ei tahtone enempi
Tulla'kaan tuville näille,
Kaukasille kartanoille, 55
Näille Pohjolan perille,
Pikkuisihin pirttilöihin,
Joiss' on karstoa katossa,
Paljo pöyvillä pölyä,
Penkeilläki pelmehiä, 60
Aivan lasitki likaset,
Sillat myöski siivotonna.
Samoin kun sano Paturi,
Häpäsi Hämehen miesi,
Runossansa rustatussa, 65
Jossa paraite paniki,
Ylen määränsä ylävä,
Siivoistamme, silloistamme,
Pöyvistämme, penkeistämme,
Akkunoista, astioista, 70
Niinkun kaikista kaluista,
Waate'varsista pahoista,
Wielä taioista tavoista,
Että tyyleistä tytärten,
Poikasien Pohjan maalla. 75
Ja niin kiittiki kivasti
Heiän puolen hempehiä,
Tyttäriä tyynempiä,
Kun ovat kovan koriat,
Ylen määränsä ylävät, 80
Monen tansin taitavaiset.
Waanpas kuule Kustu kulta,
Pane mielehen Paturi,
Mitä mä sanon sanoista,
Laulustasi laitetusta: 85
Mitä on tyllit tyttärillä,
Talonpojan tallukoilla?
Mitä on saalit silkkisetki,
Kamritsiset kaulahuivit.
Että silkkisiekalehet, 90
Jotta saavat sammumahan
Tulen liekin liehumasta,
Keiton alta kyökistäki?
Niin ennen isät sanoivat,
Muistutteli muinaskansa: 95
_Ei salli savinen pelto
Koriata kuokkiata,
Piian pitkeä hametta,
Sukanvartta valkiata_.
Pois ne onki Pohjolasta 100
Silkit, kamritsit kateessa,
Talonpoikaisten taloista.
Se on mahti mamsellejen,
Tapa herraisten taloissa,
Jotk' on sääty säayltähän 105
Pulskiampahan pukuhun.
Se on erotus eräinen
Meille varsin valmistettu
Tuntomerkiksi tutuksi,
Niinkun tunki kunniaksi, 110
Että olla oikiasti
Waattehissansa vakaasti,
Sääyssansä säiseästi.
Sill' on kukkoki kuresta,
Kananpoika kaarnehesta, 115
Erotettuna esinnä
Luojaltansa luullaksemme,
Niille pantuna paraaksi
Esimerkiksi etehen,
Jotk' ei ilman itsiänsä 120
Koskan tule tuntemahan,
Tuntemahan, tietämähän,
Mistä on suku sukunsa,
Mistä alku ainehensa,
Waikk' on alku ainehemme 125
Maasta, mullasta sukumme.
Niin me pojat Pohjan maalla
Aina aikahan tulemma
Kotisaaulla saralla,
Jot' ei paljo painettane. 130
Emmekä huoli ensinkänä
Suurten rinnalle ruveta,
Tytöt ei ne meiän maalla
Maha tulla mamselleiksi.
Jos ei toisinkaan toella 135
Pitäis kenenkään kehata
Ylen pitkiä piteä
Körttiröiyn rötkäloitä,
Halkosuisia hameita,
Wanhan kansan kauhtanoita, 140
Jost' on joukossa johuja,
Pahat seuroissa seotki,
Josta juorut juoksioitten,
Lorut pitkät loppumatta.
Moni mielen miehistäki, 145
Warsin vaimoista valitut,
Niin on eksyneet etääksi,
Uskossansa untunehet,
Että pyrkivät pyhiksi,
Wanhurskaiksi vaattehilla. 150
Niin on tyhmät tyttäretki,
Että riepunsa repivät,
Kaikki katkovat hameensa,
Huivinsaki hukkoavat,
Aivan polttavat poroksi; 155
Sillä toivovat tulevan,
Paremmaksi pääsevänsä,
Sillä pyrkivät pyhiksi,
Taivasta tavottelevat;
Waikk' on synnissä syvästi 160
Omatunto tuuvitettu,
Ettei tunne tuomiota
Synnin päälle synkiätä;
Waikka himot hiukoavat,
Weri kunne'ki vetäpi, 165
Synnin töihin tyhmempihin,
Ilkeyksihin isoihin.
Waan jo olen vaiti vaattehista,
Että tylleistä tytärten,
Wirkan vainen viimeseksi 170
Mehiläiselle sanani:
Niinkö siistiksi sinäki
Tulit tuttu lintusemme,
Että sä noesta nokastut,
Eli muista muuttehista, 175
Tulemastasi tupihin,
Meiän maille matkomasta?
Waikk' oot kuullut käyessäsi,
Että nähnyt ollessasi,
Kuinka vaimot vastoinensa 180
Karstoja kapistslevat
Joka lauantai laesta,
Nokiorret nostelevat,
Ettei kai ole katosta
Sitä puonnut silmillesi, 185
Silmillesi, siivillesi.
Wieläpä seinätki sipovat,
Kyntivät metson kynillä,
Sekä veillä veisteievät
Aivan puulle puhtahalle, 190
Pöyät, penkkinsä pesevät,
Lakasevat lattiansa
Warpuluuilla lujasti,
Raot kaikki rassoavat
Puikon kanssa puhta'aksi; 195
Waikk' ei siisti sittenkänä
Ole vielä ollenkana
Meiän tuhmissa tuvissa,
Pimiöissä pirteissämme,
Kuin on kuulunut Hämeessä, 200
Aina mainittu olevan,
Lattiat vesin valetut,
Kaikki pesty permantonsa;
Kuin on suurissa saleissa,
Parahissa pappiloissa. 205
Wain tule kuitenki tupihin,
Pikkusihin pirttehimme,
Joss' olet kauan kaivattuna,
Kauan ollunna kateessa;
Tuo tukulta tullessasi 210
Meille mieluista mehua,
Kanna mettä kaapussasi,
Alla siipesi simoa.
Elekä pane pahaksi,
Ellös tuosta tuskautuko, 215
Waikka kuinka kuulisitki
Pahanjuonisten panevan,
Kulkuasi kummeksivan,
Tahi kieltäsi kiroovan;
Ei ole ollut ennenkänä 220
Kaikki kaikille hyväksi,
Yksi kiitti, toinen moitti,
Harvat arvon antanepi —
Se on mahti maailmassa,
Se tapa iänikuinen. 225
* * *
Kaikki mit' on kankiasti
Tähän lauluhun las'ettu,
Taikka pantuna pahasti,
Puuttuvaisesti puhuttu,
Lapinpuolen lausehilla, 230
Puhe'parsilla pahoilla,
Siitä saattapi sanoa:
Ett' on miekka miestä myöten,
Laulu laulajan mukahan.
_Jälkimaine_. Jo tätä ennen olemma, ilman muita lauluja, präntättäneet
Mehiläiseen kolmekymmentä nykysemmän ajan tekoista runoa. Niitä on
ollut 25 semmoisia, jotka on tehty ruotsin eli muun vieraan kielen
ymmärtämättömiltä miehiltä ja niiden eritekiäin luku on 14. Nämät
tekiät ovat olleet kotoperää osittain Karjalasta (Repolasta, Lieksasta,
Ilomantsista ja Kerimäeltä), osittain Savosta (Rautalammilta,
Wiitasaaresta, Pielavedeltä ja Iinsalmesta), osittain Pohjanmaalta
(Siikajoesta, Iistä ja Hyrynsalmesta). Usiammastaki syystä olemma aina
mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runoissa,
kun muissa kirjotuksissa. Ensistäki kielen vuoksi. Aivan surkiata
on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herraisten tekemässä
kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensiaikoina. Ruotsin kielen
sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa
kirjoissa tullut, että moniki lukia jo katsoo kankiaksi kaiken
kirjoituksen, joka siitä ei seuraa. Emmekä huolisi vallittaa, jos ne
sen tekisivätki, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen
kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun
sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpi suomalaisillenki
niin tutuksi ja rakkahaksi, etteivät muusta tiedä, eivätkä huoli.
Tiedämmä kyllä, kaikilla aineilla taivaan kannen alla olevan ikänsä,
aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä,
mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä eli ajateltua. Mutta se on myös
tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa
kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen
lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden
väliin, niin viimein oksista eli latvasta puuttuu niihin ja kasvaa
niitä myöten vääräksi ellei aikanaan vapauteta ja oikaista. Ei siis
liene'kään lupa niin ajatella, kun meillä ei olisi minkäänlaista
huolenpitoa kotikielestämme, »vääntyköön kuinka tahansa. Kaiketi'ki
on meillä siitä niin huolta, kun hyötyäki. Eikä ole'kaan yksipuolisia
velvollisuksia maailmassa, niin että saattaisimma kielestäkään sanoa,
sen vaan meille hyväksi luodun olevan, meidän ei siitä huolta pitää
tarvitsevan. Se siis on huoli ja velvollisuus kotikieltämme kohtaan,
että, minkä taidamma, estelemmä sen oman luonteensa heittämästä ja
mutkistumasta ruotsin tahi muiden ulkokielten mukaan. Olisiko se
siis niin vaarallinen asia, ja eikö se olisi ennemmin suotava, kun
esteltävä? — Tätä kysymystä vastaamma toisella: onko se vaarallista jos
männyt metsässä kasvavat vääriksi, ja eikö ne kuitenki ole mäntyjä,
ei muita puita? — Ovat kyllä ja kelpaavatpa vielä polttopuiksi,
mutta seinää ja huonetta on niistä vaikia saada. Ainaki pitää niitä
usiammiksi kappaleiksi sitä ennen palotella ja ei saa sittenkään muuta,
kun jatkettua seinää. Semmoista jatkettua, paloteltua kieltä saadaan
myös suomesta, kun sitä ulkokielten mukaan mutkistettuna käytetään.
Suomessa on oikein aika honkiin verrattavia sanoja, juurellansa,
varrellansa, oksilla ja latvalla. Semmoisista ruotsi ja moni muu
ulkokieli ei paljo tiedä'kään, vaan täyttää yhden suomen sanan siasta
puheen usiammalla pienellä, välistä neljällä ja viidelläki. Kun
nyt semmoisiin ulkokieliin tottuneet jotai suomeksi kirjottavat ja
liiatenki, jos kääntävät jotakuta niistä kielistä, niin tavallisesti
saavat sanan sanalta, kaksi paraalta suomalaiseen kirjotukseensa.
Waan erityiset sanat ruotsissa ja muissa ulkokielissä enimmiten
ovat lyhyitä, suomen sanat pitkiä. Sentähden venyy kirjotuksensaki
pitkäksi ja näyttää oudollen. Tätä vikaa parantaaksensa karsivat
ja katkasevat sanat, jolla saavat semmoista kieltä, kun useimmissa
virsissä virsikirjassamme. Niin on mielestämme Turun ja Uudenmaan
Suomalaisten kieli oikian luonteensa kadottanut ja pilannut somuudensa,
niin Wiron kieli vieläki pahemmaksi rumentunut. Waan jälki vetää,
sanotaan sananparressa, ja kun nyt suomalaiset kirjat enimmäksi
osaksi ovat mainittua ruotsin mukailemata, niin tarvitsisi saada
toinenki jälki, joka vetäisi ehkä muutamiaki siltä entiseltä ruotsin
jäleltä. Tosin onki nykysempinä aikoina alettu tehdä ja käydä tätä
toista suomalaisuuden jälkeä, mutta vieläki on se entinen paremmin
tallattu. Sentähden olemma meki puolestamme liittäyneet niihin, jotka
tallaavat tätä suomalaisuuden uraa paremmaksi tieksi, vaan koska
usein meki erehdymmä sille entiselle tielle, niin haluisesti ainaki
olemma pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta
miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus
ei seottaa. Se on ensimmäisenä syynä, minkätähden semmoisia runoja ja
muita kirjotuksia olemma präntättäneet.
Toiseksi osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin,
kun herraisten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa. Meidän herrasväki
mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen, kun
mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei
juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Wenäläisiksi eli
Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä
muodossaan, vielä vähemmin, kuinka sitä pyydetään, minkälaisia nuotta
ja verkot ovat, minkälaisia aura, viikale ja harava, millä tavalla
pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, jos nauris kasvaa maassa eli
puussa j.n.e. He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikanen
kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella
talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki,
mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun
joskus kirjotuksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen
elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan
rumentavat ylimääräsesti eli hairailevat muulla tavalla. Liika
kaunistus helpoimmasti tapahtuu omilta maanmiehiltämme, mutta ei ole
kuitenkaan kiitettävä. Lapselle näytettiin kerran omenapuun kuva
paperille kirjotettu. Ihastuen katseli hän niitä viheriöitä lehviä ja
kauniita, vaalevia kukkia ja sanoi, ei koskaan niin kaunista puuta
nähneensä. "Se on kuvattu sinun nimikkö puustasi omenatarhassa",
lausui isä, ja lapsi pyysi kuvaa omaksensa. Isä vastasi, ei taitavansa
antaa sekä puuta että kuvaa, vaan jos tahtoisi vaihtaa, antaa puun
isällensä, ottaa kuvan, niin sillä saisi. Lapsi myöntyi mielellänsä
vaihtamaan, sillä kuvan taisi kädessänsä pitää, myös oli se uusi;
vaan puu oli vanha, eikä liikkunut paikaltaan. Jälkeenpäin olisi hän
kerran helteessä puun varjoon istunut, mutta kuva ei antanutkaan
varjoa. Wieläki pahemmin kävi hänen, koska syksyllä muut puistansa
poimivat omenia ja hänen kuvapuunsa aina oli yltä valkiassa kukassa.
Wiimen tulivat hiiret ja kalustivat sen rikki loukosta, mihen oli
heittänyt, eikä hän tästä hiirien työstä paljo surrutkaan. Tähän lapsen
omanapuun kuvaan ovat usein oppineitten kuvaukset elämän muodosta
verrattavat. Ovat monasti kuvauksia heidän puuttuvaisesta tiedostansa
yhteiseen elämään koskevissa asioissa, ei itse elämästä; heidän
omista luuloistansa, ei asioista. Toisin on sen kanssa, asia, joka
itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kunne'kaan vierasten oppien
tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjotuksissaan ilmottaa hän
kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet
kauniimmillaki kuivauksillaan voivat. Hän ei osota ainoastansa kuorta
munasta, vaan sekä syämen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä
huoneesta, vaan sisäsolennonki. —
Wielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpi
Suomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta
tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille Suomen yhteisen kansan
nykysestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä
saksalaisessa, hyvin oppineelta mieheltä tehdyssä kirjassa luetaan
Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että
tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan, jos ei toisin
puolin meidänkään tästä pakanallisesta nimestä tarvitse suuttua, vaan
ennemmin kilvotella ja pyrkiä, vasta paremmaksi tulla. — Tämä nyt
olkoon puolestamme myös niille vastaukseksi sanottu, jotka moittivat
meitä "hävyttömien loruin" pränttäämisestä Mehiläisessä, vaikkemme
kyllä voikaan ymmärtää, mistä syystä ne mennä vuoden Lokakuun osassassa
luettavat tarinat olisivat hävyttömiksi tuomittavat. Eikä ole muutkaan,
joita siitä asiasta olevina kyselleet, sitä ymmärtäneet. Sen kyllä
pidämmä hävyttömänä asiana, vaimolla olevan salaukkoloita, mutta se
mielestämme ei ole hävytöntä, jos joku muistuttaa vaimoa siitä, vaikka
kohta pilkkaamalla eli nauramallaki. Samalla tavalla ovat valhe, petos
ja varkaus itsestänsä tuomittavia, mutta saapi niistä kuitenki puhua,
joka niitä ei ylistä ja seurattaviksi esimerkiksi muille niitä ei
aseta. —
Mitä edellä luettavaan runoon koskee, niin on se myös umpi suomalaisen
miehen tekemä, lukkari _Eerikki Bisin_ Kiannalta, Hyrynsalmen pitäjätä,
ja taitaa olla ensimmäinen, jonka eläissänsä on tehnyt, sillä hän on
vielä nuori poikamies. Mielellään olkoon siis se hänelle sallittu,
jos olisiki joku paikka runoissansa "pantuna pahasti, puuttuvaisesti
puhuttu" k. v. 224—234. Muutamia paikkoja olemma pränttäämättä
heittäneet, joissa liiaksi ylistää toimitustamme Mehiläisen kanssa,
sillä semmoista ylistystä emme ansaitse omassa tunnossamme,
vaan ennemmin moitintoa. Silla itse tunnemma työmme ja toimemme
puuttuvaiseksi ylitse kaikista niistäki, jotka siitä meitä enimmästiki
mahtavat moittia. Sillä niitä on niin monta, jotka oikein kilvotellen
estävät meitä sitä paremmaksi saamasta: välistä taidottomuus, välistä
kiirut aika, välistä kykenemättömyys, välistä huolettomuus, välistä
varattomuus. — Sillä tunnolla ja mielellä ainaki emme ole tainneet
präntättää muitaki meille tulleita ylistysrunoja Mehiläisestä, niin
esimerkiksi emme sitä, jonka jo pariki vuotta sitte saimma ja joka
lopettaa aineensa seuraavalla tavalla:
Wielä saattelen sanoiksi,
Wielä virkan immeiseksi:
Jos sa joskus matkoillasi,
Sattuisit samotessasi,
Kujille kotikyläni,
Koti peltojen perille;
Ellös siirtykö sivutse,
Tahi oikasko ohitse!
Mistäs tunnet minun kotoni? —
Tuosta tuntenet kotoni:
Koto on minun lovessa,
Kyröjärven kainalossa,
Lounasrannalle rakettu,
Liki koskea jaloa,
Suurta, paljo pauhaavata,
Kyröskoskeksi sanottu,
Weenlasku Kyrölammin,
Laajalaatusen vesistön.
Siitä länsiluotehesen
Wirstan päässä päätyneenä
On se kunta kylästä,
Neljä pikkuruukusia,
Jota Pettutaipaleeksi
Haukkunimellä hokevat.
Siell' on mun kotokyläni,
Syntypaikkani samate,
Kostun saarta vastapäätä,
Länsisuuntoa samasta.
Jos sa joskus luoksi jouvut,
Pääyt paikalle samalle;
Toki tulloski tupahan,
Sekä poikkea sisälle,
Yötimähän, päivimähän,
Kostimahan Kostulahan,
Ei sun täällä semminkänä
Panna pettua etehen,
Tahi parkkia pahoa;
Emoni sun einehtävi,
Kostitsevi kylläseksi,
Makumaiolla Meriken,
Ristikenki rieskasella.
Paikat on perin pulskiammat,
Ihanimmat ilman alla;
Kaunihimmat kaikkialla
Ovat Kostulan kotoset:
Niemet on somat näöltä,
Arot kaunihit, avarat,
Siinä saaristot likellä,
Joissa kukat kuhisevat,
Kahisevat kaikenlaiset. —
Ja meiän ahe ihana
Kukillansa kultasilla,
Puistollansa pulskialla,
Pihlajistolla jalolla!
Oh kun sitä silmäellä
Aamuaikoina alotan,
Keskellä kesäsyäntä,
Päivän nostessa norolta
Kultinensa, koittonensa,
Hopeinensa, hohtonensa;
Niin se mieleni mehuna,
Syvältä syämeniki,
Sulosuomasta sulavi,
Ihantelevi ilosta.
Siitä sieki, meiän lintu,
_Mehiläinen_, mieliksesi
Saisit mettä mittavasti,
Suunnattomasti simoa.
Siellä saisit siipiäsi,
Lentimiäsi levätä,
Ryvetä mehikukissa,
Höyriä hunavarassa.
Kutsumisestansa saamma sitä meille tuntematonta kutsujata rehellisesti
kiittää ja myös runostansa, jota emme kuiteekaan jo mainitusta syystä
taida kokonaan präntättää. Ettemme ansaitse ollenkaan semmoisia
ylistyksiä todistaa seuraavaki meille muualta lähetetty:
Muuan sana _Mehiläiselle_.
"Toden ollessa sananlaskun: luonnossansa mies lujempi, tavoissansa
taitavampi, olis Mehiläisenkin pitänyt Simpukan ja Kotkan sadusta
oppiman, 'ei lentämään korkiammalle, kuin siivet kantavat', ja
muistellen, päämääränsä olevan, ainoastansa tässä elossa kartutella
hyödytystä ja huvitusta ihmisille, ei yritellä'kään kajomaan uskon
oppiin ja tulevaisen elämän asioihin. Tämän kuitenkin unhotettuansa,
niinkuin usiammasta ensivuotensa, varsinkin Joulukuun Numerosta
on nähtävä, ja niinmuodoin varsin 'Simpukan' satuun saadessaan,
näkyis tarvitsevan varoitusta, ettei, luonnossaan pysyin ja oikiata
päämaaliaan kohden kulkiin kyllä hyödyllinen ja kiitettävä ollen,
taidottomuudessaan peräti hukkaan lentää hurrittaisi.
"_Mehiläinen_ on kyllä monasti julistanut pitävänsä P. Raamatun arvossa
ja oikian uskon ainoana perustuksena. Mutta sitä ei tämän kirjottaja
jaksa uskoa, nähdessään ja kuullessaan siltä niin monta P. Raamatun
oppia vastaan käyväistä menoa ja ääntelemistä. Hän rohkenee esimerkiksi
Tammikuun Historia osassa 3 siv. — omastako päästänsä, eli muiden
mukaan, sitä ei ole sanonut — päättää, jotta 'kaikki historian totuus
juurraksen enimmältä muisto muistolta säilyneihin tarinoihin ja
kirjallisiin tietohin', 5 siv., että 'pian ainoat muinasajan tiedot
ovat etsittävät tarinoissa', että 'sekä ne, jotka epäilevät suuresti
mitänä totta näissä tarinoissa löytyvän, että ne, jotka pitävät enimmiä
totena, taitavat erehtyä', että 'runoilemissa liiatenki on varottava,
ettei kaikkea todellistana totena pidettäisi', ja ettei 'historiallista
totuutta silloin (vanhaan aikaan) kysytty, eikä vaadittu, vaan ainoasti
luonnollista totuutta eli asian kertomista senaikuisten ihmisten luulon
ja toivon mukaseksi', ja 6 siv. että 'ikivanhoja aikoja tutkiessa
ikäskun uimma avaralla merellä, kussa ei rantaa erota'kana'."
(Lisää toiste.)
MEHILÄINEN W. 1840.
Maaliskuulta.
Koulunkäymättömän valitus.
Jos olisi isä ennen muinon
Antanna aluksi mulle
Kapan kauroja mukahan,
Sitten minun selvittannä,
Tuonne työntännä toella, 5
Koulun korkian tyköhön,
Opin oikian tiloille;
Jossa oisin oppinunna
Tietämähän, tuntemahan,
Monta hyötyä hyveä, 10
Monta paikkoa paremmin,
Muita kieliäi mukaillut
Kaikin paikoin kallohoni; —
Kukas saattaisi sanoa,
Kuka muuten muistutella, 15
Etten minä, niinkun muutki,
Niinkun muutki muutamaiset
Koulun korkian kävijat,
Lauleleisi, liirittäisi,
Rillettäisi, rallattaisi, 20
Kantelettai kaikuttaisi,
Että kuuluisi kumina
Yli suurta Suomenmaata,
Yli vuorten, vaaramaiten,
Yli laaksojen laveien, 25
Niinkun kaiku kankahilla
Tahi synkissä saloissa,
Huuettaissa huikiasti,
Kauas kuulupi kuhunni.
Waan nyt on kieleni kipiä, 30
Ääneni minun ärakkä,
Nyt on kalpa kanteleini,
Ettei ensinkään osoa,
Saata kaikkia sanoja
Saaha oikein sarjallensa, 35
Kun en tieä, enkä tunne,
Mitkä millonni pitäisi
Sanat nuotille sanoa,
Sovitella soittohoni.
Niin ei oo lauluni lavea, 40
Eikä soittoni sorea,
Ei kumaja kanteleini,
Laske ei laatuista iloa;
Waikka kyllä koittelenki
Laaiskella lauluani, 45
Sovitella soittoani,
Kanssa kielet kiinitellä,
Yli kaiken kanteleini.
No mitä koulusta kurisen,
Mitä kielistä kitisen, 50
Opistani ollenkana! —
Onhan meillä oma kieli,
Oma suomemme sorea,
Oman äitin antamainen,
Oman isän istuttama. 55
Täll' on itsellä iloa,
Täll' on itsellä simoa,
Läll' on mettä ja makeutta,
Kylliksi joka kylälle,
Joka talon tarpeheksi. 60
Kyll' on suomella soreutta,
Kyll' on suomella sanoja,
Ilman avun onkimatta,
Welaksi vetelemättä;
Ei se tarvitse tapailla, 65
Anella apusanoja,
Muilta kieliltä kysellä,
Neuoksensa nouatella.
Sill' ompi sanat soreita,
Puheensa puhtahia, 70
Jos ne kuka juontelepi,
Laaullensa latjoapi.
Sit' on sitten kaunis kuulla,
Kaunis kuulla ja katsella;
Siinä rinta riemastupi, 75
Syän syttypi ilohon,
Laulamahan, laatimahan,
Uuen virren veisattavan,
Uuen laulun ja laveemman.
Olkohonpa tassa kyllä 80
Tälle suomelle sanottu —
Muuten vielä muistuttelen,
Ihmisille ilmottelen,
Wanhemmistani vakaasti;
Ei ne vitsoa vihanna, 85
Säästänehet selkeäni.
Kohta kun ma kuusi vuotta
Olin ilmassa elänyt,
Niin he totta toimittivat
Mulle kirjasen kätehen, 90
_Aapsin_ ontoivat lukea,
Jok' on kirja kyllä kaunis
Lasta vasten laitettuna,
Että siitä ensistäänki,
Elonsa esinenässä, 95
Oppi puustavit puhella,
Tutkistella taitavasti.
Sihen on sisälle pantu
Kanssa kallihit asiat,
Usko oikia osattu, 100
Käskyt korkian Jumalan;
Sihen on Kaste kirjotettu,
Että Herran Ehtoollinen
Pantu se paras Rukous,
Isä meidän ilmotettu, 105
Ynnä muitaki mukailtu
Siunauksia hyviä.
Tämän kirjan kiitettävän
Läpi luin liukkahasti,
Kannestansa kantehensa. 110